Heh, sama homma! Edelleen sängyssä. Diapami vaan väsytti ja nyt vähän pökkyräinen olo kai siitä edelleen, olis pitänyt arvata ettei siitä mitään hyvää saa aikaan. Lueskelen kaikenmaailman blogeja. Huomasin, että lattialla pyörii hirveitä pölypalloja, mutta en kyllä jaksaisi alkaa siivoamaankaan... 😞

Mitähän keksisi. Ainakin voisin mennä suihkuun. Mulla siis alkoi loma, ei kyllä tunnu mitenkään erityisen ihmeelliseltä, toki helpottavaa, ettei Tarvi sinne duuniin raahautua vaan voi vaan ottaa iisisti. Jossain vaiheessa lähden mökille, mutta en ainakaan vielä pariin päivään. Tuntuu vaan, että täällä kaupungissa en saa yhtikäs mitään aikaan. Ellei tätä lasketa😉 Täällä ystäväni kanssa juttelen, onhan sekin jo jotain🙂👍

Voi meitä.

Se on jännä, miten alkaa ajatella jo jotenkin tämän foorumin kautta. Tämä on tullut tutuksi ja rutiiniksi. Jäänyt jotenkin koukkuun tähän kirjoittamiseen🙂 Ja sinustakin M on tullut jo ihan ystävänoloinen, että saatan jossain välissä miettiäkin, että mitähän se M hommailee? heh, vaikka toisaalta olen ihmisten suhteen aika varovainen ja epäluuloinen nykyään, olen vähän sellainen erakkotyyppi. Juttelen mielelläni (silloin kun on hyvä päivä) joitakin hetkiä, mutta sitten saatan väsähtää ja haluta jo omaan rauhaani..se on aika noloa toisaalta, mutta niin on mennyt monta vuotta. En paljon kutsu kotia vieraita, enkä itsekään osaa oikein kyläillä. Tíetysti tämä sairastaminen on vienyt melkein kaiken energiani, niin kaikki muu siinä on lähes jäänyt, ikävä kyllä.

Ilma on helteisempi, kuin oletin. Minä tempaisin ja söin sen aamupalan. Sitten siivoilin, sitten vielä vähän meikkasin ja lähdin miehen matkaan asioille. Otin särkylääkettä aamulla, joten vatsa ei ole nyt niin kipeä. Tänään katselin ihan mielelläni ihmisiä. Minulla on yleensäkin taipumus katsella ihmisiä ja miettiä heidän elämiään. Että millainenhan ihminen tuokin on ja onkohan perheellinen, ja missä asuu ja millainen elämä sillä on ollut jne. Nykyään jos näen, jonkun sairaan tai vaivaisen tai masentuneen näköisen ihmisen, tunnen suurta myötätuntoa ja toivon sille ihmiselle mielessäni hyvää. uskon, että hyvät ajatukset menevät perille kohteeseensa ja tuottavat hyvää.

Tänään ihmiset näyttivät hyvin kauniille, raikkaille, kesäisille. Itse tuntee itsensä lähinnä roskakorista nousseelle zombielle. En ole kaunis, raikas, en elinvoimainen. Olen vain elossa, olemassa. Mutta olen kuin jossain muualla, jonkun kelmun alla, jossain vankilassa, ja energiani ovat kait jossain rinnakkaistodellisuudessa. Jossain rinnakkaistodellisuudessa olen se, joka olin ennen, olen jatkanut elämääni siellä ja olen onnellinen siellä. Siellä on lapsuuteni, siellä ovat rakkaani, siellä on kaikki kaunis ja tärkeä, siellä jokainen päivä on ihana, mielenkiintoinen seikkailu. Siellä ei ole vaivoja, ei masennusta, eikä siellä koskaan käy aika pitkäksi, kuten täällä kuolemanvarjonlaaksossa.

Kuitenkin päivä on jotenkin kaunis. Ensimmäinen heinäkuuta. Onko minun sittenkin määrä kuolla tänä kesänä? Sitäkö tämä äkillinen kauneuden näkeminen on? Haikeita hyvästejä? En vain halua uskoa niin. En halua sittenkään kuolla. On täällä maailmassa vielä niin paljon ihaniakin asioita.

Luonto. Meri. Kasvit ja Kukat. Sammaleiset kivet ja kalliot. Maalaistalot pihoineen. Tuuheat metsät. Linnut. Perhoset. Aamut. Illat. Aurinko. Sade. Ukkonen. Tuoksut.

Kävimme pelastusarmeijan kirppiksellä (rakastan kirppiksiä) ja löysimme kaksi hyvää pikkujakkaraa ja yhden vanhan hauskanvärisen porrasjakkaran keittiöön. Niitä tarvii aina. Kotona söin pokkana perunamuussia ja lihapullaa, en tosin kovin isoa annosta, mutta kuitenkin, se ei inhottanut ja päälle kaksi pientä donitsia (!) Kait mulle seuraavaksi iskee joku ahmimishäiriö, mulla kun menee kaikki aina aivan överiksi ja laidasta laitaan.

Olen usein harkinnut jotain hypnoositerapiaa, että tulisin itsevarmemmaksi ja pelot minussa lievittyisisvät, että voisin heittää irti pelosta ja vihastakin ja elää vapautuneemmin ja rennommin, ilman masennusta, kuolemanajatuksia ym. Ja homeopatiaa fyysisiin ongelmiin. Se vain vaatisi rahaa hieman enemmän.

Mies putsaa jakkaroita pihalla. Minua hieman jännittää se huominen lääkärin kanssa puhuminen..olen sellainen, että jännitän aina kovasti näitä lääkäriasioita. Minä kun olen joutunut niiden kanssa tekemisiin ihan liiankin kanssa. Aina uudet tutkimukset ja muu sellainen ahdistaa ja pelottaa. Kun nyt pääsisi tästä mahabakteerista eroon niin luulen, että kaikki alkaisi kääntyä parempaan, kun saisin fyysiset voimani takaisin ja jaksaisin alkaa taas elämään.

Taidan vain yrittää nauttia tästä hetkestä, kun olen edes vähän hyvällä tuulella ja sain syötyä. Pienistä asioista ja hetkistä on oltava iloinen, koska niitä on niin vähän.

Mietin kanssa sinua, ja se olisi kamalaa, jos yhtäkkiä lopettaisit kirjoittamisen ja huomaisin, että olet tainnut toteuttaa suunnitelmasi...! toivon kovin, ettei niin käy!

Minäkin rakastan kirpputoreja. Se on yksi suunnitelmani kunhan saan aikaiseksi sinne mökille lähteä, niin koluta lähikaupunkien kirpputorit. Olen sitä ajatellut kokoajan, että se on missioni lomalla. 🙂 Minulla on monta projektia pääni sisällä, mitkä tarvitsevat vaan toteutusmateriaalit. Sitä odotan jokseenkin innolla, en nyt tietenkään Mistään asiasta oikein nykyisin mitenkään innosta hypi tms, mutta silti joku positiivinen vire, se on ainakin parempi kun se olotila, ettei millään ole mitään väliä ja kaikki on turhaa ja elämä on liian raskasta.

Erakkous on tullut tutuksi. Olen ottanut linjan, että jos jaksan laittautua ja esittää edes vähän iloisempaa = siedän ihmisten seuraa, niin sitten voin jotain tehdä. Ja yritänkin. Vaikkei silläkään oikein tunnu edes olevan väliä. Mutta tiedän, että jos olen Kokoajan yksin kotona, niin sekoan varmaan lopullisesti.

Nyt lähden sinne siskolle päin. Palaillaan illemmalla varmaan vielä 🙂👍

P.S. tuo on kyllä kanssa niin minua, että kaikki menee aina ihan laidasta laitaan.. Olet kyllä tosi samanlainen. Itse olen temppuillut ruualla, molempiin suuntiin. Nyt ihan ok, syön että pysyn hengissä, en hirveästi ajattele, ei maistu, mutta syön. Sisko sanoi perjantaina että olen laihtunut. Omasta mielestäni en. Kun aiemmin söin Mirtazapineja niin lihoin melkein 10kg! se oli kyllä jo ihan liikaa. Vaikka lähtikin kunnon nääntymistilasta, mutta niihin en enää koske..

Hyvä että sait syötyä. Toivon ettei sulle tule ongelmia enempää syömisen kanssa. 🙂🌻

Täytyy varmaan tulla Sipooseen päin ajelemaan ja toivoa, että törmään siellä sinuun, lupiineja keräämässä jossakin tienposkessa, jotenkin osaan kuvitella sinut sinne. Autiotalot on myös hurjan mielenkiintoisia, sellaisia haluaisin tutkia, muttei täälläpäin oikein ole. Lapsena lähellä oli yksi, se oli todella kiehtova paikka! Purettiin jossakin vaiheessa kokonaan, eikä sitäkään enää ole. Haikeaa.

Hei Monange! Ihanaa, kun olit kirjoittanut. Ja kiitos, että olet niin empaattinen. Minä ehdin tässä välissä jo taas hieman masentua, kun iski väsymys ja epätoivo, sellainen "putoaminen" tuli yhtäkkiä. Ehkä mua alkoi vaan väsyttää. Olisi pitänyt syödä taas välipalaa, mutta en jaksanut sitäkään. On tämä sitten ihmeellisen vaihtelevaa. yhtäkkiä on täynnä tarmoa ja sitten yhtäkkiä iskee tyhjyys, kuin tyhjä ilmapallo..

Kiitos siitä mitä sanoit, että jos yhtäkkiä häipyisin..Minua alkoi ihan itkettämään, että sinulle olisi sillä jotain merkitystä. Taidan olla taas aika herkällä tuulella. Taidan ottaa yhden pamin🙂 Voi että, kirjoitit niin kauniisti siitä lupiinien keräämisestä, sellainenhan minä olen. Aina jotain kukkia tai kasveja keräämässä ja himoitsemassa. Ja ihan vain maisemia tuijottelemassa.. Sipoossa on tosi kauniita paikkoja, maaseutua ja niitä rantapaikkoja mökkeineen ja huviloineen ym. Minä tykkään ihan hulluna autiotaloista. Lapsena asuin maalla ja silloin 80-luvun puolivälissä niitä autiotaloja oli vielä paljon. Minustahan piti tulla arkeologi. Olen lapsesta asti ollut kiinnostunut historiasta ja kaikesta vanhasta, esineistä ja rakennuksista. Lapsena kolusin niitä ihan himona läpi.

Se on harmi, että nykyään niitä ei paljon täällä ruuhkasuomessa ole ja jos onkin niin jonkun uudemman talon pihassa, ettei sinne ole mitään asiaa hiiviskelemään. Aina ajeluilla kyttään näkyykö autiotaloja, mutta ei niitä täällä juuri ole nykyisin.

Mun pää tuntuu just nyt vähän höttöiselle. Täytyy kait vähän levähtää. Kiitos, kun kirjoitit. vaikutat olevan aika lailla samanhenkinen, kuin minä. On aika erikoista, kun tuntuu, ettei samanhenkisiä ole kovin helppo löytää tosin en ole niin välittänyt etsiäkään, erakko kun olen nykyään🙂 Sinun kirjoitukset on aina voimaa antavia. toivon sinulle kaikkea hyvää ja palataan vaan ja kirjoitellaan aina heti kun jaksetaan ja siltä tuntuu..Kiva, että sinulla on sisko, jonka luokse mennä. Minulla ei ole täällä sukulaisia. Muutenkin niin vähän omaisia. Äiti asuu kaukana, monen sadan kilometrin päässä. Muutenkin tuntuu, että olemme hieman etääntyneet, se on surullista, äiti kun on minulle tärkeä. Sisaruksia ei ole. Olen ainoa lapsi ja isä asuu ulkomailla. On vain oikeastaan mies ja minä. Miehelläkään ei nykyään paljoa omaisia, tyttäret ja sisko, jonka kanssa ei ole paljoa tekemisissä. Me ollaan miehen kans aika lailla yhdessä, yhteen liimautuneet. Minulla on täällä yksi ystävätär, mutta hän on ilmeisesti vähän suutahtanut, kun en ole jaksanut yhteyttä pitää. Ja hänellä on miehensä kanssa paljon nyt kesälomamenoja. Aika yksinäinen olen tavallaan, mutta se on ihan omaa syytäni. En ole masentuneena jaksanut pitää yllä ihmissuhteita. Olen niin ailahtelevainen, että toisinaan haluaisin olla ystävä jonkun kanssa, mutta sitten taas tunnen, että olen huono ystävä, koska en jaksa aina aktiivisesti esim. tapailla ja mennä paikasta toiseen jo fyysisen kuntoni vuoksi ja kait eniten mielialojen vuoksi. Äh, en osaa selittää. Olen niin omituinen tyyppi.. Nyt otan yhden pamin, jospa se vähän tasaisi mieltä, joka toisaalta on väsynyt ja toisaalta käy jotenkin ylikierroksilla.

Kiva kirjoitella sinun kanssa, oikeasti. Kiitos Ystävä, että olet siellä 🙂 Palataan tosiaan.

Palasin tänne hörisemään itsekseni. Tämä on jotain ääneen ajattelua kait. Otin yhden pamin. Vain 5mg, mutta tuntuuhan tuo vähän rentouttavan. Olisin kyllä luullut, ettei pamit kolahda mulla mihinkään, että olisi jo kaikkiin bentsoihin niin kovat tolet, mutta pamia olen ottanut niin harvoin, että ehkä siksi.. Pamit on tosi maksatoksisia, lähes alkoholin veroisia ja itselläni on välillä ollut häikkää maksa-arvojen kanssa, joten olen pitäytynyt temestassa, joka ei ole niin maksatoksinen. Nyt temesta ei enää vaikuta muhun juuri lainkaan ja olen ihan kyllästynyt siihen. Otan sitä ainoastaan viekkareiden ehkäisyyn enää eli ihan turhaa. Alkuunhan temestasta tuli hyvinkin autuas olo. Ennen olin tosi pillerikammoinen, mutta elämän kriisiytyessä olen antanut periksi. Jos jollain voi oloaan helpottaa niin mitä siinä, kunhan nyt yrittää jonkun järjen pitää matkassa. En minäkään koskaan vedä isoja määriä, enkä ole "sekaisin". Ainoastaan vähemmän ahdistunut. Nytkin sain syötyä pari leipää ja jugurtin, eikä tullut inhotuksen tunnetta. Vaikka liian vähälle on tänäänkin syömiset jääneet. Mutta, kun tunnit vilahtavat niin nopeasti ja huomaa, ettei ole ollut näläntunnetta sillain ja sitten ei ole edes muistanut syödä, eikä huomannut et ai kello on jo noin paljon ja mun piti syödä jotain välipalaa tai oikeaa ruokaa. No, nyt mua ei sentään kaupassa alkanut ahdistamaan ne ruoat, eikä silleen inhota ne. ehkä tää syöminen vielä tästä, kun sais muut asiat enemmän kuntoon..

Aamuisin olen ottanut tavaksi tehdä kotitöitä, kun yleensä aamusta jaksan paremmin ja iltapäivästä iltaa kohden joko väsyn, tylsistyn tai mua ei muuten vaan enää huvita tehdä mitään. Pidän huolen siitä, että teen vaikka väkisten tavallaan mulle kuuluvat kotityöt ja mies tekee omansa. Tuntuu, että voi sitten paremmalla omallatunnolla maata läsöttää jos siltä tuntuu, kun on edes jotain tehnyt sinä päivänä. Ja ollut kuitenkin liikkeelläkin ja sekin mieluimmin aamulla, eli kaupassa ja ajelemassa ym. Illat haluan jotenkin rauhoittaa ihan oleskelulle, makaamiselle, syömiselle (silloin kun pystyn), haaveilemiselle (ainakin jos olen ottanut jotain pilleriä) tai tänne kirjoittamiselle vaikka kirjoitanhan pitkin päivää muutenkin. Kumma, että tähänkin tunnun jäävän koukkuun, kuten moneen muuhunkin asiaan.

Jos asuisin yksin en varmaan paljon koskaan tekisi mitään. Muistan sen ex-miehestä eron jälkeen, kun asuin muutaman kuukauden yksin, ensimmäistä kertaa elämässäni. Se oli painajaista. Koko tilanne oli aivan absurdin hirveä. 31 vuotiaana olin ensimmäistä kertaa yksin ja olin aivan sekaisin. Ero tuli puun takaa ja oli hirveä shokki (olimme exän kanssa yhdessä 14 vuotta eli pitkä aika nuoren ihmisen elämässä). Olin ihan lamaantunut. Ei sitä tunteiden ja ahdistuksen määrää voi edes enää muistaa. Mutta kauheaa se oli. Olin ihan hukassa. Välillä vain itkin tuntikausia sellaista oikein kunnon volinaa. Olin shokissa. En voinut ymmärtää, että minut oli kylmästi ja yhtäkkiä jättänyt ihminen, joka oli minulle silloin kaikki kaikessa ja turva, johon luotin kuin vuoreen. Meillä oli minun mielestä ollut onnellinen suhde, mutta mies oli toista mieltä. sain kuulla, että olin vaikea, itsekäs ja vaativainen, liian mustasukkainen, liian riippuvainen, liian kova määräilemään, liian sitä ja liian tätä..elämä minun kanssa oli kuulema vuoristorataa ja mies ei enää jaksanut sitä. No, voihan se ollakin totta. Olenhan minä tavallaan vaikea ihminen kaikkine oikkuineni ja neurooseineni, pelkoineni, mielihaluineni, kaikkineen. Mutta pohjimmiltani kyllä kiltti ja ystävällinen, iloinen ja kait ihan hauska jos kaikki on hyvin. Ennen eroa mulla sattui kyllä useamman kuukauden ahdistus,masennus, paniikkihäiriö-kausi ja se taisi olla sitten miehelle liikaa, että ilman fyysistä syytä (silloin olin terve) makasin sängyssä kuin halvaantunut enkä halunnut lähteä mihinkään, käperryin vain itseeni. Olin saanut burn-outin kaikesta mitä en nyt jaksa selittää, asioita oli niin paljon. Mies oli hyvä mies, ja sitten vain ei enää jaksanut. Minä en silloin voinut käsittää sitä. Ja juuri, kun olin selviämässä siitä masennuksesta ja ajattelin alkaa panostamaan parisuhteeseen niin mies ei enää halunnut olla yhdessä. Kamalaa se oli ja se yksinoleminen yhtäkkiä, kun ei ollut tottunut. Ajauduin psykoottiseen masennukseen ja olin osastolla puolitoista kuukautta. Sen jälkeen viruin siellä kämpällä lähes eristyksissä muutaman kuukauden. En paljon syönyt, nukuin huonosti, makoilin ja itkin vain, minulla oli miestä valtavan ikävä. en voinut kuvitella enää elämää eteenpäin. Aloin olla tosi pohjalla, kun tapasin tämän nykyisen rakkaan, joka pelasti minut aika varmalta itsemurhalta. Suunnittelin jo, että otan pään täyteen lääkkeitä ja "putoan" läheiseen syvään jokeen, joka oli ihan lähellä mun kämppää.

Vaikka tämä nykyinenkin elämä on tällä hetkellä "hieman" mutkikasta niin se oli silloin helvettiä. Nyt en sentään ole yksin ja hylätty. Vaikka enpä enää luota mihinkään satavarmasti. En pohjimmiltani varmaan edes tämän hyvän suhteen loputtomaan kestävyyteen. Minulla on taipumusta vainoharhaisuuteen ja mitättömistä syistä alan usein ajatella, ettei tämäkään suhde kestä jne. Luon itse niin kovat romanttiset illuusiot kuolemattomasta rakkaudesta, että menen tolaltani heti jos toinen on tyly tai luulen, että on minuun kyllästynyt ja ajattelen, että nyt tämä suhde loppuu ja menen joko paniikkiin tai lamaannun apaattiseksi, pettyneeksi. Sitten kuitenkin huomaan, ettei mies ole minua jättämässä ja rauhoitun sen suhteen. Tässä suhteessa en tee sitä, että pitäisin toista itsestäänselvyytenä tai panttaisin tunteitani. Muistan sanoa ja osoittaa, kuinka paljon rakastan, vaikka huonoja päiviä onkin paljon, kun väsyn ja masennun ja ahdistun ja silloin käperryn itseeni, koska yritän suojella toista siltä omalta pahalta ololtani, etten valittaisi, koska pelkään, ettei toinen jaksa enää kuunnella ja lähtee lätkimään. Ja onhan se tosi, ettei kaikkea saisi kaataa lähimmäisten niskaan, ei sellaista kukaan jaksa liian kauaa. Mutta sitten muutun sulkeutuneeksi ja tylyksi, poissaolevaksi ja samalla minua oikein säälittää kun olen miehelle sitten vaikea ilman, että hän olisi tehnyt mitään väärää. Onneksi hän on niin vahva ihminen, että on kestänyt mua. Vaikka olenhan minäkin yrittänyt kyllä olla sitten heti kun jaksan pirteämpi ja huomioida toista ja kertoa kuinka rakas ja arvokas hän on.

Huh, tulipa taas avauduttua. Taidan vähän hengähtää🙂

Pääkoppa on sopivasti rentoutunut. Hämärä on laskeutunut huoneeseen. Avoimesta ikkunasta iltatuuli tuo kesän tuoksua. Valkoiset ruusut hohtavat. Sataa. Ukkonen jyrisee..

Minä haaveilen, vaikka en uskallakaan oikeasti haaveilla mitään. Liian monta kertaa olen haaveillut, saavuttanut haaveeni ja sitten se kaikki on romahtanut, kuin korttitalo kasaan. Niin on käynyt monta, monta kertaa.. Siksi haaveilenkin nykyään vain enimmäkseen salaa, ihan sekunnin murto-osan ajan ja sitten ajattelen äkkiä jotain negatiivista, etten vain tulisi toiveikkaaksi, koska pelkään sitä tunnetta. Pelkään minussa viriävän elämänhalua ja taas kaiken romahduksen. Se on tuskallista. En enää ikinä kestä sitä. Murhaisin itseni.

Onneksi on edes jotain. On tämä pehmeä sänky, jolla maata. On tämä hetki. Hämärä ja ukkonen. Hieman sumuiset ajatukset. Ja huominen ei ole vielä täällä. Ainaisesti pelottava huominen. Tuntematon.

Tiedätkö, piti ihan lukea uudelleen avautumistekstisi, kun se oli niin pelottavan tutun kuuloista! Ihan henki salpautui, uskomatonta, jopa jollain tavalla todella karmivaa. Liiankin tuttuja ajatuksia, mutta se en ole minä, tiedätkö? Hassu juttu.. Esim. tämä: "Minulla on taipumusta vainoharhaisuuteen ja mitättömistä syistä alan usein ajatella, ettei tämäkään suhde kestä jne. Luon itse niin kovat romanttiset illuusiot kuolemattomasta rakkaudesta, että menen tolaltani heti jos toinen on tyly tai luulen, että on minuun kyllästynyt ja ajattelen, että nyt tämä suhde loppuu ja menen joko paniikkiin tai lamaannun apaattiseksi, pettyneeksi." Olen aina tehnyt noin! Ja siitäkin tulee se selittämätön kaipuu johonkin, käsikirjoitan romanttisia tuokioita, katseita, hetkiä, ja tajuan, että ne ovat vain minun päässäni, enkä pysty niitä samalla tavalla toisen kanssa jakamaan. Koen tuntevani paljon vahvemmin kuin muut, yleensä. Ja kanssani on aina ilmeisesti niin vuoristorataa, ettei kukaan ole toistaiseksi sitä kestänyt😞 Se surettaa minua..

Toivoisin, että sellaisia miehiä olisi enemmänkin kuin sinulla. Vaikka en kyllä just nyt usko omalla kohdallani mihinkään pysyvään. Samalla tavalla kun sinä sanoit, ettet uskalla haaveilla. Niin minäkään en uskalla edes ajatella, että enää koskaan olisin kenenkään kanssa. Liian kipeä ajatus, että siinä on aina mahdollisuus, että kaikki päättyy. Vaikka on sekin surullista, että olisin ikuisesti yksin. Mutta en kestä olla turvattomassa olotilassa!

Kerroin siskolleni, että minulla on virtuaaliystävä. enpä hirveästi tarkemmin, kuin että on helpompi kirjoittaa, kun on samanhenkistä seuraa ja vertaistukea. Mutta luulen, että hän koki sen varmaan hyvänä juttuna minulle, että jollekin pystyn kertomaan missä mennään.

Minulla se eilinen pami ei kyllä toiminut yhtään, tuntui, että sain vaan hirveän pöhnän tähän aamuun mutten mitään muuta, hah.. No, eipähän tarvi niillä leikkiä enää enempää. Tuntuu kyllä, että jos minulla olisi kauheat nappivarastot, niin saattaisin kitata niitä ihan väärin tarkoitusperin hyvin. Minua jollain tavalla kiehtoo pään laittaminen täysin sekaisin. Ehkä se antaa jonkun hetken olla ajattelematta ylikierroksilla meneviä ajatuksiaan vaan on ikäänkun jonkun muun vallassa silloin. En sitten tiedä. Mutta olen riippuvaisuuteen taipuvainen persoona. Ja huomaan kanssa sen, että olen nyt riippuvainen tästä kirjoittamisesta. Se on kyllä minusta ihan positiivinenkin juttu, koska pakottaa vähän tuomaan ilmi niitä ajatuksiaan. Jatketaan siis tätä hyvillä mielin 🙂👍

Meistä paljastuu yhä enemmän samankaltaisia piirteitä. Luulenpa, että loppujen lopuksi kaltaisiamme on aika paljokin, vaikka aina sitä luulee, että vain itse on sellainen. Niistä asioista, kun ei vaan yleensä puhuta, kuin tällaisilla anonyymeillä foorumeilla. Ei kukaa tiedä minunkaan päänsisältöä tai elämääni jos menen vaikka K-Rautaan pyörimään, heh.

Mutta tietysti kaikilla ei ole esim. persoonallisuushäiriötä tai samanlaista elämänhistoriaa. Minulla pami toimi nyt aika hyvin. Yleensä saan vain juuri sellaisen väsymyksen ja pöhnän, en mitään miellyttävää oloa. Siksi en ole niistä pitänytkään. Mutta nyt jostain syystä oli ihan ok. Minähän otan vielä yöksi yhden temestan. Siis sekaisin taas bentsoja, hoh hoijaa..

Minulla on ihan selvästi halu sekoittaa päätäni säännöllisin väliajoin. ja se jatkuu varmasti niin kauan, kuin ongelmani jatkuvat. Silloin kun minulla on mennyt hyvin en ole ottanut mitään lääkkeitä, enkä ole tuntenut halua sekoittaa päätäni millään, edes alkoholilla, josta nyt en ole koskaan kovin paljoa välittänyt ja nykyään en ole varmaan pariin vuoteen ottanut ollenkaan alkoa. Minustahan on tietysti hienostuneempaa napata pillereitä, kuin kitata viinaa, heh.

Kiva, kun kävit siskollasi ja kerroit hänelle. Minua alkoi nyt vähän väsyttämään ja taidan alkaa valmistautumaan nukkumaan. Jatketaan me kirjoittamista Ystävä, Hyvää Yötä ja terveisiä Kissalle (mikä mahtaa hänen nimensä olla?)

Huomenta! Minun yö oli hieman sekava. Mies heräsi kahden aikaan ja minä myös. Kova rankkasade takoi kattoa. Sitten nukahdin ja heräsin taas tietysti 4 aikaan. En tahtonut ensin saada unta, mies kuorsasi ja kuuntelin sitä. Siirryin toiseen huoneeseen nukkumaan ja nukahdin vilä hetkeksi. Heräsin 6 aikaan ja olin ahdistunut.

Kaikki odottaminen ahdistaa, jonkin odottaminen. Nyt odotan sitä lääkärin soittoa ja ajaksi on annettu niin "kiva", kuin "päivän aikana", eli nyt joudun kyttäämään puhelin vieressä koko päivän sitä soittoa. Ahdistun aina tämmöisestä ja mietin jo sata kertaa valmiiksi, mitä sanon ja mitähän lääkäri siihen sanoo jne. Päässä kiertää lähinnä ahdistavia ajatuksia ym. otin kyllä temestan jo heti suosiolla, mutta se nyt ei oikein mitään jeesaa. En viitsi tosin mitenkään tökyrässä olla sitten, kun se soittaa, etten höpise mitä sattuu tai unohda sanoa puolia mitä piti. Ulkona aurinko paistaa, mutta ei tunnu vielä ainakaan kovin helteiselle. Harvinaista kyllä olen polttanut pari röökiä ja sitä teen vain, kun olen hermostunut jostain. jatkuvasti en polta. Ennen poltin 3 vuotta tässä välillä, sitä ennen olin 10 vuotta polttamatta.

Tuntuu, kuin olisin aivan jäykistynyt koko ihminen. Jotain pientä olen puuhaillut, mutta toimin kuin robotti ja olen ahdistunut. En osaa keskittyä mihinkään, kun täytyy puhelinta vahtia koko ajan. varauduin kyllä jo eilen tekemällä sellaiset hommat ja käymällä asioilla, ettei tartte tänään lähteä. En voi olla missään kaupassa tai julkisella paikalla silloin kun joudun vastaamaan puhelimeen. Minulla on muutenkin puhelinneuroosi, en tykkää puhua puhelimessa minkään virallisen tahon kanssa. Jännitän aina sellaista, vaikka voin kyllä siten puhua ihan sujuvasti niin varsinkin puhelun odottaminen on ahdistavaa.

Nyt en osaa keskittyä edes tähän kirjoittamiseen. Täytyy vain venttailla. Palaan myöhemmin.

Voi, että mua ahdistaa tämä odottelu. Otin sitten vielä pamin ja alkoi haukotuttamaan. Ikkunan takana kesä on taas kauneimmillaan, mutta ei jaksa ilahduttaa. Päinvastoin ahdistaa vaan. Tämä on taas näköjään tällainen päivä..No, ei auta kuin jatkaa odottelua, meneehän se päivä näinkin..aika synkkä ja vainoharhainen mieliala, ikäviä asioita vain pukkaa mieleen..Hoh, hoijaa. Kaitpa sitten nukkua kuorsaan, kun lääkäri soittaa tai menee hermot ja puhun ihan sekavia, joten ne laittaa mut jonnekin pönttölään..🙂

Täällä ihan KAMALA olo tänään, en edes osaa sanoa täysin miksi, nukuin överihuonosti, mutta muuten, niin hullu ahdistus, tuntuu että kuolen tähän paikkaan tai ainakin haluaisin.. Äsken itkin ihan älyttömästi, olen palannut takaisin sänkyyn peiton alle.. Tämä päivä taitaa olla jo menetetty😞

Olen ihan romuna tänään.. Ihan kunnon sekoamispiste is looming..... 😟

Koita kestää puhelimen kanssa siellä. Ehkä huominen on helpompi taas.. En enää osaa sanoa mihinkään mitään. En tiedä miten voi ihminen mennä näin laidasta laitaan ihan ilman triggereitä...

Kuuntelen Laila Kinnusta ja itkeskelen.. ei hyvä.. En taida mennä ulos koko päivänä. Pysyttelen peiton alla. Ja ulkona paistaa aurinko, kas kummaa... tuntuu että sekin pilkkaa tätä mun meininkiä😭

Minulla on kans ollut aika nolla päivä. Ei nyt ihan pahinta luokkaa, mutta aivan mitäänsanomaton ja ahdistava. Toisaalta on taas olo, että pelkään kaikkea ja toisaalta ei vois vähempää kiinnostaa mikään. Ajatukset askartelevat vain samojen asioiden ympärillä, samaa rataa, samaa rataa, levy on taas hirttänyt kiinni. Jopa se tästä maailmasta lähteminen kävi tänään taas mielessä, mutta ei nyt kovin tosissaan. Se on vaan semmoinen ajatus, joka välillä tulee mieleen. Kunhan saan tietyt hommat elämässäni kuntoon niin unohdan koko itsarin ajattelemisen. Ahdistuneena minä vain ajaudun johonkin henkimaailman kaltaiseen, kun en kestä sitä meneillään olevaa hetkeä ja tunnen, että olisi parempi siirtyä sinne rinnakkaismaailmaan lopullisesti niin loppuisi huolet ja ahdistus. Enpä usko, että kovin helposti sitä kuitenkaan lopulta tekisin. Mutta paha juttu on se, että jos olisin huumausaineiden vaikutuksen alainen niin saattaisin helpostikin mennä ja tehdä sen, ihan tuosta vaan kummempia miettimättä. Tiedän sen. Siksi pysynkin erossa alkoholista ja pahemmista lääkkeistä ja huumeista tietysti.

Monange Ystäväiseni, kurja että sinulla on huono päivä. Ymmärrän täysin. Taas niin itseni kaltaista oli tuo tuntemus. Minä usein itsekin ajattelen, ettei se ole todellistakaan, kuinka minun mielialat ja toimintakyky, sekä ajatukset yleensä menee ihan vuoristorataa, että yksi päivä saattaa olla hyväkin ja seuraava aivan pohjanoteeraus. Jopa saman päivän aikana vaihtelee. Siksi kait rauhoittavia vedänkin, että joku kauhun tasapaino pysyisi päällä. Mutta enpä tiedä, nuo bentsotkin pitkään käytettynä taitaa lisätä masennusta ja ahdistusta, sekä tekee ihmisestä tylsän tyypin. En halua niitä enää kovin kauaa käyttää, mutta vielä tällä hetkellä on pakko.

Kummallista on se, että vaikka päivä onkin aika arsesta niin olen syönyt aika hyvin. Aamiainen, välipala ja oikein lämmin ateria (otin jopa lisää) meni ilman inhotuksia ja ahdistuksia. Se vasta kummallista on..ehkä mulla on taas jotain muuta ahdistavaa mietittävää niin en enää muista ahdistua syömisestä, hah hah. No, oikeasti ei naurata kyllä yhtään. Aika veto pois ollut. Vatsa temppuili taas tänään ja masennun aina, kun se tekee niin, en vain kestä enää mitään fyysistä vikaa, ahdistun ja masennun suunnattomasti. Ja mielen valtaa raivo, enkö saa jo olla terve. kun yhdestä vakavasta taudista paranin???? No, näköjään en. Lääkäri soitti kahden maissa. Määräsi kokeita. Eli huomenna kuskaan yhteensä 8 skeidanäytettä ja vielä kolmena päivänä erikseen näytteet. Tutkitaan kaikki mahdolliset bakteerit. Et semmosta. Noiden vuoksi jo hermostuin ja pääsi itku kotona, kun oltiin haettu labrasta nuo näytepurkit ja putelit ja pussit. Tuntuu niin turhalle vielä leekata jonkun skeidan kanssa, ihan kuin ei tää maailma olis jo tarpeeksi p-ska muutenkin...

Olen taas jumittunut makkariin, kuten yleensä. En osaa olla muualla. Käyn vaan vessassa tai jääkaapilla ja sitten äkkiä takaisin tänne..mieskin viettää aikaa täällä, ei meidän olkkaria käytä kukaan, vaikka sitä muka niin on sisustettu (tosin aika vaatimattomasti). Minä olen aika hyvä sisustaja, vaikka itse sanonkin, mutta se taitaa olla niitä harvoja juttuja, joita osaan, olenhan työksenikin aikaisemmin somistanut näyteikkunoita ym. Mutta nykyään, kun olen zombie en enää jaksa kiinnostua kuin harvoin ja silloinkin täytyy olla tosi vireessä eikä suuria huolia juuri mielessä. Mutta onhan se jotenkin masentavaa, ettei osaa muuta kuin olla makkarissa. Mutta, kun täällä on läppäri ja kaikki sellaiset tavarat, joita enimmäkseen käytän ja tuossa vieressä pöytä, jossa mulle tärkeitä esineitä. Siihen perusesineistön ympärille vaihtelen virkistyksen vuoksi pieniä kauniita tavaroita aina kun satun jaksamaan mennä sellaisia etsimään ja löytämään jostakin. Ihan halpaa krääsää, mutta kaunista. Rakastan edullisia ja kauniita kodin juttuja, voisin ostaa niitä loputtomiin..ja sitten iskee taas ahdistus, että on liikaa nimenomaan halpaa kamaa ja sitten hävitän niitä tai lahjoitan jollekin naapurille tms. Ihan ristiriitaista.

Eilen pelastusarmeijalta löytämäni vanha lamppu on aika jees, kun ilta hämärtyy. Minusta hämärät kesäillat ovat ihania, varsinkin loppukesästä, vaikka tavallaan surullista. En tykkää illalla ja yöllä valosta, se on ahdistavaa. Minun pitää saada sytyttää lamppu, kun herään, sellainen on oikea herääminen. Se lievittää ahdistusta. On kauheaa herätä siihen, että aurinko paistaa ikkunan takana, kaihtimien takana. Tulee olo, että siellä se kesä taas vaatii äkkiä menemään ulos ja olemaan kesäpuuhissa. Yäk. Ja minä kun tykkään enimmäkseen lojua sisällä, mikä tietysti on ihan syvältä, mutta sellainen nyt vain olen. En ollut ennen tällainen. Saattaa olla, että persoonani on muuttunut pysyvästi. Se olisi aika kamalaa. Tykkäsin entisestä itsestäni aika paljon🙂 Nykyistä itseäni inhoan, oikeasti. En ole enää mitään. Olen nolla ja luuseri. Pilalla.

Mies istuu kuistilla kahvilla ja juttelee oravien kanssa🙂 Kun ei silläkään raukalla muita juttukavereita ole, kuin minä (joka olen enimmäkseen aika hiljaa) ja oravat, jotka ei paljoa puhu..Huh, aika ankeaa. Autoajelut on elämän parasta antia. Tuntuu, että on elossa, kun maisemat vaihtuu ja saa katsella kauniita taloja, pihoja ja keskustella niistä. Siinä samalla tulee puhuttua paljon muutakin. Meillä ainakin miehen kanssa autoajelut on jotain terapiamatkoja. Samalla voi kuunnella hyvää musaa ja jos jaksaa niin laulaa mukana.

Taidan tulla hulluksi ja ottaa välipalaksi pari donitsia. Voi, kun tämä syömiskierre jäisi näin päälle ja saisin muutaman kilon lisää..Olisin paremman näköinenkin. Mieluummin olen vaikka läski, kuin liian laiha. Inhoan laihtumista. Mutta läskiä minusta ei kyllä saa, heh.

Oletkohan sinä M läski vai laiha, heh..olipa tosi fiksu kysymys..mietin vain mille sinä näytät? Ja minkä värinen olet? Minä olen 164 ja painan nyt jotain 60kg eli kait normipainoinen, mutta mun oma normipaino on 64kg. Tumma ihminen olen, silmät ja hiukset. Mut iho on aika vaalea, varsinkin tänä kesänä, olen kuin vampyyri, valkoinen iho ja mustat hiukset (silloin kun peruukki päässä) oma tukka on semmoinen lyhyt nysä vielä. Ei hyvä, ei ollenkaan. Tunnen itseni ihan sikarumaksi ja sekin masentaa, ennen olin jopa kaunis.

Ai niin, ne donnarit. Meinasin jo unohtaa. Pää on tosi hatara ja lähimuisti ihan surkea, unohtelen koko ajan asioita. Olen ihan hönö ja hölönpölö..

Voi Luoja, tuleeko musta enää ikinä sellaista, kuin ennen? God only knows.. Nyt en jaksa enää kirjoittaa, Monange koita pärjätä, ehkä huomenna on edes piirun verran paremmin..minä alan nyt kuuntelemaan klassista ja pällistelen ikkunasta kesää..kohtahan se on jo ohi.

Monange, koeta jaksaa sinnitellä, itke kun itkettää. Jossain vaiheessa tulee taas parempi olo.

Autiotalon Kuunvalo, harmi kun joudut sairauksien kanssa kamppailemaan. Se on inhottavaa, kun tulee uusia vastoinkäymisiä ja voimavarat ovat lopussa. Toivotaan, että saat helpotusta ja hoitoa vaivoihisi. Mukava myös kuulla, että uskot kykeneväsi nauttimaan elämästä jos ei olisi noita sairauksia ja että on hyviä juttuja elämässä, esimerkiksi ihana mies. 🙂 Kesäkin on kaunis ja autoajelut kivoja, niin minustakin, enkä myöskään pidä valoisista illoista ja öistä. Saa nähdä miten tällä kertaa syksyn tuloon reagoin, tulee viime vuodelta muistoja mieleen (sydänsuruja nyt).

Minulla päivä kääntyi itse asiassa paljon paremmaksi (epävakautta, niinpä), siitä on kiittäminen hengellistä puolta elämässäni. Syvällä sisimmässäni tiedän, että I`m alright. 🙂🌻