Pistin hiukan sitä pellavaa tänään. En uskaltanut laittaa paljoo mahan kunnon takii. En huomannut sitä ollenkaan. Kiitti vinkistä.

Hämärä ja Saloka☺️❤️ Kirjoitan teille myöhemmin lisää..nyt ei ole oikein hyvä hetki...

Niin. Tänään on ollut aivan kauhea päivä. Heräsin kolmen jälkeen yöllä, enkä saanut enää unta. Mies oli vähän kiukkuinen, kun avasin läppärin jo neljän aikaan ja hän joutui kans heräämään. Sitten muistin, että on asioidehoitopäivä ja myös ne vieraat tulee tänään, että se siitä fiiliksestä ja omasta vapaudesta..

Mies lähti sitten heti kuuden jälk ostamaan kahvia, kun se oli loppu. Keitettiin kahvit, meikkasin ja mentiin kirppikselle. Siellä oli tänään tosi kurjaa. En sano enempää siitä, mutta siellä taas eräs mummeli sai jonkun raivokohtauksen ja alkoi haukkumaan ja huutamaan, räpätti myös minulle eräistä asioista. Alkoi vähän v-tuttamaan. Hillitsin onneksi itseni, koska aion käydä siellä jatkossakin niin en viitsi alkaa luomaan jotain riitaisia välejä siellä. Sanon vain, että ihmisten ahneus ja ilkeys, sekä kateus tulee esille tilanteissa, jossa on mahdollista saada halvalla/ilmaiseksi jotain tavaraa. Jotkut ottavat asian vähän liian tosissaan ja tunteet alkavat kuumentua. Kiva olisi jos olisi joku toinenkin paikka, jossa käydä vaikka vuoropäivinä, ettei aina tuolla samassa, kun tulee näitä otatuksia. Mutta, eipä tässä lähellä ole toista vastaavaa, joten jatkan tuolla käymistä ja nielen pahan mielen.

Jotenkin vain tuollaisesta menee voimat, kun on aggressiivinen tunnelma. Hyvä, että ruokakaupassa enää jaksoin ruokiin syventyä ja otettiin sitten vain nopeasti tälle päivälle. Vieraat jo soitteli, että ovat parin tunnin sisällä tulossa ja minun mieliala alkoi mennä ahdistuneeksi, kun muutenkin olin jo melko pohjalla. Tuntui, ettei tästä päivästä tule mitään.

Kotona perkasin nopeasti kirppiskamat ja siistin huushollin. Päätin, että vaikka mikä olisi niin yritän kestää sen vieraiden käynnin. Pelkään, että mies olisi ottanut pahat pultit jos jo toisen kerran olisin livahtanut jonnekin kirjastolle pakoon niitä. Kyseessä kun on miehen perheenjäsenet. Jouduin ottamaan yhden pamin, etten olisi niin kiusaantunut heidän tullessaan ja ehkä se vähän auttaakin. Kyseessä ei siis ole sosiaalinen fobia vaan ainoastaan se, että en tykkää, että meille tulee vieraita. En osaa olla luontevasti heidän seurassaan, en jaksa kuunnella heidän juttujaan ja esittää ystävällistä. Meillä ei ole mitään yhteistä, päinvastoin ja koko päivärytmini menee aivan sekaisin, kun pitää ventata tänne sitä porukkaa. Minua siis vain kyllästyttää vieraat ja he eivät sovi kuvioihini. Ja tietysti se, että häpeän lihomistani..mutta siitähän olen jo sanonutkin. Olen yrittänyt nyt laittautua mahdollisimman hyvän näköiseksi, mutta kilojahan en voi taikoa piiloon. Sille ei nyt enää voi mitään.

Sanoin miehelle, että sitten kun vieraat tulee niin istun kulmasohvassa divaaniosassa läppäri sylissä, että tunnen oloni siten hieman luontevammaksi ja rupattelen siitä minkä rupattelen ja esitän samalla, että minulla on tärkeää työtä koneen kanssa, että saan huomiota pois itsestäni ja kun kone on sylissä niin voin sillä peittää läskimahaani, hah hah!!!

Joo, kuulostaa sairaalle koko homma, mutta olen vain niin neuroottinen. Onneksi pami vähän jeesaa, että olen enemmän rentona, kuin jos olisin ilman sitä.

Myöskin muut ahdistuksen aiheet yrittävät tunkea välillä aina mieleen, mutta menevät sitten pois..onneksi. Huomaan, että maiseman synkkyys provosoi ahdistusta.

On se tämä syksy aina vähän rankempaa aikaa, vaikka tänä syksynä ei sentään IM jyllää mielessä niin kuin viime syksynä, enkä joudu osastolle.

Palaan, kun vieraat ovat käyneet ja lähteneet.

PS. Tällä menolla minun pamien syönti lähtee kohta käsistä taas jokapäiväiseksi ja se ei ole hyvä asia. Mutta niin se on aina ollut nämä pimeät ajat, että otan enemmän rauhoittavaa. Huomenna haen apteekista 100kpl paketin temestaa. Pameja ei ole kuin muutama lätkä jäljellä ja pian ne loppuvat, enkä tiedä saanko mistään uutta reseptiä.

Vieraat lähtivät juuri. Kaikki meni ihan hyvin ja pystyin (esittämään) sosiaalista niin, että tuskin kukaan edes tajusi, etten pitänyt heidän vierailustaan.

Nyt on jotenkin sellainen kaikkensa antanut olo ja pää ihan tyhjä. Tekisi mieli mennä vain makaamaan ja odottaa, että elämä palautuu normaaleihin uomiinsa.

Eivät he ole epämiellyttäviä ihmisiä, mutta kaikki se hehkutus lapsista, töistä, opiskeluista jne. Ja kun minulla ei ole mitään sellaista kerrottavaa niin yritän kyllä kysellä kohteliaan kiinnostuneena niistä asioista, mutta samalla tunnen itseni typeräksi, koska ne asiat eivät kosketa minun elämääni.

Ja se, että näen miehen olevan kuin toinen ihminen heidän seurassaan..se saa minut kait mustasukkaisen loukkaantuneeksi (myönnän että siinä asiassa olen häiriintynyt) tulee vain sellainen tunne, että mies haluaisikin elää koko ajan heidän, eikä minun kanssa. Mies on paljon iloisempi ja huomaavaisempi heille, kuin eri ihminen. Se kieltämättä vihlaisee sydämestä ja tekee minulle tyhjän olon. Mietin jo, että ehkä mies olisi sitten onnellisempi ilman minua ja lähimmäistensä kanssa. No, eihän tässä suhteessa minuakaan kaikki asiat miellytä ja ehkä itsekin olisin sukulaisteni kanssa eri tavalla "elossa" kuin nyt olen...

Tunnen itseni nyt omituiseksi, tyhjäksi ja jollakin tavalla loukatuksi..vaikka siihen ei kait ole mitään aihetta. No, enköhän toivu siitä, kun saan nyt levätä. Olen aika poikki ja tunnen, että tämä koko päivä on mennyt ihan "väärässä järjestyksessä".

Palataan!

Hyvä Luoja, että menin tästä päivästä ihan ventiksi. Huomaa tosiaan, että olen "syrjäytynyt" normaalista elämästä sosiaalisessa mielessä. Tarkoitan, että se aamullinen yhteenotto siellä kirppiksellä ja sitten tuo vieraiden käynti. Ei kait sen pitäisi näin uuvuttaa. Tosin kyllä jännitin noita vieraita jo eilisillasta saakka ja sitten annoin varmaan kaikkeni itsestäni heidän läsnäollessaan. En ole aikoihin ollut näin varsinkin henkisesti uupunut. Äsken vain makoilin jonkin aikaa ja taitaa loppuilta mennä samoissa merkeissä..Vai onko se tämä syksy, kun pimeät alkaneet niin tuntuu toisaalta, että ihan ok (verrattuna siihen hirveään kesähelteeseen) mutta siltikin enemmän apea, tyhjä ja väsynyt olo, kuin alkusyksystä, kun oli vielä niitä aurinkoisia, ihania ilmoja. Vuosi vuodelta tuntuu nämä pimeät alkavan enemmän painaa mieltä.

En ole ehtinyt syömäänkään, vain kaksi kuppia kahvia. Eikä edes huvittaisi syödä. Varmaan närpin vain pari nakkia kylmänä näin aluksi. Sekin, että ei huvita syödä kuuluu minulla "syysoireisiin". Ja kuolemanpelko. Tänä syksynä se ei ole ajatus IM vaan ihan kuolemanpelkoa. Se nousee mieleen joka päivä jossain vaiheessa, enkä voi sille mitään. Mietin, että olenko vielä ja kuinka kauan elossa. Sitten ahdistaa ja otan pamia. Tämä on myös joka syksyinen juttu. Ollut koko elämäni ajan. Aina yhtä turhauttavaa ja kauheaa.

Myöskin mieltymys ulkona liikkumiseen on kadonnut. Ei huvita tuonne pimeään ja sateeseen mennä. Kait sitten istun koko syksyn/talven sisällä kauppa ja asiointireissuja lukuunottamatta, mutta niinhän olen aina tehnyt.

Elämä tällä hetkellä tuntuu jokseenkin turhalle ja tyhmälle, rasittavalle ja tyhjälle. Aivan kuin jokin lavuaarin tulppa olisi irroitettu ja kaikki se tsemppi ja tarmo ja usko minusta valuisi kuin vesi viemäriin.

Ehkä johtuu väsymyksestä, ehkä pimeästä, ehkä mielenviasta.

En tiedä...😞

Minulle tuli jotenkin hirveä olo äsken henkisesti. Tuntui, että ahdistus hyökkää päälleni yhtä-aikaa. Lisäksi huomaan, että ajatukseni alkavat olla lähes vainoharhaisia. Hirveästi alkoi mielessä kalvaa pelko, että mieheni ex-vaimo, joka kuulema eronnut liitostaan alkaa jotenkin jallittamaan miestäni, hah. Naurettava ajatus, koska he ovat eronneet (siis mieheni ja hänen ex) jo yli 20v sitten, eivätkä voi sietää toisiaan, eivät ole missään tekemisissä. Katsoin sen naisen kuvaa facessa ja minun tuli kamala olo. Tajuan, että pelkoni on järjetön, mutta silti vain pelkään ja pyöritän mielessäni, että mitä jos...Lisäksi nyt koko ajan mietin sen naisen kuvaa mielessäni ja pidän häntä kauniimpana ym. Mieheni sanoi tänään, ettei kestäisi olla sen naisen kanssa samassa tilassa minuuttia enämpää, mutta en usko, koska olen nyt jotenkin sekaisin. Ajattelen, että mieheni salaa kaipaa tätä naista ja onhan heillä sentään kaksi yhteistä (aikuista) lastakin jne.

Sitten on se kuolemanpelko. Muistan tosiaan, että kuolemanpelko on vaivannut minua joka syksy aina parikymppisestä saakka. Aina se on yhtä todellinen. Ja nyt tietysti vielä enemmän, kun olen vaikean sairauden kokenut niin koko ajatus alkaa tuntumaan melkein todelliselle.

On melkein paniikkihäiriöinen olo. En tiedä onko se sitä, että heräsin jo kolmelta yöllä ja olen siksi niin väsynyt. Vai siitä, että olen juonut liikaa kahvia tänään, enkä ole syönyt mitään vaiko siitä, että vieraat saivat minut uupumaan.

Ja mitä näitäkin täällä jossittelen, pakko oli vain kirjoittaa tänne, kun en voi näistä kenellekään puhua.

On vain sellainen kauhea tunne, että minun elämässä lopulta aina kaikki menee pahimmalla tavalla. Itku pitkästä (jopa lyhyestä) ilosta..ja nythän sitä hyvää olikin jo viime keväästä saakka aina näihin päiviin saakka. Luulin jo, että olen "parantunut", mutta nyt alkaa nopeasti tuntua siltä, että vanhat tutut kuviot palaavat vauhdilla syksyn myötä. Aina se on yhtä yllättävää, kun päässä alkaa heittämään.

😞

Mieli on säilynyt melko sekavana. Vähän aikaa aina melkein hyvin, tosin silloinkin se ahdistus kummittelee siellä taustalla. Se kuolemanpelko ja kaikki muut, vainoharhat ym. Hetkittäin tuntuu, että on ihan normaali, mutta varsinkaan jo vähän jää paikoilleen ja katsoo vaikka ikkunasta synkkää syysmaisemaa niin alkaa ahdistukset nousemaan mieleen.

Yö meni ihan ok. Tosin illalla otin pamia. Aamusta jo heti ole sellainen "harhainen" olo ja paine kasvoi niin, että kun olin menossa kirppikselle niin tuntui, että saan jonkun paniikkikohtauksen. Yritin rauhoitella itseäni ja onnistuinkin olemaan ihan normaali ja olo lievittyi ihmisten kanssa jutellessa. Onneksi tänään kaikki siellä oli ihan ok. Entisenä koulukiusattuna otan senkin vakavasti jos joku jossain paikassa alkaa minua kyttäämään ja v-ttuilemaan. Alan sitten luonnostaan jännittämään ja pelkäämään sen ihmisen kohtaamista.

Nyt kun aamuhommat on tehty ja käyty ja koko päivä aikaa kotona niin tulee sellainen vähän ahdistunut olo, että miten koko loppupäivän viettää? Kyllä tämä pimeys jotenkin syö voimia ja ottaa mielen päälle. Huomaan, että tarkkailen myös koko ajan itseäni neuroottisesti. Hammasta särkee, mutta en mene hammaslääkäriin. Sitten kuvittelen nyt laihtumiseni johtuvan siitä, että olen kuolemansairas. Nyt näytin mielestäni keltaiselle, kun katsoin peilistä ja tietysti se merkitsee minun mielessäni maksasairautta. Huoh.. Tuijotan siis itseäni peilistä ja etsin merkkejä kaikesta vakavasta.

Vielä pari viikko sitten olin täynnä elämää ja nyt täynnä..tyhjää. On aina yhtä arvoituksellista miten mieli alkaa sitten niin nopeasti renaamaan ja kaikki voi alkaa suistumaan alaspäin. Vaikka onhan se epävakaille tyypillistä, mutta silti. Mielialakin saattaa muuttua ihan tunnin välein, vaikka se perusahdistus väijyy taustalla koko ajan. Mietin koko ajan elänkö ensi kevääseen? Ensi kesään? Vielä vuoden?

Tällä hetkellä alkaa tekemään tiukkaa elää edes päivää kerrallaan.

Plääh😞

Hei Ak

Minunkin mieliala on taas ihan surkea. Sain tänään tietää, että saan lopputilin. Olen sitä odottanut koko yt-neuvottelun ajan ja yrittänyt suhtautua asiaan tyynesti. Tänään kuin lappu tuli, olen silti järkyttynyt. Myös oma esimieheni ja moni muu rakas ja pätevä kollega saa potkut. Kylmää ja sydämetöntä touhua. Olo on haikea. Yritän kuitenkin ajatella, että tällä on oltava joku suurempi merkitys elämässäni. Tämä on kyllä ollut kamala vuosi. Ensin hautaan isäni, sitten tulee ero, sen jälkeen luulen kuolevani masennukseen ja kun vähitellen olen onnistunut ponnistelemaan kuilun reunalta kauemmaksi, tulee tieto lopputilistä. Voiko ihmiselle antaa enempää murhetta kuin se jaksaa kestää? Kai minä tästäkin sitten selviän. En ole vielä saanut mentyä työterveyteen, mutta viimeistään ensi viikon aikana on mentävä. Haluan saada verikokeet ym hoidettua ensin ennenkuin työt loppuu.

Minäkään en AK pidä vieraista. Ne sotkevat minun päivärutiinin enkä jaksa olla jatkuvasti ylisosiaalinen. Tapaan kuitenkin ihmisiä töissä ja harrastuksien parissa. Kotona haluaisin olla rauhassa. Tästä samasta asiasta räjähdin Pojulle viime viikolla. En jaksa viettää hänen kanssaan kaikkea aikaani ja olen kyllästynyt käymään tätä samaa keskustelua läpi parin-kolmen viikon välein. Torstaina olin hänen kanssaan harrastuksen parissa 2 tuntia. Olisi vielä sen jälkeen halunnut tulla minun luo. En suostunut ja hän suuttui ja lähti pihasta renkaat vinkuen. Siinä samassa minulla napsahti päässä ja päätin, että nyt tämä suhde loppuu. Ilmoitin sen hänelle aika tylysti. En vaan kestä tuollaista roikkumista. Ahdistun siitä kun koen, että hän odottaa koko ajan minun muuttavan mielipidettäni. Parempi sitten ilman koko poitsua. Itseasiassa aloin jo kyllästyä muutenkin kun kerran ei ole tunnetta mukana niin aika ihmeellinen saa olla jos saa mielenkiintoni säilymään.

Mites se menikään...."lumisen maan aikaan, joulun tienoilla". Kas, ulkona sataa lunta. Jään odottelemaan AK: n povaamaa roihuavaa rakkautta

☺️❤️

Hei, Autiotalon kuunvalo ja Amassados.

Minunkin oloni on hirveä. Tyttö lähti mun luota isälleen. Jotenkin reagoin siihen tällä kertaa erityisen kovasti. Tuntuu, että haluaisin kuolla. Onkohan taas kyse hylkäämisestä? Lapsi hylkäsi mut, mä hylkään koko maailman. Eikö kuulostakin ihan sairaalta!?😟

Voi, Amassados☺️❤️ Olen niin pahoillani puolestasi, mutta suhtaudut asiaan kaikesta huolimatta omalla vahvalla tavallasi. Tympeää sanoa, mutta ehkä oli tarkoitus, että elämäsi muuttuu kovasti, viitaten kertomaasi vuoteen. Tosi rankalle kuulostaa koko setti, huh..mutta onhan meitä monia täälläkin, jolla ollut ihmeen paljon kaikenlaisia katastrofeja perätysten (minä itse yksi niistä..) Anteeksi, etten pysty nyt keskittymään syvemmin sanomaan mitään järkevän lohdullista, mutta olen ajatuksin mukana ja palaan asiaan, kunhan saan itseni seesteisemmäksi..

Juup, nyt loppupäivä sujunut jotenkin. Puhelu äidin kanssa ja kotihommat vähän pitäneet mielialaa yllä, mutta kaikenkaikkiaan on sellainen ahdistunut, levoton ja melko keskittymiskyvytön tunne ja ruoka ei maistu. Kaksi kuppia kahvia, litra vettä, pari lindströminpihviä ja muutama kuivattu hedelmä tänään eli eipä paljon mitään. Mutta en voi itseäni pakottaakaan syömään jos ei maistu.

Vähän semmoinen vauhko olo koko ajan. Ja valitettavasti iltapäivällä IM kävi hetken mielessä. Ei sellaisena aktiivisena ajatteluna vaan sellaisena mietteenä (kuten minulle tyypillistä) että jos kaikki menisi aivan päin honkia niin se olisi ehkä vaihtoehto. Ajatus lähti siitä, kun kaupungilla kuulimme mieheltä, johon olemme tutustuneet, että hänellä on tyhjillään oleva mökki eräässä syrjäisessä paikassa..niin tuli mieleen, että sinne menisimme ja siellä päättäisimme päivämme. Kuulostaa kauhealle, mutta en nyt niin mahdottoman tosissaan tuota mieti, sen kun kävi mielessä, mutta kuitenkin...huomaan, että olen erittäin altis suistumaan nyt raiteiltani.

Toivon, että tasapaino mieleeni palaa edes jossain vaiheessa, eikä koko syksy/talvi ole sitä tavanomaista sekoilua..😞

Otin kasisatasen buranan tuohon hammasjuilimiseen. Tiedän, että olen idiootti, kun en mene hammaslääkäriin. Odotan kait, että koko hammas räjähtää ja sitten vasta menen. jotenkin vain on niin hälläväliä olo kaiken suhteen. Jopa sen suhteen, että elänkö vaiko en? Ja kuinka kauan elän. Taas alka siis näitä kuolemanajatuksia pyöriä päässä. Ei ne ole mitään IM-suunnitelmia, konkreettisia, mutta alavireisiä mietelmiä, että mikä tässä elämässä oikeasti on NIIN korvaamatonta, että täällä pitäisi pakosti olla? Tiedän, että kuolema on kaunis kokemus ja sen jälkeen meitä odottaa paratiisi. Tosin IM:n tehneet eivät pääse suoraan paratiisiin vaan jäävät joksikin aikaa ns.välitilaan käymään läpi asioitaan, joten siksikään IM ei niin houkuttelevalle ajatukselle enää tunnu...

Luin tätä ketjua taaksepäin ja vuosi sitten about näihin aikoihinhan olin ollut osastohoidossa 2 viikkoa ja ollut jo sitä ennen aivan IM partaalla. Ilmeisesti tämä aika vuodesta ei minulle ole mikään maailman paras aika. Alkaa nuo kuolemat ja henkimaailmat pyörimään päässä ja kierre saattaa syventyä nopeastikin jos ei osaa pitää varaansa. Tosin nyt en ole yhtä pohjalla, kuin vuosi sitten ja tiedän, että en minnekään osastolle joudu, mutta kuitenkin...

Päivä kerrallaan ja yritän muistaa rukoilla kun jaksan. Miehen vatsaultra viikon päästä myös jännittää, että mitä siellä maksassa nyt sitten on? Onko jotain vakavaa? Joku tummentuma siellä nähty 3kk sitten ja nyt on ultrakontrolli. Kiva jos se on joku maksasyöpä niin se on menoa sitten ja minä menen perässä. En varppina jää ilman miestä tänne pyörimään. Tai oma syöpäni uusiutuu, sekin tulee mieleen nyt joka päivä..

Ei minulla nyt oikein hyvin mene, liikaa pelkoja.

Heräsin ja kurkku niin kipeä, etten pysty kunnolla puhumaan. Olo on kuin jyrän alle jäänyt ja mieli matala. Tässä sitten saa alkaa sairastamaan näköjään. Mikälie flunssa tarttunut, kun useassa paikassa on räitty ja aivasteltu, missä olen ollut. Päätä särkee, lihaksia särkee, olo yleisesti ihan pönttö ja tosiaan kurkku..h-vetin kipeä. Saattaa olla, että tänään en hirveästi tee yhtään mitään. Varmaan makaan 4 seinän sisällä. Muutenkin sellainen mieliala, että aivan sama elääkö tässä vai ei, kun kaikki kuitenkin aina menee samaan paskaan pisteeseen, juuri kun luulee kaiken muuttuneen edes vähän normaaliksi. Ei personaallisuushäiriöisen elämä näköjään muutu koskaan oikeasti, kun se häiriö on päässä niin se pysyy. Tekisi mieli vetäytyä sinne Itä-Suomen mökille ja pamauttaa itsensä jonnekin marsin kiertoradalle...

Hei, Autiotalon Kuunvalo.

Minusta kuulostaa, että sinulla on aika ristiriitainen olo. Toisaalta toivot kuolemaa ja toisaalta pelkäät sitä.

Mulla itselläni on tuon kaltainen olo. Haluaisin pois täältä, ja toivon, että joku pitäisi kiinni niin kovin, etten saisi tapettua itseäni, vaikka itsetuhoisuus pahenisi. Olen ollut aika paljon lyhyillä osastojaksoilla, muutamia kertoja pitempäänkin. Nyt taitaa viimeisestä sairaala-vierailusta olla aikaa reilut puoli vuotta. Olo sellainen, että voisin jo melkein uusia tuon. Jatkuvasti olen tietoinen, miten itsemurhan tekisin. Sitä ei enää tarvitse miettiä kuin siltä osin, minkä eri tavoista valitsisin. Toivon ja pelkään.

Sinulla, AK, on tosi todellisia pelkoja itsesi ja miehesi suhteen. Toivottavasti jaksat siedettävästi nämä päivät ennen miehen ultraa. Ja saako niitä tuloksiakaan heti?

Voimia!🙂🌻

Vissiin tämä syksy vaikeeta itse kullekkin. Ajatukset saman kaltaisia, saikulla. Kuukausi sitten oli kyllä vielä paljon hankalampaa mitä nyt. Vanhan kokemuksen pohjalta voisin itestäni sanoa että pahin taas vähäksi aikaa sivu. Uusia juttuja jo mietin.🙂

14v Tulee näinä päivinä täyteen masennuksen toteamisesta. Olisikohan tuo juhlan paikka?😋

hali rutistus. Koita pysyä lämpimänä ja jua jotain lämmintä. Ihme, mulla ei noi pöpöt oo tarttunut. Kyl mä aivastelen ja yskin ja olo on aina välillä kuumeinen, mut siihen se sitten jää.

TOivottavasti miehesi maksasta ei löydy mitään. Toivottavasti se on ollut va joku harmiton tai joku varjostuma jostain. Tiedän että pelkäät. Mä pelkään isän koepalan ottoa. Pelkään että siinä on tuomio hänestä. Olen kysynyt äitiltä koska se otetaan, mut ei se sano mulle enää. Yrittää kai suojella mua pahemmalta.

Mulla on huomenna jännittävä päivä. Hermoilen ja ahdistan sitä. Ehkä se menee ihan hyvin.

AK, jaksamista! ☺️❤️ ja voimia eteenpäin. Ja parenemista flunssasta.