Ei ole tulevaisuutta
Odotan vaan että joku tauti tappais, ei tarvis kitua enää.
Vaikea masennukseni alkoi reaktiivisena 30 v sitten ja siitä piti parantua.
Olen ravannut erilaisissa psykoterapioissa, syönyt erilaisia lääkkeita, ollut sairaalahoidossakin masennuksen takia.
Kaikki tämä vain tekohengitystä, eivät ole auttaneet masennukseen.
Elämässäni ei ole iloa eikä toivoa ja toimeentulokin on jatkuvasti veitsen terällä, joten sekään ei tilannetta paranna, vaan vetää alaspäin.
Riippakivenä on lisäks ADHD, mikä vaikuttaa siten että tylsistymisen kynnys on matala.
Mitään riippuvuussuhteita ei ole mihinkään aineisiin, onneksi. Vaikka itsensä turruttaminen voisi helpottaa hetkeksi.
Haluisin osata nauraa, iloita elämästä, nyt odotan vaan että päivä kuluisi pian, että pääsen nukkumaan ja toivon että yö kestäisi kauan.
Elämääni kuuluu vain 3 lenkkiä päivässä. Koirat pitävät minut elossa, jollei niitä olisi, niin ei minuakaan olisi enään.
Itseni eteen en jaksa tehdä mitään, koirien eteen teen kaikkeni, koska ne ovat rakkaita minulle.
Ihmissuhteita ei enää ole, on vain hyvän päivän tuttuja.
Jouduin 15v sitten työkyvyttömyyseläkkeelle, paloin työssäni loppuun, osa syyllinen on ADHD, kun vauhtipyörä käynnistetään, niin se ei pysähdy.
Taustalla on isäpuoleni hokema, tosta likasta ei tuu ikinä mitään. Luulen että olen koko ikäni sen vuoksi todistellut itselleni, että olen hyvä ja ahkera ja teen työni täydellisesti ja kiihdytän tahtia, jos työt lisääntyy .. näin tein kohtalokkaasti.
Siinä meni mulla stressinsietokykykin lopullisesti.
Kun en kelvannut enää töihin, niin tunsin pudonneeni kokonaan ulkopuolelle ja se ei ole kadonnut mihinkään.
Eräs ystäväni, nyk entinen ystävä, sanoi kuuluisan lausahduksen, ota itteäs niskasta kiinni, on hänelläkin masennusta. Mutta masennustahan on eriasteista ja erilaista, sitä hän ei ymmärtänyt.
Aiemmin kesän aurinko piristi, nyt ei sekään enään auta. Talvi kuluu zombiena.
Haluisin jaksaa tehdä jotain, mutta hyvä kun aamulla saan itseni pakotettua lenkille. Sitten odotan päivälenkkiä ja seuraavaks iltalenkkiä, jotta pääsen taas nukkumaan.
Koen itseni hyödyttömäksi olennoksi, nukun paskon ja kulutan luonnonvaroja.
Joku sano jossain viestiketjussa, jotenkin näin että kannattais suhtautua masennukseen kuten mihin tahansa sairauteen.. siis en mä ainakaan iloton ja tylsämielinen ja jatkuva uupumus niskassa halua olla.
Elän just sen aikaa vaan kun koirani elää ja se on siinä sitten. Mua ei saa mihinkään vanhustentaloon jossa on muiden armoilla.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: Viesti karkas liian aikasin, kesken kirjotuksen
olet rohkea ja itse asiassa kovienkin haasteiden edessä älyttömän hyödyllinen!
se että yhä kannat vastuuta elävistä kaikkien traumojen halki kertoo
enemmän sinusta kun mikään elämänkirjakansio koskaan
dogisi varmaan rakastavat sinua kovin paljon 🙂
mutta
kukaan ei voi - eikä saa pakottaa sinua jaksamaan
joten
on hienoa että itse siihen pystyt
toivon totisesti sulle ja koirille hyvää
nauttikaa yhteisistä hetkistä
ja lisään vielä sen että vaikka jokainen meistä
on täysin omanlainen
niin emme ole yksin
🐏
Olen yksin, ei ole kontaktia siskopuoleenkaan, joka asuu ulkomailla.
Vanhempani ovat kuolleet.
Ystäviä ei ole.
Parisuhdetta tai seurustelusuhdettakaan ei ole.
Kaupan kassa on ainoa jonka kassa vaihdan kohteliaisuudet, joten "puhekaverini" ovat koirani.
Tähän ei korona ole "syyllinen", tämä on pitkäkestoisempaa..
Ahdistus pukkaa päälle myös, viime yönäkään en nukkunut kuin pari tuntia. Itkin ja pelkäsin, että vanha koirani ei enää kohta jaksa, kun on sydänsairaus. Ei ole ketään kelle puhuisin tästäkään pahasta olosta. Koirani on ollut minulla yli 13v. eli meillä on pitkä yhteinen taival takana. Se on niin empaattinen koira, että en tiedä miten kestän sen menetyksen, toivon että olisi kanssani viel pitkään, mutta en voi laittaa etusijalle itseäni vaan koiran hyvinvointi on tärkeämpi asia.
Vaikea kohdata ihmisiä kun ahdistus on huonossa vaiheessa.
Markettanen, olen samaa mieltä, että on vaikea kohdata ketään ihmisiä, kun ahdistus on huonossa vaiheessa. Silloin en ainakaan itse jaksa tai pysty.
Hei Markettanen,
Itsekkin jo vuosia masennusta sairastaneena tuntuu tosi ikävältä kun hoidot ja lääkkeet eivät auta sinua.Itselläkin koirat ovat olleet keskeisessä roolissa selviämisestä,mutta uuden tyyppinen lääke saattoi olla se ratkaiseva tekijä alkaa taas tuntemaan ja haluamaan elämältä vielä jotain.Toivon todella että tilanteesi vielä päivitetään tämän hetken tiedon valossa.Toisinaan eläkkeelle siirretyt eivät ole aktiivisten hoitojen piirissä joka edellyttää usein kohtuutonta aloitteellisuutta masentuneena.
Ja somen koiriin liittyvät ryhmät saattaisivat jotain muuta tarjota niinä parempina hetkinä?
Mä myös pelkään jotenkin elämää, kun ei ole töitä, ei ole rahaakaan, mistä kukaan mahtaa masennukselleni, minullakin koira auttaa se on juuri hoidossa mun työnnä, olen joutunut tuettuun asumismuotoon, voisin vaan miettiä, miten selviytyä arjen haasteista, mä pelkään myös tulevaisuudessa sukulaisten valitusta siitä jos en pääse ikään työelämään, ja en ole osana tätä ihmiskuntaa, kun työ siitä puhutaan, paljon miksi ihminen ei voi keskittyä itseensä ja vain olla rauhassa, ja selviytyä arjen haasteista.
Hei Markettanen. Älä lopeta kirjoittamasta tänne. Kerro koiristasi ja mitä elämä niiden kanssa on. Kerro myös mitä vaikeuksia on siinä ollut koirien pitämisessä ja mitä koirat ovat sinulle opettaneet elämästä, mitä sellaista jolla ihmiset voisivat kestää masennuksen.
Eieiei,
Alma 13,5v, hän tuli minulle 8 kk ikäisenä kodinvaihtajana, voimakas eroahdistus. Ed. omistaja olisi vienyt piikille, jos kukaan ei olisi huolinut Almaa.
Olihan se rankkaa ensimmäiset 1,5v kun koira ahdistui niin voimakkaasti, että tuhos huonekaluja ja halus ikkunoista ja ovista minun perääni kun lähdin kauppaan. Eräs koiranomistajatuttava sanoi minulle että kyllä sä selviät, kun Almalla on niin hyvä luonne, kun itkin hänelle, etten mä riitä Almalle. Tässä sitä ollaan edelleen hänen kanssaan, meillä paljon elämän kokemusta yhdessä jo takanapäin.
Safira tuli minulle 2018 Malagasta, halusin auttaa näitä kovanonnen koiria espanjan vinttikoiria. Alma ja Safira pärjäävät hyvin keskenään, vaikka ikäeroa on paljon. Jaakko 8v tuli myös Malagasta, pieni sylivauvani, hänet voin ottaa syliin kun itkettää. Lyhyeksi jäänyt parisuhde antoi vähän valoa elämääni, mutta sekin loppui keväällä 2020. Ei mulla muuten olisi kolmea koiraa, silloin oli talouskin plussalla. En halunut erottaa koiria toisistaan ja exä ei olis kuitenkaan huolehtinut niistä hyvin, koska yksityisyrittäjänä tekee pitkää työpäivää, siksi olen kolmen koiran yksinhuoltaja. Taloudellisesti rankkaa, mutta ne ovat minun karvaisia lapsiani, joista saan voimaa ja syyn nousta ylös sängystä, vaikka ei se aina kovin helppoa siltikään ole. Mutta se että jättäytyisin sänkyyn, enkä huolehtisi koirista, niin sitä en voisi antaa itselleni anteeksi ja henkistä ruoskimista tulisi tehtyä.
Masennus on minulle sellainen, mikä vie voimavaroja, syö jaksamista erittäin paljon.
Naapurin pappa kaipaa juttuseuraa ja osaa kuunnella minuakin, mutta en jaksa ihmisten kanssa olla kauaa, kun olen uupunut lyhyestäkin ajasta, vaikkei mitään negatiivista tapahtuiskaan. Vetäydyn yksinäisyyteeni, koska en vaan jaksa uupumukseltani.
Pimeä vuodenaika tuntuu kuin harteilla olis betonitaakka kannettavana.
Naapurien tervehtiminen ja kasvoille hymyn saaminen vaatii voimia, en halua muiden tietävän että olen niin uupunut elämääni, että taistelen joka päivä jaksamiseni eteen.
En voi sanoa kenellekään ihmiselle, että rakastan sinua. Koirilleni voin sanoa sen vilpittömästi, koska ovat minun elämäni kannattelijoita ja pyytteetömästi ovat läsnä.
Kun ei näe toivoa elämässään, niin ei jaksa iloita. Ei ole odotuksia, ei unelmia enää. Niitä on joskus ollut, mutta kun olen kuin hiekalle rakennettu talo, se kaatuu tuulen tuiverruksessa helpommin eli elämäni perusta on rakentunut heikolle perustalle ja en ole pystynyt jälkeen päin elämässäni niitä perustuksia korjaamaan terapioista huolimatta, mitkä ovat helpottaneet sillä hetkellä, mutta eivät kantaneet kovinkaan pitkälle loppujen lopuksi. Näin sen voin todeta kun miettii mennyttä elämääni, olenhan jo elämäni loppusuoran loppupäässä. Ei ole enää mitään uskoa siihen, että tapahtuisi vielä jotain mikä kannattelisi niin, että toivo ja ilo tulisi seurakseni. Nuorena sitä vielä kuvitteli näyttävänsä epäilijöille, varsinkin isäpuolelleni, että minusta tulee jotain muutakin kuin luuseri. Silloin vielä ei elämänkokemukset olleet lannistaneet, kuten nyt.
Tolkkua,
Mulle ei ole kerrottu mistään uuden tyyppisistä lääkkeistä.
Montaa eri tyyppistä olen kokeillut, mutta en parina viimeisenä vuonna, koska eivät muuta tilannetta mitenkään, sama kuin lumelääkettä söisi.
Henkinen väsymystila masennuksesta johtuen, ei kauheesti anna mahdollisuuksia jaksaa miettiä edes vaihtoehtoja.
En halua kuolla, mutta en jaksais elääkään, kun se musertaa alleen, ilman toivoa ja iloa.
En haluis olla negatiivinen valittava akka, haluisin nähdä maailman valoisamman puolen, nyt näen vain epäkohtia, sairauksia, ilkeitä ihmisiä, välinpitämättömyyttä ja oman yksinäisyyteni. Ärsyttää somessa iloaan hehkuttavat ihmiset, tunnen itseni ulkopuoliseksi ja epäonnistuneeksi, kun en kykene iloitsemaan elämästä ja ottamaan rennosti. Kuka sellaista elämää haluaa viettää. Hukkaan heitettyä elämää tällainen.
Kirjoiitaminen tänne helpottaa hiukan, kun on muitakin samassa veneessä, eikä sellaista, että mitä siinä ruikutat, ota itteäs niskasta kiinni.
Markettanen,
Juu ei sitä kukaan ulkopuolinen voi mitenkään käsittää miten isosti voi ihmisellä pahaolo olla ja oiikeastaan on itsekin vaikea jälkeenpäin ymmärtää sen syvyyttä.On helppo huomata ihmisen olevan fyysis psyykkis sosiaalinen kokonaisuus jossa ongelma yhdessä vaikuttaa kaikkeen muuhunkin siinä kokonaisuudessa.
Meillä jokaisella pitää olla jokin toimiva yhteys muuhun ihmiseen,vaikeina aikoina ainakin se terapeuttinen suhde pitää toimia,yksin ei kukaan pahimmassa masennuksessa selviä,eikä avun hankkiminen silloin itse onnistu.
Ajattelen että jokaiseen masennukseen on toimiva hoito ,jos sitä aktiivisesti yritetään löytää ja sen pitää olla itsestäänselvyys.Psykiatria on kumma lääketieteen ala;usein heille riittää että potilaalla on jatkuva pahaolo eikä siinä sen kummempaa.
Nythän sähkö- tai ketamiinihoito helpottaa olon melkein samantien useimmilla hoidettavsta jos olen ymmärtänyt.Jos ei ole kokeiltu niin ehdottomasti selvitettävä sopivuus.
Voi miten tutulta kuulostaa tuo, ettei mikään jaksa enää kiinnostaa. Noin on mullakin. Aamulla eka ajatus on että tulispa ilta, että pääsis nukkumaan. Illalla toivon etten enää aamulla heräis. Joutaisin pois.
Puitteet elämässä on mulla ihan hyvin, olen vaan kertakaikkisen kyllästynyt kaikkeen. Mikään ei tunnu miltään ja mistään, ei siis yhtään mistään pysty enää kiinnostumaan, saati innostumaan. Mikän ei tuota iloa, päivät kuluu harmaana, väsyttävänä puurona. En saa mitään aikaseks, vaikka aina joskus vielä ajattelen jotain tekeväni. En kuitenkaan tee.
Ajoittain olo vielä helpottuu, mutta sitten taas tulee se harmaus tai oikeestaan musta iso möykky ja tukahduttaa kaiken. Silloin olen puhumaton totinen zombi. En jaksa mennä mihinkään, enkä tavata ketään.
Olen avioliitossa ja mulla on kiltti mies. Hän on lähinnä hämmentynyt kun mä olen ajoittain kuin mikäkin helvetin mykkä haamu. Sit hän ei oikein osaa suhtautua ja antaa mulle sit vaan tilaa. Niin hän itse sanoo. Kun ei muutakaan osaa. Eikä siinä mikään autakaan.
Että mä inhoon olla tämmönen! Miten ois kiva kun innostuisi vielä oikeesti jostain, olis iloinen ja nauttis tästä elämästä. Olis kiitollinen siitä mitä on, kun kerran kaikki on ok.
Mutta kun ei niin ei! Paska mikä paska. Onneks oon jo loppupuolella matkaa. Tulis jo se viimeinen uni.
Kaippa se kuolema tulee ajallaan. Eipä sitä tarvitse mitenkään itse lähestyä.
Itse ainakin pelkään sitä hetkeä, kun elämä loppuu. En niinkään pelkää mitä elämän jälkeen on jos mitään, vaan pelkään sitä kammottavaa kuoleman hetkeä.
Elämä vähän ristiriitainen asia, kun tuntuu välillä niin tervan juomiselta, mutta toisaalta mikä on sitten vaihtoehtona...
Mitään uusia lääkkeitä en kyllä halua syödä. Lääkärit on aina tarjoamassa jotain pilleriä joka vaivaan, mutta sitten sitä olisi tokkurassa suurin piirtein aamusta iltaan. Ei se ole elämää että ihminen on ihan puulla päähän lyöty lääkkeiden takia...
Luulen että on vain kohdattava kaikki negatiiviset tunteet ja olotilat. Ja kaikki ahdistavat tilanteet. En keksi mitään muuta ratkaisua elämän ongelmaan. On vain oltava ns. kovaluu...
Markettanen, sinä puhut juuri niin kuin minun tilanteeni on. Ainut ero on ottei minulla ole koiria vaan kissoja. Ne välittävät minusta mutta ovat tietysti vain minusta riippuvaisia. I'm just a poor boy, looking for sympathy. Ja jompikumpi kissoista tulee syliini ja nukuttaa minut. Suru ei kuitenkaan nukahda koskaan, se elää minussa ja syö minua pikkuhiljaa lisää. Yöllä näin unessa osto- ja myyntiliikkeessä erään jo edesmenneen tuttavan jonka esittelemät myynnissä olevat tavarat osoittautuivat hänen tavaroikseen. Luulin joidenkin olevan puolisoni tavaroita. Keskustelimme tilanteestani. Tarkkana ja tiukkana ekonomina mies antoi ohjeita minulle miten tehdä avioero, mutten enää nyt herättyäni muista mitään muuta neuvoa kuin että laittaisin verotukseen puolisoni minulta näpistämät arvoesineet. Absurdia. Silti tuossa unessa tuli suru eletystä elämästä, toimimattomasta liitosta, myötätunto puolisosta, tai oikeammin huoli, että miksei hän olisi voinut muuttua paremmaksi, korjata asennettaan. Ja yksinäisyys joka minua seuraa uniinkin... Tiesin unessakin että tuo ekonomi oli kuollut ja nyt sitten unen maailmassa oli loogista että vainaja oli perustanut osto- ja myyntiliikkeen oman jäämistönsä myymiseksi pois. Unet siis käsittelevät todellisuutta ja jokaisella meistä unissa kohtaamme surumme ja paremman huomisen toiveemme. Kun herään niin heti turhaudun, että oliks tää vaan unta, taasko olen tässä tosiolevaisessa kurjuudessani yksinäisenä, sivullisena, epäonnistuneena.
Virtaloppu, kysyisin sinulta, että voisitko piristyä aloittamalla jonkin harrastuksen, menemällä johonkin harrastusporukkaan, yhdistykseen? Oletko nostanut "kissan pöydälle" ja keskustellut miehesi kanssa? Lenkkeiletkö? Voisiko joku lemmikkieläin auttaa oloasi? Tietysti nämä ehdotukseni ovat klassisia kliseitä. Toisaalta ei tarvita benjihyppyä saadakseen kiksejä vaan metsässä kävely voi auttaa. Toisaalta pitää ehkä tehdä jokin benjihyppy elämässä. Se ei saisi kuitenkaan olla se mihin itse olen vajonnut eli itseni satuttaminen ja im-ajatukset, surussa ja kaipauksessa vellominen, itsensä vihaaminen. Pitäisi tehdä jotain, fokusoitua johonkin. Karmeinta on se että äärimmäisessä surussa ja yksinäisyydessä ainoa lohtu tuntuu olevan vain tuon surun ja yksinäisyyden tuottama kärsimys joka on ainoa tunne jonka kanssa elän ja jolle puhun.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 11 kuukautta sitten. Syy: kirjoitusvirheitä