Moi kaikille! Ensimmäistä kertaa kirjoitan tänne… Olen 33-vuotias yliopistolla opiskeleva mies ja olen kärsinyt jonkinlaisesta lievästä masennuksesta jo n. 15 vuotta. Sen takia opinnotkin ovat viivästyneet näin pitkälle. Gradu on ollut enemmän tai vähemmän työn alla jo monta vuotta, muuten tutkinto olisi valmis.
Olen aikoinaan hakenut ongelmiini apua terapiasta ja masennuslääkkeistä, mutta eipä niistä ollut mitään apua. Nyt olen ollut jo vuosia ilman hoitoa, mutta viime aikoina elämä on alkanut tuntua sen verran ahdistavalta, että avun hakeminen on taas pyörinyt mielessä.
Elämä on ollut viime aikoina pelkkää jumitusta: gradu ei edisty, enkä ole ollut töissäkään pariin vuoteen. Olen elänyt jo monta vuotta enimmäkseen toimeentulotuella, ja se hävettää…
Minua masentaa lähinnä elämän urautuneisuus, köyhyys ja vähäiset sosiaaliset kontaktit. Minulla on kyllä joitain kavereita, joita näen noin viikon tai kahden välein, mutta nämä kaverisuhteetkin ovat tuntuneet jo kauan aika jämähtäneiltä – hyvin harvoin tehdään yhdessä jotain oikeasti kiinnostavaa tai hauskaa. Yhdessä olo perustuu vain rutiineihin. Yleensäkin tuntuu, etten saa elämästä oikein mitään iloa irti. Pää tuntuu hirveän raskaalta – tai oikeastaan koko kroppa. Kuntosalikäynneillä olen yrittänyt itseäni piristää, muttei sekään pitemmän päälle tunnu auttavan.
Koska olen jo näinkin ”vanha”, ja työkokemuksia on kertynyt vain vähän, minua pelottaa, etten ehkä enää pääskeään kiinni työelämään. En haluaisi, että koko loppuelämä on päämäärätöntä ajelehtimista tai jumitusta.
No joo, jos joku haluaa kommentoida, niin lukisin mielelläni toisten ajatuksia. Omia ajatuksia pyöritellessä tuntuu kuin eläisin tyhjiössä. Haluan sieltä ulos!
Hei,
Tuo gradun roikkuminen on niin tuttua - onnekseni opiskelin alalle, jossa ei saa töitä, ellei ole muodollisesti pätevä, joten se oli vain kaavittava kasaan. Hämmästyin sitten, ettei se sen suurempi urakka ollutkaan, vaati vain paneutumista muutamaksi kuukaudeksi. Lopputuloksella ei toki akateemista maailmaa häikäisty, mutta valmistuin. Mitään "tutkimusta" en katso tehneeni.
En ole kärsinyt ahdistuneisuudesta, joten nämä ajatukseni voivat olla täysin vääränlaisia. Auttaisiko se, että laatisit itsellesi selvän suunnitelman ja päiväohjelman - elämään tulisi rytmi?
Onko asuinpaikkakunnallasi museoita, taidenäyttelyitä, elokuvateattereita (puhut gradusta, joten yliopistokaupungeista näitä kait jonkin verran löytyy), lähde seikkailemaan ja ole turisti. Tutki uusia nurkkia, irottaudu siitä jämähdyksestä. Käy uimassa, koe asioita. Istu kahvilaan katselemaan ihmisvilinää - kuvittele kohtaloita ohikulkijoille. Tutustu uuteen kirjailijaan.
🌻🙂🌻
Kiitos, Jasse, vastauksesta! Ihan oikeassa olet siinä, että selkeä suunnitelma ja päivärytmi olisi oleellinen osa gradun valmiiksi saamisessa. Ja onhan minulla joka aamu aina vakaa aikomus ryhtyä tekemään gradua kurinalaisesti, mutta jotenkin vaan onnistun aina huijaamaan itseäni ja pakoilemaan opiskeluja keinolla jos toisellakin. Mutta pakko minun on nyt omaksua selkeä päivärytmi, josta en sitten poikkea, vaikka kuinka tekisi mieli.
Myös ehdotus "turistina" olemisesta omassa kaupungissa on ihan hyvä. Ja kyllähän minä siis käynkin erilaisissa paikoissa enkä vain möllötä kotona. Oikeastaan minusta tuntuu, että välillä pyörin liikaakin yliopistolla tai kaupungilla, kun pitäisi olla kotona tekemässä sitä gradua. Tai sitten kotona ollessa luen jotain ihan muuta kuin gradukirjallisuutta.
Oikeasti tuntuu, että tarvitsisisin parisuhteen ja ehkä jonkin uuden kaverisuhteenkin, jotta elämä tuntuisi mielekkäämmältä.
Vaikken gradua teekään niin silti oli monta samaistumisen paikkaa kirjoituksessi. Jokaisella meistä tietty on oma mausteensa tässä elämän sopassa mutta hieman samankaltaisten asioiden äärellä koen itsekin osittain olevani. Minulla opinnot roikkuvat enää aavistuksen.. Taitaa jollain tapaa minua itseäni jopa valmistuminen pelottaa. Elämää eteenpäin ei tiedä, eikä tämä pitkittynyt tilannekaan tunnu hyvältä. Masennuksen vuoksi olen ollut opinnoista kokonaan tauolla ja itseään pitäisi niskasta ottaa kiinni että viimeisen rutistuksen saisi hoidettua. Masennus ja siitä toipuminen sekä oman elämän käsittely vaan tuntuvat vievän kovasti voimia. Yksinäisyydestä kärsin ajoittain kovin voimakkaasti, eikä siihen tunnu oikein ratkaisua löytyvän.
Soineli: Olen ajatellut, että itsellänikin opintojen pitkittyminen on johtunut ehkä osittain siitä, että valmistuminen "pelottaa". Aineyhdistelmäni on sellainen, etten valmistu mihinkään tiettyyn ammattiin. Vaikka opiskelemani aineet ovatkin periaatteessa kiinnostavia, olen monesti katunut sitä, että nuorena idealistisena hörhönä valitsin niin epäkäytännöllisiä aineita. Jos nyt saisin nykyisen tutkintoni pakettiin, niin ehkä ehtisin vielä täydentää koulutustani käytännöllisempään suuntaan. Mietityttää vain, että jaksanko vielä aloittaa täydennysopintoja, kun olo on enimmäkseen aika väsynyt.
Mutta pitää vain yrittää parhaansa. Toivon sinullekin, Soineli, jaksamista opintojesi kanssa! Ja toivon todella, että löytäisit myös ystäviä.