Huomenta!

Päätin sitten aloittaa aamulenkkeilyn. Mieshän käy aina aamuisin sen oman lenkkinsä. Lähdin tänä aamuna hänen matkaan. Minulla ei ole lenkkivaatteita. Jätin jalkaan samat collarit mitä kotona pidän. Ja huppari kotipuseron päälle. Ja kengät..en ihan korkkareita viitsinyt laittaa ja lenkkareita en omista. Päädyin eräisiin tennarinlätkiin, joissa on ohut, lättänä pohja, eikä mitään tukea jalalle.

Lenkki on tosi lyhyt, mutta sekin riitti kait näin alkuun. Väsyin ja tuli jotenkin huono olo. Kait se on sitä, kun ei ollenkaan ole koko kesänä "lenkkeillyt". Nyt tuntuu lihaksissa kuin olisi jonkun älyttömän suorituksen tehnyt. No, en meinaa antaa periksi vaan alan joka päivä edes vähän kävelemään. Kun ei ole enään kuumat ilmat riesana.

Vähän tympii, kun en tiedä onko meille tulossa vieraita. Miehen tytär on melko lähellä yksillä festareilla ja saattaa poiketa täällä, kun lähtee sieltä pois. Ilmeisesti joku kaveri hänellä matkassa. Ei muuta, mutta olisin vain just tämän päivän halunnut olla rauhassa ilman, että täytyy alkaa varautumaan vieraisiin ja tällätä meikit naamaan. Juuri aamulla ajattelin, että tänään en meikkaa..no, asia ei ole vielä varma. Ehdin vain jo vähän tulla kiukkuiseksi tuon asian vuoksi.

😝

Mietin tässä itseäni. En oikein ymmärrä miksi minuun vaikuttaa niin paljon se jos joka ikinen asia ei mene niin kuin itse olen sen suunnitellut.

Esimerkkinä ensin vaikka tuo aamun kävely. No, kävelyhän oli ihan ok (vaikka väsyinkin). Mutta..siellä kävelylenkillä tuli meidän naapuritalon ihan kiva pappa vastaan ja mies jäi hänen kanssaan juttelemaan. He juttelevat melkein joka aamu, kun ovat yhtä aikaa ulkona. Minäkin aluksi jaksoin jutella, mutta pian alkoi puuduttamaan siinä seisoskella, kun olisin halunnut vetää kävelyn tehokkaammin kerralla. Pappa ja mies vain jatkoivat juttelua ja minä jossain vaiheessa jouduin oikein sanomaa, että pitäisiköhän se lähteä jatkamaan eteenpäin.

Nyt tuo juttu korpeaa mieltäni vieläkin. Joo, kuulostaa kummalliselle. Niin itsestänikin. Tulin jotenkin äkäiseksi siitä, kun ajattelen jos emme olisi jääneet seisoksimaan sinne ja juttelemaan papan kanssa niin pitkään niin kävely olisi sujunut paremmin. Ja sitten tulin äkäiseksi siitä, että mies yllättäen haluaisi kait tyttärensä tänne kylään. Ok, eihän siinä mitään, että haluaa tytärtään nähdä sehän on aivan luonnollista, mutta se, että olisin halunnut siitä etukäteen sovittavan, että voisin henkisesti ja fyysisesti siihen varautua.

Muutenkin minulla aina se, että jos vaikka aamusta normaaliin päivänkulkuun tulee jotain ennalta sopimattomia tai arvaamattomia kuvioita niin mielestäni koko päivä on pilalla ja turhaannun ja tulen äkäiseksi.

Tiedän, että olen kamalan joustamaton ja kaikki pitäisi olla aina niin rutiinia, että tunnen asioiden kulun mielekkääksi (tosin sitten helposti tunnen, että on tylsää). Mutta tuo, että suunnitelmiin tulee yhtäkkiä epämiellyttäviä muutoksia niin tuntuu, että en kestä sitä, kuin aikuisen ihmisen pitäisi (vrt. pieneen lapseen, joka alkaa itkemään ja parkumaan jos retki huvipuistoon joudutaan perumaan).

Olen varmasti hankala elämänkumppani, vaikka haluaisin olla NORMAALI.

sain itteni jo niin paljon elämän syrjään kii, että takut (ainakin isommat) on poistettu hiuksista. Vielä kun sais ne muutkin asiat reilaan.

Mua välillä risoo kun kävelykumppanilla on muuta seuraa. Tunnen sitten itteni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi.

Saloka,

Tuttu tunne olla ulkopuolinen. Minä olin koko lapsuuden ja teini-ajan se, jonka kanssa oltiin paremman puutteessa, jolla ei koskaan ollut sitä oikeaa "bestistä", jonka omat "ystävätkin" puhuivat paskaa selän takana ja joskus päin naamaakin. Se, jota kukaan ei koulukuvassa halunnut viereensä istumaan jne. Välillä oli näitä mukamas ystäviä ja sitten taas ei ollut. Koulussa kiusattiin joka ikinen päivä (varsinkin ylä-aste) Yksinäisyys on sana, joka tulee vahvana mieleen muistellessa niitä aikoja, ulkopuolisuus sopii siihen myös. Muistan, kun päiväkirjaan kirjoitin, että suurin haaveeni on saada olla, kuin ne muut. Tänä päivänä en todellakaan haluaisi olla sellainen. Sunnuntai-iltaisin minäkin katsoin yksin kotona Beverly Hills 90120 (meniköhän noin) ja toivoin, että voisin olla yhtä suosittu ja "piireissä", kuin sen sarjan tyypit. Ja aina tuli maanantai-aamu ja sama pettymys, alkoi kiusaaminen..Ylä-aste meni 3 vuotta putkeen kiusaamista joka koulupäivä ja ysin keväällä en enää eräs aamu lähtenyt kouluun. Olin niin väsynyt siihen, että päätin tappaa itseni. Vedin äidin lääkkeet ja viinaa päälle. Kirjoitin äidille kirjeen ja kerroin miksi en jaksa elää. No, heräsin sairaalassa ja elämä jatkui..jos ei kuitenkaan yhtään parempana.

-----

Käytiin miehen kanssa vielä toiseen kertaan ulkona kävelyllä. Ne meidän kävelyt on ihan mitättömiä pyörähdyksiä, mutta parempi kait sekin, kuin ei mitään. Nyt kun ei ole enää helle niin uskaltaa edes mennä ulos. Olen päättänyt, että alan joka päivä hinaamaan itseni kävelemään. Tiedän, että en ehkä pysy päätöksessä, mutta yritän. Varmaan sellaisina päivinä jos ollaan koko päivä liikenteessä ja siellä kävellään ja kierrellään niin en jaksa enää kävelylle, mutta muuten. Huomaa kyllä, että mennyt kesä liikkumatta. Vas lonkkaan vähän sattui, sekä polveen. Toivottavasti koivet ei lasahda kokonaan. Tietysti ois hyvä saada liikakiloja taas pois, ettei olis jalkojen päällä niin paljon painoa. Siinäpä taas tavoitetta.

Olen katsellut taas sukulaisten kuvia facessa ja muualla netissä. Olen oikea vakoilija. Nyt minua ei alkanut ahdistamaan ne, ainakaan niin paljon. Ehkä näin siedätän itseäni ja joku kaukainen päivä olen valmis jopa tapaamaan heidät.

Syötiin hernekeittoa. Vähän liian lirua oli ja jäi nälkä siitä. Ei sellainen keitto kauan vatsassa potki.

Taidan alkaa lukemaan. Huomenna on maanantai ja luvattu sateita. Se kuulostaa ihan mukavalle🙂

Moi AK ja saloka🙂🌻

Saloka, tuttu tunne on mullekin ollut monta kertaa se kun kaverilla on muuta menoa tai muita kavereita, kun itsellä on aika olemattoman vähän kavereita.
Aina silloin tulee mieleen, ettei saisi olla vain "yhden kortin" varassa, mutta mistäpä niitä kävelykavereita tai muitakaan ystäviä taikoisi ? Se vaatisi itseltä aktiivisempaa toimintaa, pitäisi liikkua paikoissa, joista voisi kuvitella löytävänsä juttukaveria, josta saisi muutakin seuraa.
Itse en ole jaksanut ryhdistäytyä kavereita etsimään, mutta toivon että sekin päivä tulee vielä.
AK, ai että ihanaa, kun näen että en ole ainoa olento maailmassa, joka ei pysty sulattamaan yllättäviä tilanteiden muutoksia, en ole elämässäni kai ikinä kohdannut ketään, joka olisi näin varauksellinen tai rutiineista pitävä.
Minun tulisi myös hyvissä ajoin tietää tulevat tapahtumat, koska on välttämätöntä latautua niihin juuri kuten sanoit, henkisesti ja fyysisesti.
En sanoisi, että se on pelkästään lapsellista suhtautumista, on siinä jotain muutakin, arkuutta ja suurta epävarmuutta ainakin.
Kuvittelen, että ehkä sitä sieto- ja sopeutumiskykyä voisi harjaannuttaa, mutta en tiedä olenko oikeassa.

Taustis🙂🌻

Joo, minä taas olen ajatellut, ettei ole ketään muuta, joka olisi niin varauksellinen, kuin minä. Minulla se korostuu niinä aikoina, kun ei mene niin lujaa. Tulen alakuloisemmaksi, haluan tarttua rutiineihin, epäilen helposti kaikkea, kiivastun pienestä. Silloin, kun on vauhdikkaampi jakso niin siedän paremmin jopa ex-tempore juttuja ja onnistun aina luulemaan, että olen päässyt eroon varauksellisuudesta. Mutta aina se sieltä hiipii... yritän kyllä kouluttaa itseäni, mutta hyvin vaikeaa se on.

Meillä on totisesti paljon samaa. Mielenkiintoista siksikin lukea toisen kirjoituksia. Minusta ei ehkä päällepäin kovin näy tuo varautuneisuus, koska annan niin ulospäin suuntautuneen ja impulsiivisen vaikutelman. Harva varmaan uskoisi millainen neurootikko, varovainen ja kontrolloiva olen. Eiköhän se tarve nouse epävakaasta lapsuudesta, nuoruudesta ja myöhemmän elämän katastrofeista ja pettymyksistä..harvoin muuten oikeasti osaan/uskallan relata jos edes koskaan..

-------
Niin, siis unohtui sanoa aikaisemmin, että miehen tytär ei tullut meille, koska suunnitelmansa oli muuttunut. No, minä huokaisin helpotuksesta. Minulle oli jotenkin tänään tarpeeksi energioita vievää tuo lenkkeily ja muu. En olisi ehkä jaksanut olla aidosti läsnä hänen vierailussaan. Pelkään, että olisin vaikuttanut poissaolevalle ja väsyneelle. Miehen tytär on vielä sellainen "haukankatse", että kertavilkaisulla huomaa kaiken ja tuntuu joskus katsovan "sieluun asti". Isäänsä tullut..

Piti mennä käymään ex-naapurilla. Tiedä sitten mikä oli, kun kielsi meitä tulemasta sinne ja sanoi, ettei aukaise ovea meille, heh. No, hän aina välillä (kehityshäiriönsä vuoksi) saa tällaisia lapsellisia kohtauksia, joten ei hänelle osaa olla vihainen. Sitten jo muutaman tunnin päästä soitteli tänne ja kyseli meitä sinne. Sanoin, että tulemme joku muu päivä.

Tein hedelmärahkaa iltapalaksi. Pitäisi hommata niitä proteiini ja ateriankorvikepatukoita niin voisi niillä korvata jotain välipaloja ym. Minusta ne on aika toimivia.

Lueskelen ja vaellan ajatuksissani.

Huomenna alkaa uusi viikko ja viileät, sateiset säät.

Palataan☺️❤️

Hei AK!
Olen kirjoituksistasi ymmärtänyt että sinä jaksat pitää ulkonäöstäsi huolta. Mibulta se ei oikein onnistu vaan kuljen ympäriinsä aivan kamalan näköisenä. Ei ole rahaa ostaa vaatteitä eikä oikein haluakaan kun on tullut näitä kiloja. Tuntuu että syön vähän kun ruokahalua ei oikein ole mutta en silti laihdu. Olen miettinyt sitä laihduttamista että jos uimassa kävis ja alkais sitten laihtuun vaan tuntuu niin turhalta sekin. Uimahallissa oli niin ahdistavaa kun siellä oli melkein pelkkiä vanhuksia, mietin että mitä minä täällä teen, työikäinen ihminen. Se on taas tuo vaikeus hyväksyä että on eläkkeellä. Bussilippuakaan en oikein raskisi maksaa mutta ajattelin kysyä sossusta jos he voisivat maksaa minulle bussilipun. En tiedä kehtaanko olla sitä vailla ja jaksaisinko alkaa tosissani käymään uimassa. Minun on vain niin vaikea keksiä tekemistä itselleni. Kotitöitä teen mielelläni mutta aika vähän niitä on. Sinä olet kova siivoamaan, teillä on varmaan tosi kiiltävät paikat. Kyllä minäkin olen saanut pidettyä tän kodin suht järjetyksessä, tai mieshän se oikeastaan imuroi, minä pyyhin pölyt ja pesen vessat. Tollanen isompi siivous meillä tehdään kolmen viikon välein.
Kiitos AK kun vastasit minulle kun kerroin IM-ajatuksistani. Sain taas hippusen voimaa lisää.

Huomenta Arka ja Muut🙂

Arka, minulla meni pitkät ajat, että en jaksanut huolehtia ollenkaan ulkonäöstäni ja kärsin siitä suunnattomasti. Mutta en vain jaksanut. Hyvä, että jaksoin silloin olla päivän kerrallaan ahdistuksen ja masennuksen kanssa, kun IM pyöri päässä 24/7. Peilistä näin hirviön näköisen otuksen ja se masensi lisää. Sai ajattelemaan, että kun kerran olen näin rumaksikin tullut niin ei ole mitään järkeä elää. Viime syksynä osastolla psykiatri kysyi, että mitkä asiat elämässäni pitäisi muuttua, jotta en olisi masentunut. Vastasin, että haluaisin jaksaa enemmän ja olla kauniimman näköinen. Itse asiassa halusin vain olla sen näköinen, kuin aikaisemmin (tarkoitan ennen fyysistä ja psyykkistä sairastumista). Itsetuntoni on aina ollut häilyvä, mutta ulkonäkö aika kiva ja vaikka onkin väärin siitä etsiä itsetunnon vahvistusta niin se oli niitä ainoita asioita, joista sain muilta hyväksyntää. Tunsin, että sekin oli sitten mennyt pilalle, eikä minulla ole enää mitään hyvää.

Kovin pala on varmaan ollut hiukseni. Ennen sytostaattihoitoja minulla oli suhteellisen kauniit, pitkät ja paksut, tummat hiukset. Ne olivat olleet ikäänkuin tavaramerkkini aina..ihmiset usein minusta puhuessaan kuvailivat, että: "se pitkätukkainen, tumma tyttö/nainen". Hiukset tietysti lähtivät hoitojen myötä. Olin kalju, sitten sänkipää, sitten aivan lyhyt hiuksinen..peruukki oli ja se sopi minulle ihan hyvin, mutta eihän se ole oma tukka..psyk.osastolla moni sanoi, että se lyhyt tukka sopi minulle hyvin jne. en uskonut ja minusta se näytti kauhealle. Muutenkin olin väsyneen ja riutuneen näköinen. Nyt ajattelen, että se johtui siitä, että minulla oli niin raskaita asioita takana, olin henkisesti romuna ja fyysisesti myös, en nukkunut kunnolla, en syönyt juuri mitään, laiminlöin itseäni kaikella tavalla. Halusin vain kuolla..tuskin siinä mielentilassa kukaan kovin kukoistavalle näyttää.

Nyt hiukset ovat..niin, vieläkin lyhyet verrattuna entiseen pitkään. Mutta saan ne jo laitettua niin, että ovat aika järkevän näköiset. Ei tarvitse enään hävetä niitä. Meikillä saa kasvot ihan kivan näköiseksi. Käytän usein irtoripsiä. Ne tekevät aika paljon pirteämmän näköiseksi (nykyäänhän joka toisella on ripsipidennykset..) Paino on tosin yläkantissa. Yritin pitkään dieettiä, mielestäni en saanut kovin kummoisia tuloksia. Tietysti pelkkä dieetti ei auta. Tarvitaan liikuntaa lisäksi. Helteillä en jaksanut. Lisäksi minulla on se jalkavika. Yritän nyt viileämmillä uudestaan. Pikku kävelyjä ja sen sellaista. Vaatteita ei ole paljon, pidän niitä mitkä päälle sopivat. Joskus harvemmin ostan jotain uutta. Etsin kirpputoreilta farkkuja, saappaita, takkeja, laukkuja ym. Paremmin löytyy sitten jos saa itsensä hoikemmaksi. Tiivistetysti voisi sanoa, että en joudu enää häpeämään itseäni. Olen kait normaalin näköinen. Mielestäni paljon parannettavaa on. Haluaisin olla hoikempi, parempikuntoisempi ja pidemmät hiukset.

Mikä minua on sitten auttanut? Ensin voisi sanoa, että aika. Olen ottanut aika täydellisen aikalisän kaikesta. Olen antanut itseni vain toipua ja olla. Olen keskittynyt VAIN asioihin, jotka minua kiinnostavat. En ole vaatinut itseltäni juuri mitään. Olen vain kuunnellut omaa itseäni ja miettinyt miten voisin tehdä aina kulloisestakin päivästä mukavan. Välillä olen tosin sata kertaa vaipunut epätoivoon. Tuntunut, että liian hidas tie. Sitten taas kerännyt itseni ja lähtenyt eteenpäin. Pikkuhiljaa muutos parempaan tulee ja niin pienissä asioissa, että sitä ei edes huomaa ensin. Joku päivä vain huomaa, että katsos, minähän jaksan hoitaa kotia, arkisia askareita, käydä ihmisten ilmoilla, olla kiinnostunut, en ole niin ahdistunut/masentunut, pelistä katsoo ihan ok-näköinen ihminen jne.

Onhan elämä vieläkin vaihtelevaa päivittäin. Mutta tietynlaiset rutiinit ovat olemassa ja raamit jokaiselle päivälle. En tunne enään kelluvani tyhjän päällä. Enkä mieti IM. Mietin elämää ja elämistä.

Se on niin vaikeaa neuvoa ketään. Olemme jokainen erilaisia ja erilaisella elämäntarinalla varustettuja. Oma oivallus on se mistä kait kaikki lähtee. Saa jonkin langan päästä kiinni. On armollinen itselleen. On periksiantamaton. Omistaa jonkin unelman. Silloin alkaa kaikki olemaan jo paremmalla pohjalla. Pahimmassa masennuksen kuopassa tämä ei tietenkään pysty toteutumaan, mutta sieltä päästäkseen näitä voi käyttää.

Arka, sinulla kait pitäisi tulla sellainen mieliala, että pystyisit alkaa hyväksymään, että olet eläkkeellä. Sinun tarvisi varmaan saada jotain toimivaa keskusteluapua, jossa voisit suoraan kertoa, että IM pyörii mielessäsi ja se johtunee siitä, että et ole töissä jne. Sinun pitäisi saada puhua ja itkeä, tyhejntää itsesi, että voisit luoda uutta. Ymmärrän, että et halua huolestuttaa miestäsi, mutta eikö olisi toisaalta rehellisyyttä kertoa oma jamansa toiselle? Teillä on hyvä suhde, enkä usko että se tuhoutuisi siitä jos miehesi tietäisi sinun IM ajatuksista. Sinun pitää saada puhua. Sen jälkeen pitäisi saada mielekästä tekemistä, josta saisi onnistumisen tunteita. Laihtuminen on vaikeaa. Lääkitykset vaikeuttavat sitä. Mahdollisimman vähällä lääkityksellä. Ruokavaliossa vhh-ruokavalio toimii monilla. Vaatteita halvalla kirpputoreilta jne.

Olipa tässä taas tekstiä kerrakseen. Kirjoitin vain mitä mieleen tuli. Uskon, että jokainen voi päästä pahimmasta suosta, mutta sekin täytyy oppia hyväksymään, että elämä ei koskaan tule täydelliseksi, eikä ehkä sellaiseksikaan kuin se joskus ennen on ollut.

Voimia meidän kaikkien päivään🙂🌻

Se on sitten maanantai.

Aika mahtavaa herätä, kun sataa, tuulee ja on hämärää (terveiset vaan Hämärälle) Minun mielestäni aika ihana ilma. Saa paremmin nukuttua, kun ei ole kuuma. Tuntuu kyllä vain, että nyt voisi sitten nukkua vaikka kuin..läsöttää koko yön samassa asennossa ja aamulla niskat mäsänä ja kipeänä (kuten nytkin..)

Heräilin rauhallisesti ja vötkistelin sängyllä sateista maisemaa katsellen. Join kahvia makkarissa ja kuuntelin radiota. Sitten päätin mennä ulos (kuten itselleni lupasin). Taas collarit ja huppari päälle ja kävelypolulle. Mies lähti matkaan. Ihan pienihän se lenkki on ja kävelemme rauhallisesti, mutta saahan siinä happea ja veri alkaa kiertämään paremmin ja ainakin on voittanut oman itsensä, kun ei ole jäänyt sisälle makaamaan.

Jalat vähän protestoi kävelyä vastaan. Polvi rutisee jne. Siitä huolimatta olen päättänyt vain jatkaa. Ilmalla kuin ilmalla, vähintään tuo pieni kävely. Ehkä joskus enemmänkin.

Tänään ei ole asioita, eikä rahaa. Autolla ei voi turhia ajella, joten kotona ollaan. Keksin täällä tekemistä. Sopiva ilma lukea ym.

Palaillaan🙂🌻🙂👍

Tuulee ja sataa🙂

Koko ajan on hieman hämärää. Pidän makkarissa vanhaa pöytälamppua päällä koko ajan. Minusta on ihanaa, kun saa alkaa sytyttelemään valoja. Tunnelmallista. Eikä joka ikinen pöly ja muu sotta näy heti silmään ja "pakota" siivoamaan. No, siivoanhan silti. Arka taisi kommentoidakin, että meidän koti taitaa olla siisti. Onhan täällä hyvä perus siivo aina. Mielestäni koti täytyy aina olla siinä kunnossa, että kuka vain voi marssia sinne sisään tai muutaman minuutin varoajalla, eikä tarvitse hävetä. Mutta, minä olen sellainen, että teen helposti epäjärjestystä. Siellä missä oleskelen on kohta kaikki sekaisin. Siksihän sitä järjestettävää ja siivottavaa aina on, kun sotken. Mies ei sotke, koska on pedantti luonne. Hän aina naureskelee, että siinä missä milloinkin istun tai oleskelen kertyy tunnissa parissa vaikka mitä. On kirjaa, muistiinpanovehkeitä, kännykkä, läppäri, limsalasi, käsilaukku ym. Jopa sukulaiseni muistavat vielä tänä päivänä, että olin oikea kävelevä täystuho ja äiti muistaa, että siellä missä pyörähdin oli kaikki levällään ja joka paikka täynnä tahmeita sormenjälkiä. Minua on niin paljon moitittu epäsiistiksi, että kait sitten aikuisena yritän todistaa olevani siisti ja siivoan koko ajan. Minun äidillähän on ollut ihan oikea siivousneuroosi, josta onneksi on päässyt vuosien aikana eroon. Hän hankasi hammasharjalla kaakelinsaumat ja pesi rätillä ja harjalla kontaten lattiat, joka päivä..

🙂🌻

Sisällä olen lähinnä lueskellut ja pällistellyt vain ikkunoista ulos. Kahden aikaan lähdimme taas ulos kävelylle. Kävimme pienen lenkin kävelypolkua ja erään metsän lävitse. Oli aika mukavaa, paitsi huomasin, että jos meinaan alkaa päivittäin kävelemään niin tarvitsen ihan pakosti ne paremmat kengät. Koitin miehen lenkkaria, joka tietysti minulle liian iso, mutta huomasin, että sekin tuntui jalassa paremmalle, kun on jotain pohjaa ja joustoa kantapään alla, kuin ne minun suorapohjaiset tennarin lättänät. Tuskinpa enää niillä lähden ulos, tosin en tiedä sitten millä muillakaan.

Voi luoja, juuri tätä kirjoittaessani miehen tytär soitti, että ovatkin vanhemman tyttären kanssa tulossa tänne kylään nyt ihan pian. Että semmoista..alkaa vähän tympimään, ettei koskaan voida ilmoittaa ajoissa. Kuten juuri oli puhetta niin en tykkää yllätysvieraista. Olisi tässä ollut koko päivä aikaa valmistautua ja nyt sitten yhtäkkiä soitetaan. No, kotihan on siisti, mutta itse olisin halunnut valmistautua. Nyt olen ilman meikkiä ja rötkyvaatteet päällä. Miksi vitussa tämä aina menee näin...😠

Olette tässä ketjussa jutelleet ulkopuolisena olemisen tunteesta. Tuttua! Jotenkin olin jo lapsena aika yksin. Kunnon bestis on tosiaan puuttunut suurinman osan elämääni. Välillä on elämässäni ollut ihmisiä, joita olen luullut ystäviksi ja sitten ovatkin hävinneet. Muutama on jäänyt elämääni, valitettavasti asuvat suht kaukana. Mutta on edes jossain. Enkä tunne kuuluvani mihinkään yhteisöönkään tässä live-elämässä. Olen pettynyt monissa ystävyyssuhteissa ja tunnen itseni myös hyvin varautuneeksi suhteessa ihmisiin. Vaikka tietyissä tilanteissa olenkin aika puhelias ja saatan höpistä tuntemattomienkin kanssa, niin silti semmonen lähempi tuttavuus on hankalaa. En kai halua enää pettyä. Tänne maallekin kun muutimme, yritin luoda lähempiä suhteita naapureihin, mutta en näköjään kelpaa. Pakosti sitä miettii, että mikä minussa on vikana.

Onneksi on tuo mies. Muuten olisin tosi yksin.

Piti vielä jotain muutakin kirjoittaa. Mutta. Nyt käperynkin tähän hämärään. Ihanaa, syksy tulee.

Minusta oli niin tympeä ja raivostuttava ajatus, että vieraat tulevat aina ilmoittamatta (siis nämä kyseiset) ja minä juuri epäedullisimmillani ja tiesin, että kun se tympäännys jo oli vallannut minut niin se olisi ehkä vain kasvanut, enkä olisi osannut sitten näytellä ystävällistä. Minulla kun muutenkin kaikki tunteet näkyvät naamasta suoraan. Ei jotenkin napannut ajatus kahden "teinin" ja yhden vauvan passaamisesta siinä mielentilassa. Minusta olisi kohtuullista ilmoittaa tulostaan hieman aikaisemmin, kun on heitä koko kesä odotettu (tai mies odottanut) eivätkä ole viitsineet tulla. Niin ajattelematonta..tai minähän se asennevammainen tietty olen.

Mieskin hieman hermostui. Juuri tätä ennen hän oli yhtäkkiä hokannut, että on vahingossa jättänyt maksamatta auton kuukausimaksun 90e, jonka on aina automaattisesti muistanut maksaa vuokran sun muiden kuukausimenojen mukana. Hän otti siitä hirveät hertsit. Ei kai siinä mitään. Nyt on sitten tulossa kaksi kuukausimaksua kerralla ja vielä autovero. Hah, ehkä sitten jyrsitään kynsiä ensi kuussa. Kieltämättä se minuakin vähän ketutti. Ensi kuussa piti mennä syysretkelle eräälle mökille, saa nähdä tuleeko sitä reissua. Mies siinä sitten äkisi, siihen saumaan olivat vieraat tulossa ja minä päätin, että parempi poistua koko paikalta, ahdisti sen verran. Sanoin miehelle, että vie minut lähikirjastoon siksi aikaa, että saa tavata tyttäret ja vauvan rauhassa. Mies ei ajatuksesta pitänyt, mutta pidin pääni. Siitä tuli meidän välille vähän sanaharkkaa ja minulla paloi käämit, tuli sanottua vähän lujaa.

Mies heitti minut kirjastolle. Olin jonkin aikaa istunut kirjaston lukusalissa, kun hän soitti. yritti vielä ehdottaa, että tulisin sittenkin kotiin. En muuttanut suunnitelmaani. Mies sanoi, että tytöt ovat varmaan ainakin 2 tuntia ja meinaanko sen ajan istua kirjastossa. Sanoin, ettei minulla ole siellä mitään hätää jne. Ok, jäin sinne. Ensin olo oli melko hullu. Lähteä nyt kotoa tukka sekaisin ja ilman meikkiä, sekalaiset vaatteet päälle revittynä ja sekavassa mielentilassa ja suoraan istumaan täysinäiseen, vilkkaan kirjaston lukusaliin. Ahdisti ensin siinä istua. Tuntui, että olen aivan sekon näköinen ja paikoilleen jähmettynyt. Mietin, että kaikki varmaan tuijottaa ja miettii, että olen mielenvikainen. Pikkuhiljaa yritin vähän rentoutua ja ajattelin, että aivan sama, luulkoot mitä vain jne. psyykkasin itseäni. Pikkuhiljaa kun sivusilmällä vilkuilin muita salissa olijoita niin tulin siihen tulokseen, että melkein kaikki olivat aika "rennon" näköistä porukkaa ja sovin sinne sekaan ihan hyvin. Oli niin harmittoman oloista väkeä, että en enää jännittänyt.

Olin 2 ja puoli tuntia. Ensin lukusalissa ja sitten kirjaston puolella. Pissatti ja tuli nälkä. Keräsin kasan lainattavia kirjoja. Alkoi sataa kaatamalla. Mies sitten soitti, että on tulossa minua hakemaan. Huomasin, etten jaksa yksin kantaa niitä kirjoja (iso pinkka) jyrkkiä rappuja ja ties mitä mutkia pitkin autolle. Jätin koko läjän sikseen ja menin autolle. Vähän harmitti, että en ottanut niitä kirjoja ja lehtejä.

Onneksi tunnelma täällä on nyt ihan ok. Vähän väsynyt, mutta riita on sovittu.

Kotiin tultua menin heti pissalle (meinasi rakko räjähtää, en halunnut kirjastolla mennä vessaan) vaihdoin kotivaatteet ja söin mitä kaapista löytyi.

Nyt kello on jo puoli kahdeksan ja taidan alkaa vaan relaamaan ja odottamaan nukkumaanmenoa.

🙂🌻

täällä satoi aamulla oikee kunnolla aina välillä ja kuulemma ukkosti. Sanoin ryhmässä että ei saa sanoa että ukkostaa, ni ei ne sit enää kertonut. Nyt täällä paistaa aurinko välillä oikee kirkkaasti ja tuulee.

Hämärä☺️❤️

Sama minullakin, että olen kovinkin puhelias ja puhun melkein kenen tahansa (lyhtypylvään?) kanssa ja nautinkin jutella ihan vieraidenkin ihmisten kanssa olkoot se sitten kävelylenkillä, kirjastossa, kaupassa, rappukäytävässä tai terveyskeskuksessa. Mutta..sitten kun pitäisi alkaa astetta syvempää suhdetta esim. kutsua kylään tai mennä itse kylään, jos saa kutsun oikein, niin alkaa helposti ahdistaa ja nousee ties mitä kammoja pintaan ja yleensä siinä vaiheessa skippaan koko jutun. Olen elämäni aikana joutunut muutaman kerran vaikeuksiin, kun joku ihminen olisi halunnut olla ystäväni (aikuisena) mutta minä en ole voinut olla siinä suhteessa vaan olen joutunut poikkaisemaan välit. Minua alkaa helposti ahdistamaan jos tunnen, että olen sitoutunut johonkin jossa minun pitää antaa itsestäni säännöllisesti jotain ja toimia sopimusten ja aikataulujen mukaan, jota myös joku muu, kuin minä itse säätelee. Silloin, kun olin viimeksi työelämässä niin minulle kävi tosi hyvin se, että oli mukavat työkaverit päivisin siinä ympärillä, mutta vapaa-ajalla ei tarvinnut olla kenenkään kanssa. Minua joskus ärsyttää se, kun niin kovasti korostetaan, kuinka kaikilla pitäisi olla laajat ystäväverkostot (suurinpiirtein 100 ystävää). Minua ei vain kiinnosta ja se siitä. Haleja, Hämärä!

🙂🌻

Ihanaaaa! Aamulla heräsin taas sateen ropinaan ja hämäryyteen. Yö meni kyllä nukkuen ja paljon unia nähden, mutta johtuen huonoksi menneistä tyynyistä en tahdo löytää hyvää asentoa päälle ja niskoille nukkuessa ja ehkä siksi hyörin ja pyörin ympäri sänkyä ja tietysti se pakollinen "kusireissu" aamuyöstä.

Oli aika virkeä olo herätessä, vaikka se eilinen olikin niin sekava päivä. Nyt olen alkanut jo odottamaan iltaisin, että tulisi aamu ja pääsisin aamukävelylle (olenkohan tullut hulluksi?). Nytkin kun heräsin niin nopeasti kävin pesulla ja pisulla, hyppäsin vaatteisiin ja olin jo sohvalla odottamassa uloslähtöä, kun mies vasta joi kahvia ja selasi nettiä.

Lähdimme tietysti yhdessä ulos. Ihanan raikas, aika tuulinen ilma. Laitoin hupparin hupun päähän, kun tuuli otti korviin. Mentiin tavanomainen lenkki, kesto n. 45min. ja pienen metsän poikki. Kätevä lenkki kun se ei ole pitkä ja sen aikana näkee vaihtelevia maisemia.

Sisällä takaisin otin puolikkaan purkin maitorahkaa ja purkin ananasta. Kahvia en ole vielä juonut (tosin lasillisen cocista, hah). Minulla tekisi niin mieli keittää kaurapuuroa aamuisin ulkoa tullessa, kuten joskus "ennen vanhaan". Mietin kovasti niitä parempia lenkkikenkiä.

Taidan olla vähän innostunut nyt tuosta ulkoilemisesta. Mutta tuskin kait se huonoksi on.. Tulee ihan nostalginen olo, kun muistelen nuoruudessa, kun olin oikein aktiiviliikkuja niin aamulla heti herätessä painuin ulos joko kävelemään tai pyöräilemään.

Ysin aikaan lähdemme käymään siellä lähikirjastossa, missä eilen olin. Haluan lainata ne kirjat ja lehdet, mitkä eilen jätin sinne jos ne vielä on siellä.

Palataan!🙂🌻

Onpas ollut vilkas päivä tänään.

Aamukävelyn jälkeen lähdimme sinne kirjastolle. Onneksi löysin kaikki ne kirjat ja lehdet, mitä eilen halusin lainata.

Sitten kävimme seurakunnan aamiaisella. Siellä on ihan kiva joskus käydä. Mukavia ihmisiä ja maittava aamiainen. Sopivasti, kun jäi aamukahvikin väliin tänään kotona. Oltiin siellä melkein kaksi tuntia.

Sieltä menimme erään tutun osto ja myyntiliikkeeseen. Vietiin sinne tarpeettomia työkaluja ja saatiin vähän ruokarahaa ja tankattiin autoa.

Ruokakauppaan ja pieni ajelu vielä.

Koko päivän satanut aika lujaa, mutta minua se ei haittaa, päinvastoin. Tosin kotona kahvikupillisen jälkeen ja ikkunasta katsoessa päätin, että päiväkävelylle en lähde. Tullut tänään jo tarpeeksi kun aamukävely ja ravaaminen asioilla. Yritän myös säästää hieman jalkoja, kunnes saan ne paremmat kengät. Pelkään, kun polvi vähän ilmoittelee välillä, että se lasahtaa kokonaan jos alan liian innokkaasti yhtäkkiä. Toisaalta olisi kyllä tehnyt mieli mennä ulos..no, siellä sataa.

Kirjastosta lainasin niin paljon mielenkiintoista, että taidan alkaa niitä tutkimaan. Tänään on kyllä ollut ihan vaihteleva ja mielenkiintoinen päivä. Paljon mukavia ja innostavia asioita.

Luulen, että tuo ulkoileminen aamuisin varsinkin on virkistänyt minua ja mielialaakin. Luen saaneeni siitä ihan uuden "harrastuksen"🙂 Täällä kun on vielä ihan talon ympärillä vaihtelevia ja hyviä lenkkipolkuja ja metsää ja viheralueita säilytetty niin ei tarvitse kauas mennä, kun saa jo katseltavaa.

Meinasin joku päivä tehdä "retken" tuohon lähimetsikköön. Kuulostaa ehkä lapselliselle, mutta otan eväät matkaan ja menen sinne eräälle kivelle istumaan, syömään ja katselemaan. Siellä on paljon nähtävää ja mieli lepää.

Mukavaa Iltaa Kaikille🙂👍🙂👍