Olo on vihainen ja apaattinen. Mies nukkui vierashuoneessa (siksi, koska selkäkipunsa vuoksi hän alkaa heräilemään joka aamu 4 maissa ja pyörimään parisängyssä niin, että saattaa olla siinäkin syy miksi aina havahdun klo: 4)

Ajateltiin sitten kokeilla, josko saisin nukuttua paremmin, kun mies nukkuu muualla. No, heräsin tietenkin klo: 4, mutta sain nukuttua vielä jonkin aikaa. tosin en ollut yhtään virkeä herätessäni. Tänään eniten v-tuttaa se, että vatsaan sattuu ja sitä on alkanut taas vääntämään ja lurisemaan. Nyt, kun mulla olis edes hiukan ruokahalua niin nyt sitten vatsa onkin keksinyt tulla kipeäksi! Voi jeesus tätä mun elämää. Tämä ei ole ihan todellista. vaivaa vaivan päälle ja vielä kaupan päälle. Mies on vaivainen. Me kumpikin olemme kipeitä ja kiukkuisia tänään. Kotona on kyllästynyt ja äkeä tunnelma. Mies vähän yrittää jutella, minä en jaksa edes yrittää olla hyväntuulinen. Olen niin fakkiintunut tähän ainaiseen oirehtimiseen. Arvasin, että kun vatsalääkekuuri loppuu niin se alkaa taas se sama ralli. Ei ne lääkkeet vie sitä bakteeria pois. heti kun lääke loppuu se s-tana alkaa taas vikoa. Kohta alkaa tietysti taas skeida lentämään ja tulee h-vetin huono olo. Lääkärin soittoaika on vasta ens tiistaina. Toivottavasti pärjään sinne saakka. Pitäisi kait ottaa särkylääke, mutta en halua. En haluaisi syödä yhtään ylimääräistä lääkettä. En ole ottanut temestaakaan tänään, kaipa taas sekoan. Jotenkin kaikki tuntuu ihan turhalle. Pitäisi alkaa väsäämään syötävää, kun aamiainenkin on taas missattu. saa nähdä tuleeko ruoat heti toisesta päästä ulos..Voi luoja, mistä mua rankaistaan???????

Olipa se taas päivä. Ihan tyypillistä mun elämää. Laidasta laitaan ja katastrofista voittoon tai ihan miten vain. Nykyään kyllä enemmän noita katastrofeja ollut peräjälkeen.

Aamullisen kaupassa käynnin jälkeen vatsa alkoi kipeytyä ihan tosissaan ja oli otettava särkylääkettä ja levättävä melkein koko päivä. Skeida ei ainakaan vielä ole alkanut lentämään. Jotenkin taas vajosin niin syvään masennukseen tuon vatsan vuoksi, että taasko se alkoi ja eikö se ikinä lopu??? Olen huomannut, että masennun aina kun saan fyysisisä oireita. olen jo niin paljon sairastanut, etten enää kestä yhtäkään sairastumista, en vain kestä. Niin vakavat traumat on näistä asioista.

Masentuneena ajattelin, vajosin, aivan sama kaikelle, kun ei tää tästä parane..vedin 2 temestaa ja yhden diapamin ja nuokuin koko alkuillan seitsemään saakka viltin alla. Ei siis mikään kovin hyvä päivä. Nyt on vähän parempi olo, mutta saa nähdä mitä on huomenna ja miten yö taas menee. Miehellä omat selkäkipunsa pahana eikä se jaksa nyt ollenkaan mua huomioida ja sehän tietenkin mua masentaa vielä, byääh!

Oikeastaan hirveän inhottava päivä, mutta onneksi se loppuu pian, itse asiassa olemme menossa nukkumaan, joten hyvää yötä ja toivottavasti huominen päivä ei ole samanlainen tai vielä pahempi. Kyllä tässä kesä menee aika pilalle, vaikka just pari päivää sitten hehkutin, että ehdin vielä kesää viettää, mutta ei näytä nyt niin käyvän. pahasti näyttää että tämä kesä meni nyt tapellessa järkensä ja ruumiinsa kanssa.

Ei ois mikään ihme jos olisikin viimeinen kesä, mutta kuitenkin toivon, ettei olisi.

Huomenta! Ainakin aamu alkoi kohtuulisissa merkeissä. Nukuin jopa puoli viiteen, en siis herännyt 4 aikaan. Ja sitten vissiin vielä nukahdin uudestaankin ihan vähäksi aikaa. Vatsa ei ollut kipeä (ainakaan vielä) ja virtaa oli sen verran, että aloin nopeasti siivoamaan, että ehdin ennen kuumuuden tuloa tai ennen vatsakivun tuloa jos se taas alkaakin tänään niin ainakin on sitten siivottu jos joudun taas sängyn vangiksi.

Ulkona on ihanan varjoisaa, hämärää ja ainakin hieman viileämpää vielä. Tykkään tällaisesta ilmasta. Lentokoneet lentelee tästä yli ja tykkään siitäkin äänestä. Eilinen päivä oli persiistä, mutta tämä päivä on ainakin alkanut paremmin, saa nähdä sitten mikä siitä tulee. Sitä ei koskaan tiedä. On sekin aika v-mäistä, että kaikki on aina niin epävarmaa, ettei koskaan voi tietää mistään mitään. Ei se ainakaan kasvata luottamusta elämään.

Pitäisi jotain aamupalaa tehdä. Eilen jäi syömiset ihan huonolle. Täytyy alkaa miettimään sitä. En tiedä vielä mitä meinaan tänään tehdä vai teenkö mitään. Siis lähdenkä kotoa jonnekin vai en?

Palataan!

Aamulla siivoamisen jälkeen lähdimme ajelemaan. Tarkoitus oli ajella vain pieni lenkki. Halusin nähdä luontoa, tienpientareiden kasveja, kesää. Kivan sateinen ilma. Ei kuuma, eikä aurinko paahda. Halusin merimaisemiin. Ajettiin yhtä merenrantatietä, jonka varrella kauniita huviloita ja ihania pihoja. Välillä pysähdyimme nuuhkimaan meri-ilmaa, kuinka hapekasta ja ravitsevaa se on. helppo hengittää ja virkistävää. Jotenkin aina hermo lepää meren äärellä. Minä olen alunperin kotoisin merenrantakaupungista, joten olen oleskellut paljon meren läheisyydessä. Sisämaassa aina kaipaan merta. Kasvit tuoksuivat huumaavasti. Sanoin miehelle, että haluaisin kerätä kaikki nuo kasvit makuuhuoneeseen, haistella niitä ja avonaisesta ikkunasta näkisin ja kuulisin sateen ja ukkosen jyrähdykset, olisi hämärää. Sytyttäisin kynttilän ja vain olisin, makoilisin..Se olisi mahtavaa!

Kun ajelimme poispäin rannasta näimme kyläintalon, jonka pihalla oli paljon autoja ja kesätori. Mies halusi ostaa kalaa ja perunaa. Menimme. Satoi, mutta se ei haitannut. Kävin sisällä kyläintalossa. Vanha, hirsinen. Juttelin muutaman ihmisen kanssa. Huomaan, että puhua pulpatan niin kovasti, että siitä ei ole tulla loppua, minulla on puheripuli. Ikäänkuin imen itseeni elämää ja vuorovaikutusta, kun olen jossakin. Kaipaan selvästi sosiaalisuutta, mutta väsyn siihen sitten pian ja haluan omaan rauhaan. Ristiriitaista. Taas, kun olen kotona tuntuu, etten halua sieltä minnekään. En edes pihalle mennä. En minnekään. Mutta sitten ihmisten ilmoilla mielelläni juttelen ja nautin keskusteluista, ihmisten katseista, hymyistä, muutamistakin sanoista. Tulee jotenkin haikea olo, että sitäkö se normaali elämä onkin. Se elämä on siellä ja minä olen kaukana siitä, omassa eristyneessä maailmassani. Omassa väsyneessä, epätodellisessa, sekavassa maailmassani.

Minä en oikeastaan enää hallitse itseäni. Saatan purskahtaa itkuun, kuin pieni lapsi jos vaikka en saa jäätelöä tai hiusharja tippuu lattialle. En kestä enää mitään, pienintäkään vastoinkäymistä, kun romahdan, ainakin hetkeksi. Se on samalla helpottavaa itkua, vakka onkin noloa ja typerää. Mies on jo tottunut siihen. Jos en ole ottanut temestaa aivan takuulla purskahdan itkuun aina jossain vaiheessa, viimeistään kun väsyn, alan kiukutella kuin muutaman vuoden ikäinen.

Kun lähdimme toripaikalta huomasimme aivan tien varressa liikkeen, joka myy antiikkia vanhassa talossa. Menimme sinne. Siellä oli ihana vanha tuoksu, seinähirren ja menneen maailman tuoksu. Se talo on aikanaan siirretty Helsingistä sinne ja sillä on pitkä historia. Rakastuin vaaleaan, pehmeään sohvaan ja kun istuin siinä, kuvittelin asuvani siinä talossa. Ajattelin makoilevani siinä sohvalla, laittavani tulen uuniin ym. Yhtäkkiä kissa juoksi huoneeseen. Ystävällinen ja seurallinen kissa. Se kissakin sopi sinne ympäristöön. Seuraavaksi tuli hassun näköinen koira. Kaikki oli ihan unenomaista, kuten yleensä vanhoissa ympäristöissä. Liikkeen omistaja, joka asuu samassa talossa oli todella mukava ja kertoili kaikenlaista. Oli niin jännää vaihtelua minun kytyiselle elämälleni, olin kuin päässyt toiseen maailmaan. Tunnelman pilasivat sisään rynnivät toiset asiakkaat ja hälinä heidän mukanaan. Sressaannuin ja livahdin ulos. Minua harmitti. Olisin halunnut jäädä sinne taloon ikuisiksi ajoiksi.

Tulin tosi väsyneeksi ja masentuneeksi, kun lähdimme sieltä. Purskahdin itkuun (en ole ottanut temestaa tänään vielä, koska en aamulla tuntenut tarvetta) miehelle en selittänyt ihan koko totuutta, että itkin, koska minun tuli ikävä aikoja, jolloin olin terve, elinvoimainen ja itse työskentelin lähes samalla alalla. Ne tavarat olivat minulle liiankin tuttuja, ja se vanhan lumo, se asuu minussa ikuisesti. Tuli vain niin haikea olo, mietin tulenko enää koskaan olemaan samoissa kuvioissa..

Olen kuin vanha ja väsynyt, kuin minusta olisi tullut vanhus. aivotkin tuntuu olevan aivan jotain muussia. Minusta on tullut suorastaan tyhmä. Olen myös kömpelö ja väsyn helposti. Olen kuin vanha mummon köppänä. Siksi ainakin tunnen itseni. Seksuaalisuuteni on hävinnyt. Mies on yhtä haluttava, kuin ennenkin, mutta minä tunnen itseni jotenkin sukupuolettomaksi olennoksi, enkä tunne enää omaa kroppaani. En ole mielestäni nainen. Olen joku komposti. Tai lahna. Tai kuivanut muumio. Zombie.

Kun tulimme takaisin kävimme vielä kiinalaisessa syömässä. Minä söin vai neljä paneerattua jättikatkarapua ja tunsin tulevani täyteen. Ennen olisin syönyt niitä lautasellisen ja vielä jälkiruoat päälle. Minun vatsalaukku on varmaan kutistunut. Näillä syönneillä en saa itseäni lihotettua. Vaaka junnaa samoissa lukemissa ja jos tulee huonon syönnin päiviä alan heti laihtumaan. Kumma kyllä, mutta ole tullut kateelliseksi pulskille ihmisille. Että niille maistuu ruoka ja ne saavat edes siitä tyydytystä elämäänsä. Minä olin ennen kova syömään ja nautin siitä. Se oli joskus melkein elämän pää-asia. Nyt minulla ei ole oikein sitäkään. Ja nyt haluaisin olla jopa lihava. Taidan olla ihan hullu.

Aloin olla jo väsynyt, mutta halusin vain jatkaa menoa. Halusin mennä ostamaan valkoisia ruusuja. Ne ovat mielikukkiani ja himoitsen niitä. Edellinen kimppu oli jo kauniisti kuivahtanut maljakkoon. Oli pakko mennä erään marketin aulaan ostamaan niitä. Samalla menimme vielä sinne kaupan puolelle ostamaan jäätelöä.

Kotona lösähdin tähän sängylle ja aloin kirjoittamaan tätä. Minulla oli jotenkin erikoinen päivä. Erikoisia paikkoja ja tunnelmia. Nyt olen aika poikki. Syön jäätelöä ja toivon, että alkaisi satamaan ja tulisi ukkonen. Sytyttäisin kynttilän. Nyt vain olen ja tunnen oloni vähän surkeaksi. Johtuu, kun en ole ottanut lääkettä. En jaksa ottaa sitä. Otan sitten yöksi. En jaksa nyt mitään..

Söin ison kulhon jäätelöä. Liian paljon. Vatsa tuli kipeäksi. Alkoi väsyttämään ja v-tuttamaan. Menin viltin alle. Huomaan olevani alakuloinen, kiukkuisempi, jopa vainoharhaisempi ilman lääkettä. Kohta olisi suihku ja sauna. Ei jaksaisi mennä, mutta pakotan itseni. Kaikki vain itkettää. Ihan tyhmää. Tyhjänitkemistä. Itkua itkun vuoksi. inhoan itseäni, kun muutun tylyksi miehelle. Miten ihmeessä se kestää mua? MITEN IHMEESSÄ?? Minä en ainakaan kestä itseäni. Inhoan itseäni. Ensimmäistä kertaa elämässäni.

Shittimäinen aamu. Heräsin taas kerran 4 ja nyt en saautkaan ollenkaan nukuttua sen jälkeen ja ahdistavat ajatukset syöksyilivät päässäni tuhatta ja sataa. Väsyttää niin kamalasti. Tekisi vain mieli mennä viltin alle ja maata siellä koko päivä. Otin suosiolla yhden temestan, muuten olen toimintakyvytön koko päivän. Pelkään vatsaani. Alkaako se tas oikuttelemaan? Tuleeko kipeäksi? Mitä uskallan syödä? Uskallanko jäätelöä ollenkaan? Vai söinkö eilen vain liian ison määrän? Nyt jo kahtena päivänä tullut vatsa kipeäksi. Eihän se ole minun ainoa vika. Enemmän tai vähemmän väsynyt olo jatkuvasti. Nivelet kipuilevat. Vatsa reistaa.. Nämä kaikki saattavat johtua siitä vatsabakteerista, joka vain jyllää minussa (clostridium difficile, löytyy tietoa netistä) se voi aiheuttaa paksusuolen tulehduksen, jonka epäilen minulla nyt olevan, sekä imeytymishäiriöitä, joista seuraa laihtumista ym. Tiistaina vasta on lääkärin soittoaika ja aion puhua hartaasti ja pitkään tästä asiasta. Saavat ottaa skeida ja virtsa-näytteen, verikokeet. ehkä tehdä suolen tähystyksen jne. Olen niin raivona tämän ongelman kanssa. haluaisin jo niin paljon viettää normaalia elämää, mutta ei se onnistu niin kauan, kuin tämä suolistohomma on päällä. Eikä tähän tunnu ne lääkkeet auttavan. Minulle pitäisi tehdä sellainen operaatio, kuin ulosteensiirto (kuulostaa inhottavalle) mutta on helppo ja tehokas toimenpide, jossa terveen luovuttajan skeidaa siirretään tähystyksessä pieni määrä minun paksusuoleen ja saan suolistoon terveen bakteerikannan, joka syrjäyttää tuon pahan bakteerin. Kamala stressi tulee, kun en oikein keksi kuka voisi olla luovuttaja? Äitini asuu satojen kilometrien päässä, on mielenterveysongelmainen, eikä halua matkustaa. Mies ei ehkä käy luovuttajaksi, koska on aika vasta syönyt antibiootteja, sekä muutenkin on sairauksia ja kovat lääkitykset. Ystävätär ei käy luovuttajaksi. Miehen toinen tytär olisi ehkä valmis kokeilemaan jos olisi sopiva luovuttaja (luovuttajan skeida tietysti tutkitaan tarkkaan ennen sen siirtoa, ettei ole huonoja bakteereja ja otetaan hiv-testit ym) Mutta tämä asia stressaa minua hirveän paljon. Parantua pitäisi ja mahdollisimman pian, mutta asia on mutkikas. Bakteeri on siitäkin v-mäinen, että se pitkään mellastaessaan saattaa aiheuttaa tukun tympeitä jälkitauteja, kuten nivelreumaa, muita suolistosairauksia ym.

Olen todella masis. Huono yö takana ja stressi ahterissa. Ulkona harmaa, synkkä ilma. Ei huvita tehdä mitään eikä ainakaan mennä mihinkään. Lisäksi tympäisee taas kerran alkava viikko ja arkeen paluu, koska se tuo mukanaan vain ikäviä asioita, noita lääkärijuttuja ym. Olen jo niin kyllästynyt niihin ja kaikkeen sairastamiseen. En edes muista mitä on olla terve ja virkeä, en ole varmaan ollut ainakaan kahteen vuoteen.

Herätessä jo tuntui, että olisi sama lopettaa ihan oikeasti tämä pelleily. Ei tämä ole mitään oikeaa elämää tällainen. Minä olen sentään jo yhdestä todella rankasta sairaudesta selvinnyt ja nyt en siltikään saa olla ja nauttia terveydestä, kun lisää vain vaivoja pukkaa päälle. Se vetää mielen todella masentuneeksi ja jopa vihaiseksi. Tuntuu niin epäreilulle.

Jokainen terve ja antibiootteja syömätön henkilö, joka tätä lukee saa ilmoittautua minulle kakkelin luovuttajaksi jos haluaa pelastaa terveyteni (no tuskinpa kukaan haluaa, kun on vähän tuollainen inhottava asia kyseessä) Luovuttajallehan siitä ei ole mitään huolta tai vaaraa kuitenkaan.

Ilman näitä vaivoja en olisi yhtään masentunut. Minun masennus johtuu ihan niistä. En tiedä miten tämänkin päivän saa menemään. Jos vatsakipu iskee otan kunnon opiaattia niin että varmasti kipu lähtee ja nukun jos väsyttää. Syön mitä huvittaa. Ja olen v-ttuuntunut, varmaan koko päivän..oi hyvä Jumala, auta minua!

Olen aivan tylsänä. Istun vain sängyllä kone sylissä tai makaan. Yhden riisifrutin ja yhden vauvanruoan olen saanut syötyä. Mulla aiheuttaa jo paniikkia sen ajatteleminen, mikä on päivän pääruoka. Kait mulla on joku syömishäiriö. Mulla tulee paniikintunne, kun ajattelen lautasta, jolle on lastattu ruokaa annos ja se pitäisi syödä. Ihan outoa. Ennen olen nauttinut syömisestä ja oikein odottanut ja suunnitellut, että mitä syön. Nyt koko ruoka on masennuksen ja kauhun aihe. Millä hitsillä pääsen tästä eroon. On ihan hirveää pakottaa itsensä syömään.

Ja olen niin masentunut. Mietin vain koko ajan sitä paksusuolen tulehdusta ja millä siitä selviän ja mitä lääkäri sanoo ja mihin tutkimuksiin joudun ja mitä sieltä paljastuu. Ilmeisesti en saa koskaan elää normaalia elämää ilman lääkäreitä, sairastamista ja tutkimuksia, ikuista jännitystä niiden vuoksi. En saa enää lohtua edes ajatuksesta tehdä loppu elämästäni. Edes se ei lohduta minua. Aivoni ovat aivan yhtä mössöä. Tuntuu, ettei ajatus kunnolla kulje ollenkaan. Aivoissa varmaan jo hapen puutos, kun sisällä vain olen koko ajan. Pitäisi kait lähteä miehen kans ajelulle. pelkkä ajatus pukemisesta ym. rasittaa.

Muutenkin väsynyt olo ja vielä neljältä piti herätä. Ei tää elämä oo enää mistään kotoisin. Masennun siitäkin, kun koko ajan on uutisissa tai lehdissä auto-onnettomuuksia, lento-onnettomuuksia, moottoripyörä-onnettomuuksia ym. Joka päivä kuolee ihmisiä. Nekin ovat aina jonkun isä, äiti, sisko, veli, puoliso ym. Mietin aina millainen elämä niillä on ollut, millainen ihminen tämä kuollut on ollut. Tunnen olevani taas aika pohjalla.

Täytyy yrittää välillä tehdä aina jokin pieni askare ja sitten taas maata tai istua. Jotenkin alan menettää toivoni, että minusta koskaan tulisi enää terve. Minä olen kait lopullisesti pilattu, mennyt hajalle kroppa ja mieli. Siltä se tuntuu. En saa kohta otetta mistään ja minulla on jatkuvasti syyllinen olo ja olen pahoillani miehen puolesta, etten pysty tämän parempaan. Olen varma, että joku päivä minut jätetään, kun ilmenee, etten tästä enää tokene. Kaikki positiivisuus on nyt minusta poissa.

Jospa jaksaisin vääntää itseni autoon. Tänne kirjoittaminenkin tuntuu tyhmälle.

Paljon voimia sinulle, ystäväni, ei kuulosta helpolta. Tottahan sitä masentuu kun fyysiset vaivat estävät normaalin tekemisen ja sekin varmasti väsyttää ja vie puhtia kokoajan pois. Toivotaan, että lääkärin kanssa löytyisi tiistaina jotain helpotusta!

Voisin ihan hyvin alkaa sinulle shaisse-luovuttajaksi jos sikseen😀 Onnistuisikohan täällä yhteystietojen vaihto jos kyseessä tällainen sairausasia😉

Itse makaan sängyssä, yritän väkisin saada mutustettua leipää, aika kamala olo, koska on paha krapula!!!!! tahmentaa ajatuksia niin hienosti, etten oikeen pysty muuta edes miettimään, mikä varmaan välillä ihan hyväkin... mutta ei tämä olotila kyllä kiva ole. Oivoi... lisää omassa ketjussa.......

Palasin vielä lukemaan tuon matkakuvauksesi, se kuulosti ihanalta. Rakastan kanssa merta ja se jotenkin rauhoittaa. Sen läsnäolo. Vaikka siinäkin on se melankolisuus, että se on ikuinen ja miten niin monet ihmiset ja eläimet ovat sitä katsoneet ennen meitä ja nauttineet varmasti samallalailla siitä eikä heitä enää ole. Jotenkin niin se ajatus varmaan menee, jos nyt osaan tunteitani selittää...

Myös vanhat tavarat ovat ihania. Uskon, että päivä oli erityinen ja siitä jäi kaunis muisto. Ehkä voitte vielä palata sinne nauttimaan joku toinen päivä? 🙂 Kuulosti kyllä taas niin tutulle ajatuksesi ja fiiliksesi. Olet sielunsisko selkeästi!

No, jaksoin vääntäytyä autoon. Kävimme siellä merenrantapaikassa. Jälleen huomasin, että vaikka ei kuinkaan millään jaksaisi ja tuntuisi aivan ylivoimaiselle lähteä minnekään niin kun vaan (taas kerran) pakottaa itsensä lähtemään niin se voi kuitenkin olla sen arvoista..

Eihän siitä sen ihmeemmäksi muutu, mutta olo on edes hiukan parempi, kuin että olisi koko päivän maannut sisällä ja märehtinyt ikäviä asioita. Minua ainakin lohduttaa luonnon, kasvien näkeminen ja meri-ilman nuuhkiminen. Kesä on kuitenkin kaunis, sille ei mitään voi vaikka, kuinka olisi synkkänä niin kesän kauneutta ei voi kieltää, se on ihana.

Syöminen.. Olen nyt ottanut semmoisen taktiikan, että syön kahden tunnin välein jotain, vaikka jonkun ihan pienen ja mitättömän nökkösen, mutta syön kuitenkin. Pienempi määrä ei ala ällöttämään yhtä helposti, kuin joku iso annos kerrallaan. Ja sen voi huitaista menemään sen kummemmin asiaa ajattelematta. Ison annoksen kanssa sitä helposti menee lukkoon ja alkaa vain pyörittelemään sitä ruokaa lautasella ja miettimään tuleeko siitä huono olo ym. Minulla on selvä ahdistus ruoan suhteen, en tiedä mistä se on tullut. En todellakaan halua laihtua, päinvastoin. Kaupassa en tahdo keksiä mitä ottaisin, kun oikein mitään ei tee mieli. Ennen oli päinvastoin. Söin ihan liikaa ja kahmin kaikkea syötävää.

Kaikki on niin kummallista. En oikein enää tiedä missä mennään. Se pelottaa minua.

Kiitos Monange! Oikein ilahduin, kun olit käynyt täällä. Kävin lukemassa sun kuulumiset ja täytyy kyllä myöntää, että olemme tosi paljon samanlaiset. Mietin minkähän ikäinen olet ja missä päin suomea asustelet? Minä ihan Helsingin lähistöllä. Ja olen 35-vuotias. Ai, että minusta oli kamalan jännittävää tuo ajatuskin, että olisit valmis auttamaan minua siinä skeida-showssa. Se on niin absurdin kuuloinen homma, mutta voisi pelastaa minut. Minun on alettava ottamaan tosissaan kaikki vaihtoehdot, koska minulla on niin vähän omaisia ja heistäkin osa on epäsopivia. Minulle on periaatteessa aivan sama, kenen skeidaa se olisi jos vain läpäisee lääkärin asettamat veri ja skeidanäyte-testit, eli jos on todettu sopivaksi luovuttajaksi. Olisin ikionnellinen, kun pääsisin tästä vaivasta eroon. Ja tietysti voisin korvata sen jotenkin, sopimuksen mukaan. Sinä Monange olet selvästi ennakkoluuloton ja hyväsydäminen ihminen, kun edes ajattelet noin asiaa. Minulle tuli ainakin jotenkin parempi mieli jo pelkästä ajatuksesta. Täytyy kuunnella mitä lääkäri sanoo ja jos/kun asia tulee ajankohtaiseksi niin ehkä voisimme keskustella asiasta..varmasti löytyy keino vaihtaa yhteystietoja jotenkin. Siinä luovuttajajutussahan on vielä niin, että ei saisi olla vuoteen tai puoleen vuoteen syönyt antibiootteja, että suoliston bakteerikanta olisi mahdollisimman tasapainossa. Se on vähän hankalaa, kun melkein kaikki syö antibiootteja, kuin leipää. Nyt olen jotenkin niin kiihtynyt, että täytyy yrittää rauhoittua..Ajatukset laukkaavat päässä, vaikka toisaalta tuntuu, ettei siellä kulje yhtään mitään..Kuitenkin kannatti käydä ajelulla. Monange, olit kirjoittanut hyvin tutun kuuloista tekstiä, palaan siihen ja kommentoin jossain välissä. Minullahan on myös epäilty tuota kaksisuuntaista, että minulla olisikin se.

tulin taas kirjoittamaan, kamala ahdistushan tässä tuli sittenkin päälle kun sängyssä läppärin kanssa makaan ja näen raotetuista verhoista että ulkona paistaa TAAS aurinko... en vaan Pysty menemään ulos. En tänään. Tuntuu liian suurelta ponnistukselta.. Mutta sitten surettaa, että taas menee päivä ihan hukkaan.... mutta ei kai silläkään mitään väliä edes ole..

Mutta siis asiaan: En ole antibiootteja syönyt useampaan vuoteen, eli se asia ei ongelma! 🙂 en tiedä tosin, mitä kaikkea muuten pitää olla kunnossa, että pääsee seulasta läpi? Nuo mielialalääkkeet saaneet vähän pakkia sekaisin, sen huomaan, onkohan niistä mitään haittaa tuossa? Kysäisepä lääkäriltäsi. Nyt syön Venlafaxin 75mg. Jos tuo asia olis kunnossa niin kuule hyvin voisin sua auttaa! Olen ehkä vähän tällainen hullu, että lähden kummallisiin juttuihin helposti mukaan😉 JA TÄRKEÄ oivallus, minkä sen kissankatoamisepisodin jälkeen päätin, oli se, että haluan tehdä hyviä tekoja, olla hyvä muille, niin se tulee jossain muodossa takaisinkin. Koin sellaisen valaistumisen.

Olen 25v. ja asun Helsingissä. Jo kauan aikaa olen kyllä saanut muilta kuulla, että olen jotenkin kypsempi ikäisekseni, kai se on myös kaikki rankat jutut mitä on joutunut kokemaan omassa elämässään (vaikkei olekaan niistä hirveän hyvin selkeästi selvinnyt, kun on tällainen sekopää kuitenkin..)

Nyt taidan viihdyttää itseäni ottamalla Diapamin. Jotenkin en kestä olla just nyt enää yhtään itteni kanssa. josko sais kuutamolle sillä itsensä, ja uskon kyllä että saa... 🙂👍 Jes tätä mun elämää!

Voih, hienoa, että asut Helsingissä 🙂 Sisälläni humahti sellainen kumma tunne, mitä en osaa selittää. Varmaan toivoinkin, että asuisit jossain lähistöllä (se oli toiveajattelua..) Ajattelin, että asut kuitenkin mun tuurilla jossain Utsjoella niin, että käytännön asiat menisivät mahdollisimman hankalaksi..🙂

Toimenpide, jos se tehdään, tehdään joko Helsingissä tai Mikkelissä. Helsingissä Hus tai jos ei Helsinki ala tekemään niin sitten se olisi yksityislääkäri Mikkelissä. Jompi kumpi.. Kiitos sinulle ajatuksestasi, olen tosi yllättynyt, että joku "vieras" ihminen haluaisi auttaa. Ja tuo antibioottiasia on positiivinen juttu. En usko, että mielialalääke on mikään este. No, varmaan tiistaina selviää lisää asiasta. Luultavasti saan vielä yhden lääkekuurin, ehkä kuukauden mittaisen, ehkä sillä vielä yritetään, silloinhan olisi vielä kuukausi aikaa "järjestellä" asioita mahdollista skeida-showta varten. Kiitos sinulle, kun ajattelet noin, et uskokaan, kuinka tuo lämmittää sydäntä. Jo siltäkin varalta jos muut (joita ei kyllä tällä hetkellä ole kuin yksi) menee puihin joko tahallaan tai tahattomasti..

Tiedän, että jossakin vaiheessa olen isossa lirissä jos en pääse siihen operaatioon, siinä voi olla jo henki kyseessä. Tämä asia minua eniten stressaa tällä hetkellä..ketäpä ei jos olisi mun housuissa. Tiedätkö? Minua puhutteli tuo sinun ajatus hyvien tekojen tekemisestä. Itse olen jo pitkään ajatellut, että jos selviän vielä terveeksi normaaliin elämään niin omistan elämäni vaikka vapaaehtoistyön kautta toisten auttamiselle. Silloin elämälläni olisi vihdoinkin kunnollinen tarkoitus. Kun tuntuu, että tähän saakka olen vain ajelehtinut elämässäni vailla mitään hyödyllistä päämäärää. Olet selvästi kypsä ja ajatteleva henkilö noin nuoreksi. Sain voimaa, kun luin kirjoittamasi. Siihen ajatukseen on jo niin tottunut, että maailma on kova ja arvaamaton paikka täynnä ikäviä asioita ja katastrofeja, että se on aina yhtä kova yllätys jos kohtaa jonkun, joka edes ajattelee toisen ihmisen auttamista.

Minullakin on Diapamia, 5 ja 10mg, mutta en oikeastaan käytä niitä, kun en oikein tykkää pamista..Temestaa otin aamulla kokonaisen, kun oli niin karsea se herääminen klo: 4 aikaan ja ahdisti kaikki. Mulla on pidempi tauko terapiassa, kun terapeutti on kesälomalla. Olikohan muistaakseni vasta 22.7 seuraava käynti psyk.polilla. Kyllä minunkin tekisi vähän mieli vetää nyt jotain, mutta en taida kuitenkaan..

Voi että, tunnistan niiiiin hyvin tuon tunteen, että makaa sängyllä läppäri seurana eikä jaksa muuta ja ulkona paistaa aurinko ja sekin ahdistaa. Siellä ulkona on elämä ja ihmiset, jotka elävät normaalia elämää (vaikka kuka sen sanoo kenen elämä on normaalia) mutta on siellä paljon ihmisiä, joilla on asiat paremmin, ainakin tällä hetkellä. Jotenkin on helpompaa silloin, kun sataa ja ukkostaa, on tavallaan enemmän järjentuntua siinä, että makaa sisällä eikä halua mennä ulos. Minulle tulee päiviä, että haluan lähteä kotoa pois ja taas päiviä, kun olen, kuin halvaantunut, enkä VOI enkä halua lähteä. Silloin yleensä vedän pilleriä ja elän jossain muissa maailmoissa, menneisyydessä, henkimaailmassa, lapsuudessa, ajassa kun olin jopa menestyvä (ainakin näennäisesti) ja hyvin toimintakykyinen, muistelen elämäni tähtihetkiä (ei niitä niin kovin montaa kait ole🙂 Elän jossakin haikean surullisessa nostalgiassa, pakenen kait vain sen hetken todellisuutta, kun en kestä sitä. Kait se on joku aivojen suojamekanismi, että välttää lopullisen sekoamisen. Joskus olen niin "jähmeä", etten tavallaan jaksa tai pysty edes puhumaan, enkä varsinkaan mitään puhumaan puhelimessa, muutenkin väsyn helposti, jonkun kanssa rupatteleminenkin saattaa silloin viedä voimat. Ja silloin kaikki tuntuu todella turhalle, itsekin vain haluaa jonnekin pois..

En minä kait oikeasti halua kuolla. Mutta jos on pakko, itseni tai miehen vuoksi niin sille ei sitten mitään voi. Haluaisin kuitenkin yrittää jäädä henkiin ja elää vielä täyttä elämää (ilman sairauksia ja masennusta). Tänään sain hirveän itkukohtauksen, kun miehellä ei henki kulkenut paljon ollenkaan (oli unohtanut ottaa astmalääkkeen) ja mies sanoi, että ilman lääkkeitä tulisi hänelle nopeasti kuolema, saisi niin pahan astmakohtauksen. sanoin, että et varmasti lähde niin nopeasti, että minä en ehdi mukaan ja jään yksin kärsimään tänne maan päälle..sitten itkeä vollotin, kun tajusin, että aivan hyvin voisi käydä niin, että mies saisi vaikka sydärin tai jäisi auton alle ja kuolisi niin nopeasti, että siinä ei mitään yhteistä lähtöä edes ehdittäisi tehdä..menin jo ajatuksesta paniikkiin. Jos miehelle sattuisi jotain niin joko tekisin itsemurhan samantien tai sitten sekoaisin niin, että istuisin ehkä loppuikäni jossakin suljetulla osastolla. Se olisi viimeinen niitti. Tiedän, että en enää kestäisi, kun en tahdo kestää tätä nykyisyyttäkään.

Vatsaa vähän särkee, kun olen sinne "väkisten" tunkenut ruokaa. Meinaan kuitenkin vielä syödä jonkin iltapalan. Särkylääkettä en jaksa alkaa ottamaan. Särkeköön, ehkä pääsen siitä särystä eroon joku päivä vaikka jonkun ihanan auttavan enkelin voimin 🙂

Halaus Sinulle Ystävä ja en toivota hyvää, mutta edes kohtalaista yötä!

Huomenta! Se on sitten jo heinäkuun ensimmäinen. Kesä menee vauhdilla ja on tavallaan minun mielestä jo mennyt. Kuvittelin tämän kesän hieman erilaiseksi. Mukavammaksi. Mutta tämä onkin mennyt aikalailla tapellessa näiden pyykkisten ja fyysisten oireiden kanssa. Hirveän rasittavaa. Rasittava kesä. Heräsin, en sentään neljältä, vaan puoli viideltä, ou jee, oikein puoli tuntia lisää nukkuma-aikaa. Vähän väsyttää, haukottelen. Vatsa tuntuu hieman kipeälle. Taidan tänään vetää suosiolla särkylääkettä, että saisin syötyä paremmin, kuin eilen. Huomenna soittaa lääkäri. Mutta sekin on vain tavallinen terv.kesk lääkäri, jonka täytyy laittaa lähete isompaan sairaalaan jos sitä toimenpidettä alettaisiin tehdä. Saa nähdä kuin kauan tässä saa vielä kärsiä..No, yritän olla ajattelematta synkkiä. edes YRITÄN elää normaalia elämää. Mikä tarkoittaa minun kohdalla, että jaksaisin tänään tehdä kotitöitä, syödä suht normaalisti, ehkä käydä jossakin ihmisten ilmoilla. Mutta tuokin voi olla jo liikaa. En tiedä onnistuuko.

Se on tyhmää, että normaali elämä ei onnistu. Sehän oli ennen itsestäänselvyys. Pitää kait tehdä niin kuin mun mies ja paahtaa vain menemään sairauksista ja kivuista huolimatta. En vain tiedä olenko niin vahva, tuskin. Minä helpommin käperryn sängyn pohjalle ja passivoidun, kun mies tuntuu vain aktivoituvan mitä vaikeampaa on. Se olisi miehellekin iso asia jos tulisin parempaan kuntoon ja jaksaisin enemmän, voisimme yhdessä tehdä ja mennä enemmän, emmekä olisi niin kodin vankeja. Voisimme/uskaltaisimme lähteä vaikka jonnekin lomalle pitkästä aikaa ym. Eihän tämän kuntoisena uskalla lähteä minnekään pidemmälle, kun tietää ettei jaksa. Kyllä sekin masentaa.

Luulen, etten olisi yhtään niin masentunut ilman näitä vaivoja. En vaadi mielestäni kuuta taivaalta jos tahtoisin vain edes vähän hyväkuntoisempi olla ja viettää normaalimpaa elämää. Se riittäisi minulle. Olen loppujen lopuksi hyvin tyytyväinen yksinkertaisista asioista en ole ikinä kaivannut elämälle kovin hohtavia puitteita. Mieluummin olen ollut sellainen boheemi taivaanrannanmaalari. Sisäisesti rikas elämä on kiehtovampaa, kuin maalliset rikkaudet. Rahaa en ole koskaan himoinnut, oikeastaan se ei edes kiinnosta minua kovinkaan paljon.

Nyt yritän alkaa järjestelemään tätä päivää jotenkin järkevästi. Vaikka pesemään vessanpönttöä🙂

Hah, enpä tiedä. Jämähdin sänkyyn, enkä ole vieläkään tehnyt mitään. Tässä koneella vaan räppään ja mietin pää sauhuten asioita. Tuntuu, että kaikki on niin levällään, eikä mikään ole valmista tai "hoidossa".

Raha-tilanne alkaa huonontua. Terveysasiat ovat vielä auki. Vatsaa hieman särkee. Tulevaisuus on avoin ja mitään en ole tänään saanut aikaiseksi.

Täytyy kammeta itsensä ylös ja alkaa toimimaan, ei tässä muu auta. Aamiaisen syönti on ensimmäinen tehtävä. Taas alkaa ruokatankkaus, huh.

Maanantai on aina niin masentava päivä..☹️