Ei otetta elämästä
Olen 31-vuotias ja tuntuu, että elämäni on aivan sekaisin.
Olen 5. vuoden yliopisto-opiskelija, mutta olen opinnoista jäljessä enkä saa kuin 1-2 kurssia silloin tällöin suoritettua. Kokeilin mennä proseminaariin ja jouduin sen puolessa välissä keskeyttämään, kun kandin kirjoittamisesta ei tullut mitään. Hermoni eivät vain kestä sitä enkä saa siitä mitenkään kiinni. Tuntuu, etten osaakaan kirjoittaa sitä. Kandista muutenkin puuttuu vielä useita kymmeniä opintopisteitä enkä tiedä miten pystyn niitä suorittamaan. Olen miettinyt keskeyttämistä, mutta tuntuu, ettei minulla sitten ole mitään tai etten pääse elämässä eteenpäin. Haahuilen päivästä toiseen ja odotan ajan kulumista. Minulla on toistuva masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Tuntuu että lopetan kaiken sen takia, etten jaksa. Olen kuntoutustuella.
Jotenkin tuntuu, ettei ole pohjaa elämässä. Itsetunto ja itseluottamus ovat huonoja ja tuntuu etten ole oikein koskaan voinut ajatella että tämä on nyt minun elämäni, jota elän. Olen psykoterapiassa ollut 5 vuotta ja käynyt monenlaisia hoitoja läpi. 2016 alkaen ollut vaikean masennuksen oireita. Nyt hoitoa ollaan lopettelemassa ja viime vuoden puolella olin itsekin jostain syystä sitä mieltä, että niin voidaan tehdä. Nyt sanoin lääkärissä, etten haluaisi hoidon loppuvan ja minulla aloitetaankin uusi masennuslääke. Traumaterapiaan hakeutumisessa pitäisi kai olla paremmassa kunnossa. Pelkään, että jään vain tänne kotiin, vaikkei niin olekaan käynyt. Muutenkin pelkään koko ajan, etten pysty, vaikka teenkin perusasioita. Pelottaa tulevaisuus ja tuntuu ettei sitä ole.
Onko muita, joista tuntuu tältä? Tavallaan tajuaa, ettei kai pitäisi olla hätää, mutta hätä on suuri ja pelottaa vain niin paljon.
Moi, yritän vastata vaan lyhyesti kun olisi hyvä ehtiä nukkumaankin vielä ennen herätyskelloa, mutta samaistuin tilanteeseesi mielenterveyden haasteista opintojen aikaan ja työelämään siirtymisen alussa 5-10 vuotta sitten. Jouduin mm. jättämään pedagogisten opintojen harjoittelun kesken niin että suoritin puuttuvat osiot sitten loppuun seuraavana syksynä, ja hakemaan opinto-oikeuteen lisäaikaa ennen kuin valmistuin maisteriksi yli 7 vuotta opintojen aloittamisen jälkeen.
En tiedä lohduttaako kesken jääneen proseminaarin suhteen että kirjoitustehtävät ei ole läpihuutojuttuja monelle tieteellisen kirjoittamisen ammattilaisillekaan. Sain taisteltua opinnäytetyöt läpi vaikka siinä olikin aivan uskomaton puurtaminen, ja edelleen olen työssä jossa yksi tärkeimmistä tehtävistäni on tuottaa tieteellistä tekstiä.
Vakavan masennuksen oireista mulla ei ole kokemusta (pahimmillaan kävin ehkä jossain keskivaikean masennus-ahdistusoireilun puolella). Välillä mua pelottaa nytkin että mitähän tästä tulee jos masennusoireet uusiutuvat/jatkuvat tai elämäntilanne muuten ajautuu sietämättömäksi tai hyvin hankalaksi, mutta tällä hetkellä koen että mulla on vain satunnaista oireilua, jonka kanssa pärjään aiemmin käydyn psykoterapian opeilla ja satunnaisilla työterveyspsykologi-vierailuilla. Voin mielelläni yrittää antaa vertaistukea niissä asioissa joissa pystyn aina tänne eksyessäni, jos haluat jatkaa kirjoittelemista.
Voimia pelon ja huolien täyttämiin hetkiin ja masennuksen keskelle 💚. Et ole kokemustesi kanssa yksin.
Moi!
Onko sulla hoito jatkumassa jossain muodossa, vaikka psykoterapia ilmeisesti ollaan lopettamassa tällä erää? Onko sun paikkakunnalla mitään 3. sektorin matalan kynnyksen mt-palveluita, kohtaamispaikkoja, pajoja tms. tai kiinnostaisiko sellainen ylipäätään edes käydä katsomassa?
En välttämättä osaa opintoihin kauheasti ottaa kantaa, mutta eikös yliopistollakin ole kuraattorit ja muuta ohjaushenkilöstöä, jonka kanssa voisi vähän purkaa omia huoliaan? Kaikkea hyvää!
Moi! Kiitos että vastasitte. Mulla on hoitokontakti julkisella puolella mutta tuntuu ettei siitä ole oikein apua.
Nyt oon viettänyt päiviä vaan sellaisessa shokkitilassa. Googletellut kaikkea opiskelusta ja työstä ja mielenterveydestä. Tuntuu, että keskeytän nyt opinnot ja koitan hakea henkilökohtaisen avustajan töitä, vaikken niitä jaksaisikaan. En vaan löydä oikein muuta ratkaisua tähän. Pelkään tuota kuntoutustuen katkaisua niin paljon että en ole vielä ottanut askelta näitä muutoksia kohti. Pelkään että kela perii takaisin, kun en nyt opiskele. Kaikki tuntuu ylivoimaiselta.
Minulla oli opintoneuvojalle varattuna aika mutta ahdistuksissani peruutin sen. En ole nyt kavereitakaan pystynyt näkemään. Kauhea kynnys ja häpeä. En tiedä miksi teen näin itselleni. Tuntuu että olen tahallaan hankala ja hoen vain ettei mikään auta. Pelottaa vain niin paljon.
Hei, ja anteeksi etten oo kerinnyt vastaamaan aiemmin vaikka sanoin yrittäväni. Miten tällä hetkellä voit?
Tunnistan hyvin tuon pelko-googlailun, kun tuntuu/pelkää että olo on kriisiytymässä. Tavallaan sitä tehdessään tietää että sillä vaan ruokkii ahdistuksen kehää, mutta silti siihen aina toisinaan ajautuu. Kai se huoliajattelu ja riskien kartoittaminen on jossain vaiheessa evoluutiossa ollut niin tärkeää että siitä on vaikea päästää irti silloinkaan, kun worst-case-skenaariot eivät ole kovin todennäköisiä.
En kyllä usko ollenkaan että olet tahallasi hankala 💚 Tuon tasoinen stressitila voi kuluttaa ihan hirveästi voimia, eikä ulkopuolelta neuvoessa voi tietää millaisten kynnysten ylittämistä noiden neuvojen toteuttaminen oikeasti vaatisi. Mä olen kokenut että silloin on hyvä laskea rimaa ja miettiä mikä olisi pienin/helpoin asia jonka tekemällä voisi olla itseään kohtaan ystävällinen tänään.
Heippa!
Vähän tällain myöhässä kirjottelen. Valmistuin ihan normaalisti kandiksi v. 2015, kaikki oli vielä tuolloin ihan ok. Sain väännettyä kaikki kurssit kasaan hammasta purren myös maisterin osalta, mutta gradussa nousi seinä pystyyn.
Menin opintopsykologille vaivojeni kanssa, ja hän sanoi minulle muistaakseni jo ensimmäisellä käyntikerralla, että mitäpä jos jättäisit opiskelut siihen. Olin aivan järkyttynyt, koska luulin, että saisin jotain sparria ja tsemppiä opintojen loppuun saattamiseksi. Sitä ei kuitenkaan oikein kukaan omassa koulussani (kauppakorkea) tarjonnut, ei edes graduohjaaja.
Tämä toki on ihan järkeenkäypää, koska täytyy olla itsenäinen ja saada asiat hoidettua. Kuuntelin tuossa taannoin podcastia, joka lyhyesti käsitteli "graduahdistusta" ja miten siitä pääsee eroon. Ainoa keino on tehdä se. Eipä paljoa auta, kun omat voimavarat eivät vain riitä. Motivaatio katoaa, into uupuu, kiinnostuskin hävinnyt jonnekin.
En aluksi olisi voinut antaa itselleni anteeksi, että en koskaan valmistu. Olin aikoinani saanut kalliin pääsykoekurssin lahjaksi tädiltäni, jotta pääsen kyseiseen kouluun sisään. Ja nyt en edes pysty valmistua sieltä. Ja siis kyllä: valmistuminen tarkoittaa maisteria, ei kandia.
Vuosi tolkulla tein teennäisia valmistumissuunnitelmia ja hain opinto-oikeuden jatkolausuntoja graduohjaajaltani kuitenkaan edistymättä asiassa sen enempää. Koskaan en graduohjaajaltani saanut mitään sparria, hän vain puolsi jatkoani. Toimitin jossain vaiheessa jopa lääkärin lausuntoja sinne. Sitten lopuksi kyllästyin. Lopetin jatkoaikahakemusrumban.
Totesin itselleni ihan suoraan, että nyt ei pysty. Enkä edes ihme ja kumma soimannut itseäni siitä. Olin kuitenkin vuosi tolkulla laitellut jatkoanomuksia vailla minkäänlaista todellista mahdollisuutta jatkaa gradun kirjoitusta. Se vain loppui luonnollisesti, en vain tehnyt uutta hakemusta. Tunnukset poistettiin ilman sen kummempia ilmoituksia koulun järjestelmistä, eikä koko koulusta kuulunut sen jälkeen yhtään mitään. Mulle tosin tulee edelleenkin joku pirun Ekonomit-lehti kotiin kannettuna. That's all. Ei mitään.
Kuitenkin harteilta putosi suuri taakka, kun ei tarvitsekaan tehdä sitä gradua. Annoin viimein itselleni luvan olla tekemättä ja ajattelematta sitä. Se ei vain mahtunut mun elämään siinä hetkessä, eikä se mahdu vieläkään. Ja se on ok.
Mä en nyt tässä halua sanoa, että sun täytyy lopettaa opiskelut, vaikka itselle kävikin niin. Haluan sanoa, että toivon, että voit olla itsellesi armollinen, jos niin päätät lopunkaiken tehdä ja ettei maailma kaadu siihen.
Elämässä eteen päin pääsemisestä mä en sano mitään. Itsekin junnannut melkeen vuosikymmenen samassa pisteessä, ja tuntuu että koko ajan työkunto heikkenee heikkenemistään. Mulla todettiin kaksisuuntainen ja olen itsekin osakuntoutustuella. Mutta mua pelottaa, että en enää koskaan voi tehdä täyttä päivää ilman että romahdan/saikutan jatkuvasti.
Itse olen nyt käynyt vuoden psykoterapiassa. Aloitin sen vasta vuosi sitten, koska minulla ei ollut resursseja hakea terapeuttia ja olin niin epäluuloinen hoitomuodon toimivuudesta. Se onkin lähinnä ainoa hoitokontakti, mitä mulla tällä hetkellä on. Psyk. polilta mut on jo pariin otteeseen potkittu pois, ja työterveys ei hoida pitkäaikaissairauksia. Psykiatrilla voin kuitenkin työterveyden kautta käydä kolmesti vuodessa, joista 2 käyntiä tätä kirjoittaessa jo käytetty.
Muutoin en ehkä allekirjoita omalta osaltani pelkoasi tulevaisuudesta. Koen, että minulla sitä ei ole, mutta ei se pelotakaan, se vain on niin. Toivottavasti kirjoitukseni auttaa sinua kuitenkin jollain tasolla tuntemaan, ettet ole ainoa vastaavien asioiden kanssa kamppaileva 🙂