Ei otetta elämästä
Olen 31-vuotias ja tuntuu, että elämäni on aivan sekaisin.
Olen 5. vuoden yliopisto-opiskelija, mutta olen opinnoista jäljessä enkä saa kuin 1-2 kurssia silloin tällöin suoritettua. Kokeilin mennä proseminaariin ja jouduin sen puolessa välissä keskeyttämään, kun kandin kirjoittamisesta ei tullut mitään. Hermoni eivät vain kestä sitä enkä saa siitä mitenkään kiinni. Tuntuu, etten osaakaan kirjoittaa sitä. Kandista muutenkin puuttuu vielä useita kymmeniä opintopisteitä enkä tiedä miten pystyn niitä suorittamaan. Olen miettinyt keskeyttämistä, mutta tuntuu, ettei minulla sitten ole mitään tai etten pääse elämässä eteenpäin. Haahuilen päivästä toiseen ja odotan ajan kulumista. Minulla on toistuva masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Tuntuu että lopetan kaiken sen takia, etten jaksa. Olen kuntoutustuella.
Jotenkin tuntuu, ettei ole pohjaa elämässä. Itsetunto ja itseluottamus ovat huonoja ja tuntuu etten ole oikein koskaan voinut ajatella että tämä on nyt minun elämäni, jota elän. Olen psykoterapiassa ollut 5 vuotta ja käynyt monenlaisia hoitoja läpi. 2016 alkaen ollut vaikean masennuksen oireita. Nyt hoitoa ollaan lopettelemassa ja viime vuoden puolella olin itsekin jostain syystä sitä mieltä, että niin voidaan tehdä. Nyt sanoin lääkärissä, etten haluaisi hoidon loppuvan ja minulla aloitetaankin uusi masennuslääke. Traumaterapiaan hakeutumisessa pitäisi kai olla paremmassa kunnossa. Pelkään, että jään vain tänne kotiin, vaikkei niin olekaan käynyt. Muutenkin pelkään koko ajan, etten pysty, vaikka teenkin perusasioita. Pelottaa tulevaisuus ja tuntuu ettei sitä ole.
Onko muita, joista tuntuu tältä? Tavallaan tajuaa, ettei kai pitäisi olla hätää, mutta hätä on suuri ja pelottaa vain niin paljon.
Moi, yritän vastata vaan lyhyesti kun olisi hyvä ehtiä nukkumaankin vielä ennen herätyskelloa, mutta samaistuin tilanteeseesi mielenterveyden haasteista opintojen aikaan ja työelämään siirtymisen alussa 5-10 vuotta sitten. Jouduin mm. jättämään pedagogisten opintojen harjoittelun kesken niin että suoritin puuttuvat osiot sitten loppuun seuraavana syksynä, ja hakemaan opinto-oikeuteen lisäaikaa ennen kuin valmistuin maisteriksi yli 7 vuotta opintojen aloittamisen jälkeen.
En tiedä lohduttaako kesken jääneen proseminaarin suhteen että kirjoitustehtävät ei ole läpihuutojuttuja monelle tieteellisen kirjoittamisen ammattilaisillekaan. Sain taisteltua opinnäytetyöt läpi vaikka siinä olikin aivan uskomaton puurtaminen, ja edelleen olen työssä jossa yksi tärkeimmistä tehtävistäni on tuottaa tieteellistä tekstiä.
Vakavan masennuksen oireista mulla ei ole kokemusta (pahimmillaan kävin ehkä jossain keskivaikean masennus-ahdistusoireilun puolella). Välillä mua pelottaa nytkin että mitähän tästä tulee jos masennusoireet uusiutuvat/jatkuvat tai elämäntilanne muuten ajautuu sietämättömäksi tai hyvin hankalaksi, mutta tällä hetkellä koen että mulla on vain satunnaista oireilua, jonka kanssa pärjään aiemmin käydyn psykoterapian opeilla ja satunnaisilla työterveyspsykologi-vierailuilla. Voin mielelläni yrittää antaa vertaistukea niissä asioissa joissa pystyn aina tänne eksyessäni, jos haluat jatkaa kirjoittelemista.
Voimia pelon ja huolien täyttämiin hetkiin ja masennuksen keskelle 💚. Et ole kokemustesi kanssa yksin.