Elämä liipaisimella (viimeinen kesä?)
Minulla om taipumusta yksinpuheluun. Siksi kait tämäkin. En oleta olevani tämän yhteiskunnan ainoa masentunut ja itsetuhon partaalla päivästä toiseen elävä, joten ehkä ketään ei kiinnosta neuroottiset juttuni, mutta olenkin itsekäs, ehkä minulle itselleni on siitä hyötyä, että puran tänne ajatuksiani. Ovat kyllä välillä niin synkkiä, että ihme jos saan tänne niitä vapaasti kirjoittaa. Olkoon tämä synkkä yksinpuhelu, mollivoittoinen monologi.
Olen vetänyt lääkkeitä. Teksti voi sisältää paljon kirjoitusvirheitä ja muuta sekoilua. Mutta, kun tänään on huono päivä. Minulla on vikaa psyykessä ja fysiikassa. Siis mielenterveysongelmia ja fyysisiä vaivoja. Olen taipuvainen masennukseen ja fyysisesti terveenäkin olen ollut masentunut ajoittain. Tämä kauhea ajanjakso elämässäni alkoi viime syyskuussa (2012) eli tämä, joka nyt on päällä. Oli mennyt jo parisen vuotta aika tasaiseen uudessa parisuhteessa, joka alkoi 2010. Omaan melko ongelmallisen taustan, sieltä löytyy kaikkea enemmän, kuin monipuolisesta valintamyymälästä.
Elämääni oli siis kohdannut vaikeuksien ja katastrofien jälkeen uusi onni. Ihana puoliso, uusi koti, melko tasainen elämä ym. Koin, että voin vhdoinkin alkaa selvittelemään mielenterveysongelmiani ja saada pääni vielä joskus kuntoon, mutta sitten luikerteli käärme paratiisiin..
Jonkin aikaa sairasteltuani fyysisesti, minulla todettiin syöpä. Lymfooma. Kaikki mullistui ja elämä kääntyi päälaelleen. En edes jaksa selostaa tuota ajanjaksoa, mutta se oli aikamoinen mankeli. Syyskuusta maaliskuuhun saakka rankkoja hoitoja. Kuolemanpelkoa, masennusta, ahdistusta, väsymystä..no, sitä ei voi ymmärtää, kuin sellainen, joka itse on saman läpi käynyt.
Toistaiseksi olen elossa. Hoidot loppui maaliskuussa. Nyt vasta alan hieman palaamaan normaaliin elämään. Pari viimeistä kuukautta olin niin masentunut ja uupunut, että pahimmillaan makoilin vain päivät sängyllä musiikkia kuunnellen ja syöden rauhoittavia, koska muuten en olisi kestänyt. Kaikki oli yhtä sumua ja h-vettiä.
Nyt on siis kohta kaksi kuukautta, kun hoidot loppuivat. Vasta vapun aikaan mursin eristykseni, joka tarkoittaa sitä, että eristäydyin kokonaan kotiin neljän seinän sisälle, koska olin väsynyt, masentunut, enkä halunnut mennä minnekään. Mikään ei kiinnostanut minua. Kaikki oli harmaata. Vedin vain lääkkeitä ja tein suunnitelmia päivieni päättämisestä.
Syön vieläkin rauhoittavia (bentsoja), koska olen koukussa niihin. En pysty lopettamaan. Ja kyllä, olen masentunut. On parempia ja huonompia päiviä. Hyvin vaihtelevaa. (Minulla on alla diagnoosit psykoottinen masennus (2009 vuonna), sekä sekamuotoinen persoonnallisuushäiriö epävakain, riippuvaisin ja narsistisin piirtein). Lääkityksenä oli Seroguel Prolong ja Lamictal. Lopetin ne, kun eivät ne auttaneet masennukseen ja masennukseni poistui/lievittyi itsestään, kun tapasin nykyisen mieheni.
Elikä vapun aikaan lähdin ”mökistä” ulos. Olen myös yrittänyt vierottautua bentsoista (temesta), mutta aika surkealla menestyksellä. Tänään päätin, että mitäpä alan itseäni rääkkäämään kauheilla vieroitusoireilla (joita tuli jo kortisonin lopettamisesta tarpeeksi) kun muutenkin on jo ihan helvettiä kaikki. Otan tabun silloin, kun tarvin ja thats it. Tiedän tämän olevan itsehuijaamista ja riippuvuuden jatkamista, mutta en nyt välitä. Välillä yritin tosissani, mutta se onnistui huonosti.
Parisuhteeni on hyvä ja mieheni on aivan ihana. Hän on tukenut ja auttanut, kuunnellut ja lohduttanut minua koko sairastamiseni ajan, kulki mukana jokaisessa hoidossa jne. Kun olin masennuksen pohjalla hän jaksoi joka päivä yrittää ilahduttaa minua ja saada minua piristymään, vaikka se onkin varmasti ollut vaikeaa ja äärimmäisen raskasta. Miehelläni on itselläänkin sairauksia ja jatkuvia kroonisia kovia kipuja ja jatkuvasti vaikea olla. Tälläkin hetkellä on taas menossa tutkimuksia ja uusia tautiepäilyjä hänellä ja on raskasta aikaa.
Elämämme on aika rajoittunutta. Olemme kumpikin työkyvyttömiä tällä hetkellä. Minä toistaiseksi (eli ikuisesti) ja mieheni on hakenut jo kokoeläkettäkin, mutta ei ole sitä saanut. Hänestä ei enää tule monisairaana työkykyistä. Missä asumme on meillä aika kiva koti ja se on meille pää-asia. Ja tietysti tärkein on rakkautemme toisiamme kohtaan, joka on suuri ja kantanut meidät tähän saakka yhdessä vaikeuksien kanssa. Emme ole montaakaan kertaa riidelleet, pieniä äkinöitä tietysti kaikkien sairas, talous ym ongelmien keskellä väsyneenä ja miehelläkin on keskivaikea masennus miel.terv.diagnoosi.
Olemme paljon kotona. Puoli vuotta mies hoiti yksin kaikki käytännön asiamme ja kauppareissut ym. kun olin hoidoista väsynyt ja kaikesta masennuksen pohjalla. Se on varmasti ollut hänelle rankkaa. Nyt kun olen vähän virkistynyt olen alkanut tehdä kotitöitä ja kulkea matkassa kaupoissa ym. pikkuhiljaa alkanut tehdä minäkin asioita pitkästä aikaa.
Siis olemme pääosin kotona. Miehen fysiikka ei jaksa pitkiä kauppareissuja ja muita menoja edes kovan lääkityksen avulla (selkävika, astma, keuhkoahtauma ja paljon muuta) Minäkään en vielä niin hyvässä kunnossa ole puolen vuoden makoilemisen jälkeen. Väsähdän nopeasti ja ongelmia on masennuksen ja mielialojen heittelyn vuoksi.
Nyt ruoka on valmis. Tässä oli alkutilannettani pohjaksi. Jatkan juttua piakoin..
Ulkona paistaa aurinko kirkkaasti. Olen enimmäkseen lojunut sängyllä auringossa ja kuunnellut makkariin siirrettyä musavehjettä. Vaihdellut kanavia ja eri musiikkeja. Toton "African" kun kuulin pitkästä aikaa niin suorastaan lensin lapsuuteni muistoihin. Minulla on niin ikävä niitä aikoja. Pitkiä, aurinkoisia kesiä maaseudun idyllissä. Kyllä, kaikki olisi silloin paremmin. Myös yhteiskuntamme.
Minun pää käy jotenkin kierroksilla. Samaan aikaan tunnen ehkä olevani vähän masentunut, mutta myös innostunut. Päähän tulee ajatuksia niin paljon etten ehdi ajatella niitä kaikkia. Pelkoja tulee myös välillä, mutta kumoan ne ajattelemalla lohduttavia ajatuksia siitä, kuinka ehkä piankin siirryn paratiisiin. Mistä me kukaan tiedämme elinaikaamme. Voimme menehtyä jo huomenna tai sitten kymmenien vuosien kuluttua. Minä en luota tähän elämään enää tippakaan ja minulla on jatkuvasti tunne, että joku "taho" yrittää tehdä kaikkensa, että menehtyisin.
Istuuko piru olkapäälläni? Olen koittanut kulkea valon puolella, mutta voihan joku sitkeä henki yrittää.
Pakko ottaa rauhoittavaa. Tuntuu, että muuten hypin seinille tai sanon jotain ihan tyhmää.
Meillä ei oikee ole joulu millainenkaan. Tyttö menee aamupäivällä esiintyy ja sen jälkeen hengaillaan jossain ja avataan lahjat 8jos niitä on). EN ole ajatellut viel yhtäkään lahjaa. En jaksa. kk päästä olisi myyjäiset, siihenkin on tavarat kattomatta. Parempi laittaa kaikki va pois mielestä.
Minuun iski äsken kauhea kuolemanpelkoajatus. Purskahdin itkuun ja oli pakko ottaa yksi rauhoittava. Mies on onneksi ulkona imuroimassa autoa.
Mieliala menee nyt kyllä ihan omia polkujaan. Tämä pyhäinpäivä ja jatkuvat puheet kuolemasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä, helvetistä ja paratiisista eivät kyllä ainakaan auta unohtamaan tällaisia ajatuksia.
Haluaisin vain, että joku rauhallinen, lempeä käsi silittäisi hiuksiani ja sanoisi, että kaikki on hyvin ja minun ei tarvitse pelätä, että minä en kuole.
Voi, kuinka todellakin kaipaan sitä maailmaa, jossa olin lapsuudessa.
Kuinka pientä ja kaunista kaikki oli. Ihanaan päivään riitti pyöräily aurinkoisella maaseutukylän tiellä. Kukkivat kuuset, koivut. Lehmät laitumillaan. Korkea, sininen taivas poutapilvineen. Vierailu naapurin mummolla. Istuminen puusohvalla, mehu ja pikkuleivät. Hevoset, kissat, koirat. Autiotalot. Kotona kattilallinen perunoita, voita, makkaraa, maitoa, ihanaa ruisreikäleipää. Äidin leipomia pullia. Kesät, kesät, kesät..auringon kuumentamiesn havujen ja muurahaispesien tuoksu, pesuvadissa lionneen koivuvihdan tuoksu, kuovien laulu peltojen yllä, vanhat pölyiset viljasäkit, villivadelmat kasvamassa runsaina vanhan, puretun navetan pohjalla. Kun kukaan ei pitänyt ovea lukossa, luuta oven eteen vain.
Sitä maailmaa ei enää ole. Ne mummot mehuineen ja pikkuleipineen ovat taivaassa. Heidän mökkinsä purettu ja uudet rakennettu tilalle. Lehmät lähteneet navetoista aikapäiviä sitten. Ne koirat, kissat ja hevoset ovat mummojen kanssa samassa paikassa. Vilja ei kasva enää pelloilla. Onko 30 vuotta niin pitkä aika, että siinä ajassa muuttuu koko maailma? Minusta se on lyhyt aika, lopulta.
Myös ne perheet, jotka elivät noissa maisemissa. Ovat eronneet, kuolleet, muuttaneet pitkin suomea, tehneet lisää lapsia. Mutta niitä samoja perheitä ei enää ole.
Mitään siitä maailmasta ei enää ole. Miksi siis minä olisin?
Toivottavasti osaan asetella sanani oikein. Minäkin väliin kaipaan lapsuus aikoja. Maailma muuttuu. Lapsena ei aikuisten huolista juurikaan tiennyt. Ehkäpä siksi tekisi mieli palata niihin aikoihin.😐.
😴😴😴😎
Zimba: Kiitos ja asettelit sanasi juuri oikein. Niinhän se oli. Huoletonta, kun ei vielä tiennyt aikuisen elämän painolastista mitään.
Minä otin päivällisen itkukohtauksen jälkeen kokonaista 3 pamia. Kyllä ne rentoutti ja vei ahdistusta pois ja vähän nukutti, mutta en nukkunut.
Olen kuunnellut tuota musaa täällä makkarissa. Nyt tulee Radio Classicilta elokuvamusiikin ohjelma ja tänään teemana tietty Halloween ja kauhuelokuvien musiikki. Se onkin minull mieleinen alue, kun aikanaan olin intohimoinen kauhuelokuvien harrastaja. Enää en jaksa niitä tuijottaa, kun tarpeeksi jännittävää omakin elämä. Tullut kiintiö täyteen niitä, mutta niiden musiikkia kuuntelen ihan mielelläni.
Mies teki suklaamannapuuroa ja se oli hitsin hyvää. Taidamme tehdä sitä useamminkin. Minulla on taas valtava halua syödä kaikenlaista. Ehkä siksi, että flunssan aikana olin melkein 2 viikko syömättä, vaikka en laihtunutkaan niin paljon. Mutta ehkä olen kuitenkin nälkiintynyt ja elimistö huutaa ruokaa. Maanantaina saa sitten mennä ruokakauppaan. Meinaan ostaa kaikkea voimaannuttavaa ruokaa, myös herkkuja. Kohta on muutenkin tylsä talvi ja aivan sama vaikka muutaman kilon lihoo kun toppavaatteet päällä kuitenkin ja enimmäkseen kotona löhöää.
Mies on ollut hyvin ahkera tänään. Tehnyt kotitöitä (imuroinut sisällä, imuroinut auton, pessyt auton kuramatot, tehnyt ruoat, pessyt astiat, pessyt pyykkejä) Ja nyt lämmitti saunan ja leikkaa hiuksensa ja ajaa partansa. Varmaan unohdinkin listasta vielä monta tekemäänsä asiaa. Mies on hassu. Jos minä leikilläni komennan, että alapa imuroimaan niin se alkaa HETI imuroimaan. Sanon sitten, että hei se oli vitsi, että en kait minä nyt tosissani komenna tuolla tavalla niin silti se sitten imuroi.
Pää on pameista vähän turtunut, joten suurempia tunteita ei ole enää nyt loppupäivästä tullut. saan varmaan hyvät yöunet näillä samoilla töppyröillä. Minulla on alkanut tekemään kovasti mieli alkosta niitä pieniä Bacardi Breezer-pulloja ja jos joskus kokeilisi sellaisen pullon ja pamin sen kanssa. Minusta kait tulee joku narkomaani sekakäyttäjä, mutta en jotenkin jaksa välittää.
Taidan ottaa marjoja pakastimesta.
Tein pitkästä aikaa smoothien pakastemarjoista, pellavansiemenrouheesta, kuivatusta nokkosesta ja kookosmaidosta. Ihan hyvää ja raikasta. Ajattelen, että varmaan keho huutaa vitamiineja sairastamisen jälkeen. On minulla niitä kuivattuja marjajauheitakin vielä avaamattomana monta pussia, mutta niitä en vielä laittanut.
Jaahas, kello on jo puoli kahdeksan. Puolitoista tuntia ja on meikäläisen nukkumaanmenoaika. Laitan aina samaan aikaan nukkumaan eli yhdeksältä kömmin peiton alle ja melkein aina ennen kymmentä nukahdan jo.
Istun tässä makkarissa läpykkä sylissä. Mies tuli saunasta niin varmaan kohta annan läppärin hänelle sitten ja jatkan smoothien loppuun.
Yksi päivä elämästä on taas mennyt. Aika kuluu, koko ajan.
Vielä kun sen osaisi tajuta, että aikaa ei ole ainiaaksi.
Yö meni hyvin, siis nukkuessa.
Heräsin joskus 5 aikaan melko virkeänä ja kävin vessassa, jonka jälkeen huomasin miehenkin olevan hereillä ja nousimme ylös. Tosi pimeää on ulkona ja hiljaista täällä talossa. Tiedä onko täällä ketään muita hereillä vielä yhtä aikaisin näin sunnuntaina. Minulle on aivan sama muiden rytmi. Itse laitan aina 9-10 nukkumaan ja herään 5-6 joskus jopa 4. Tuuli on ulkona kova ja rymisyttää parvekelaseja.
Tänään viimeinen päivä antibioottia. Tauti tuntuu menneen pois. Mitä nyt vielä ääni ei ole entisellään vaan painuksissa ja kurkusta saa rykiä toisinaan limaa. Olo on silti melkoisen väsynyt ja mieli epävakaa. Sen verran sain kait siipeeni tuosta sairastamisesta ja tietysti se on tämä marraskuu ja pimeys.
Ei auta, kuin mennä tämäkin päivä vain tunti kerrallaan ja katsoa mitä keksii tekemistä ja mitä huvittaa tehdä. Huomenna on ainakin kauppaan meno ja varmaan siellä kirppiksellä tulee aamusta käytyä.
Hyvää Sunnuntaita Kaikille🙂🌻
Viikonloppu on ollut raskas. Radio toistaa jatkuvasti ohjelmia kuolemasta. Pyhäinpäivän vuoksi tietysti, mutta se alkaa jo olla aika raskasta, kun vaan hautajaisvirttä ja kuoleman pohtimista monta päivää.
Ulkona vielä pimeän harmaa, sateinen ilma ja aivan autiota. Kyllä on vaikea mitään kovin riehakasta tästä repiä. Suorastaan hautajaistunnelmat. Olen miettinyt kaikkea tyhmää, kuten, että miten kaikki kuolleiden sielut mahtuvat taivaaseen? Niitähän täytyy olla aivan hirveän paljon.
Valot pitää olla koko ajan päällä, kun on niin pimeää. Ei oikeastaan ole muuta tekemistä, kuin maata vain tai istua läppäri sylissä.
Hiukset sentään pesin ja mies tekee kohta ruokaa.
Uusi, alkava viikko ei jaksa oikein innostaa. No, ruokakaupassa saa huomenna käydä, mutta eipä paljon muuta ohjelmaa ole tiedossa.
Pitäisi nukkua talviunta kevääseen asti, kuten Muumipeikot.
Paljon voimia syksyn pimeyteen.
Meillä ei mee taas hyvin. En tiä mitä alkaisin tekee enää.
Minulla on yhtä-aikaa levoton ja lamautunut olo. Vaikka makaan paikoillani tuntuu, että päässäni vilisee satoja ajatuksia yhtä-aikaa. Sitten nousen ylös ja kävelen jonkun kierroksen, mutta totean, että ei minulla ole mitään ideaa mitä tehdä ja mitä edes jaksaisin tehdä ja menen takaisin makoilemaan.
On myös jotenkin kovin yksinäinen olo. Ehkä siksi, että täällä Tukinetissä on nyt pyhien aikana ollut aika hiljaista ja itse en ole käynyt missään vaan ollut kotona torstaista lähtien. Vaikka mies on kotona niin silti yksinäinen olo. Silti en kuitenkaan halua puhua oikeastaan kenenkään kanssa. En eilen edes vastannut puhelimeen, kun äitini soitti. En vain jaksanut puhua. Laitoin kyllä viestin.
Miettinyt taas itseäni ja miestä. Meidän elämää. Tuntenut kuolemanpelkoa ja ajatellut jaksanko enää elää tätä elämää vai olisiko nyt jo oikea aika luovuttaa? Olen pian 37 vuotias joten ei tämä tästä ainakaan kovin paljon vetreämmäksi muutu. Alamäki on alkanut jo monta vuotta sitten.
Ja tämä vitun marraskuu. Itkettää. Otan tänäänkin pameja. Itse asiassa haluaisin olla niin humalassa/pillereissä että en osaisi ajatella mitään.
Alan puliakaksi.
Harvinaisen tuttu olotila 😋
Voin onneksi mennä maate kun siltä tuntuu. Siivous hommat ei karkaa 😎.
Saloka ja Zimba☺️❤️
No, en sitten ottanutkaan pameja. Olen kyllä makoillut. Ja netissä räplännyt. Ja tein suklaapuuroa. Se vasta on ihanaa masis lohturuokaa. Kannattaa keittää. Tiedättehän sen lapsuuden herkun; suklaamannapuuroa. Halpaa, helppo tehdä ja hyvää. Minua ei jostain syystä enää laihdutus kiinnosta paskan vertaa ja huomenna meinaan ostaa kaikkea hyvää. Mitä turhaa laihduttaa, kun on talvi, kylmä ja pimeä. Kukaan näe mitään läskejä, kun kotona makaan. Sitä paitsi olen koko syksyn ollut miltei syömättä ja laihtunut vain n.4kg mikä on naurettavan vähän.
Ällöttää ajatuskin, että huomenna maanantai ja on vääntäydyttävä liikenteeseen. Mä en jaksaaaaa....!!! Haluaisin vain olla kotona ja mies kantaisi tänne ruokaa.
En jaksa edes ajatella mitääääääännnnnnnnn.
Joo, se on tosiaan marraskuu ja sen huomaa.
Huoh...
Anteeksi vain tämä maaninen kirjoitusripuli tänne. Tuntuu vain, että on tarve sanoa asioita. Minulla on nyt sellainen tunne, että alan elämään boheemisti. Vähän niin kuin hällä väliä-elämää. En ihan tarkalleen tiedä mitä se tarkoittaa, mutta tuskin ainakaan sitä esimerkillistä elämää, jota välillä olen yrittänyt elää. Se ei vain taida olla minua varten, eikä toimia minulla.
Tai sitten se on vain tämä pimeä, joka sekoittaa pään. I dont know..
Hei AK!
Minä toivon että sataisi lunta että tämä synkkyys helpottaisi. Kotona minäkin olen paljon ollut ja makoillut kuten sinäkin. Vai ajattelit alkaa elämään hälläväliä elämää. Jotenkin en usko sitä vaan uskon että piristyt ja pian siivoilet ahkerasti, teet kirppislöytöjä ja lenkkeilet . Mutta aina välillä on hyvä levätä.