Olen 46v mies. Elämäni lähti väärään suuntaan ollessani noin 14-15. Olen aina kärsinyt tietynlaisesta ahdistuksesta, sosiaalifobiasta yms. Koulu jäi kesken, työt jäivät, päädyin työkyvyttömyyseläkkeelle ja asun samassa talossa vanhempieni kanssa.
Ihan kuin tuo ei vielä riittäisi, viimeiset muutamat vuodet ovat olleet helvettiä ja tulevaisuus ei lupaa yhtään mitään.

Olen joka päivä hirvittävän ahdistunut, hermostunut, aikaansaamaton, sekä peloissani. Mietin ja vatvon samoja asioita ja mistään ei tule mitään.
Nyt vanhempani ovat tulossa erittäin iäkkäiksi ja eri sairaudet vaanivat. Olemme sopineet että häivymme tästä talosta ja hankimme omat kämpät. He eivät elä ikuisesti, emmekä voi loppuikäämme asua näin. Mutta siinä sitä onkin ongelmaa.

Nimittäin elämäni on (jos ei heitä lasketa) täysin tyhjää ja merkityksetöntä. Minulla on sisko jota näen harvoin, ei yhtään oikeaa kaveria, ei mitään oikeita harrastuksia, ei rahaa, ei mitään.
Asun pienehköllä paikkakunnalla, mutta vaikka asuisin kaupungissakin, se ei muuta em. asioita.
Päiväni kuluvat tietokoneen ruutua tuijottaen, metsälenkeillä, lukien, ja muutamaa telkkariohjelmaa tuijottaen. Jokainen päivä on samanlainen. Ilman vanhempieni seuraa en jaksaisi. Nyt sekin on sitten muuttumassa.

Olen äärimmäisen hermostunut heidän sairauksistaan, en pysty käsittelemään asioita mielessäni. Ravaan huoneesta toiseen, pelkään myös oman terveyteni puolesta (ja toisaalta taas en välitä – joskus ajattelen että helpottaisi kuolla pois), mietin koko ajan kuinka tiimalasin aika käy vähiin, paljonko meillä vielä on aikaa yhdessä, mitä teen sitten kun jään yksin, miten pärjään, mistä rahaa, onko millään edes väliä.

Koulun jälkeen toiset menivät opiskelemaan, saivat vaimot ja perheen, elävät normaalia elämää. Matkustelevat, touhuavat, harrastavat ja ovat onnellisia. Minulla ei ole mitään. Ei sitten yhtään mitään. Minulla on kaiken lisäksi ongelmia silmissä. Näköni käy huonommaksi ja en tiedä pystynkö lukemaan ja käyttämään tietokonetta vielä 5 vuotta, 10 vuotta, vai 25 vuotta. Siinä menee sitten se viimeinenkin asia joka tuottaa minulle yhtään mitään iloa.

Tuloni ovat niin pienet että sekin rajaa mahdollisuuksia tehdä yhtään mitään. Samalla on koko ajan sellainen taustalla että mikään ei edes kiinnostaisi, jos en voi jakaa sitä niiden ainoiden ihmisten kanssa jotka tässä elämässä ovat / olivat minulle rakkaita. Jo pelkkä ajatus yksin jäämisestä ja siitä että en näe heitä jossain vaiheessa enää koskaan, on täydellisen musertava. En pysty edes käsittelemään sitä mielessäni.

Minulla on myös jokin sellainen ”häiriö” että minua painaa hitonmoinen syyllisyys. Olen vuosien varrella liian kärkkäästi arvostellut isääni tietyistä tavoista jne., ei mitään vakavampaa. Mutta olen siitä nalkuttanut hänen tietämättään, arvostellut hänen tekemisiään jne. Yksi esimerkki siitä miten pienet sinäänsä merkityksettömät asiat saavat ”keittämään yli”. Nyt tunnen hirvittävää syyllisyyttä, asia painaa minua raskaasti. Ymmärrän että näitä on kaikissa perheissä, pahoja puheita, tapoja jne. Mutta minulle ne tuntuvat olevan asia josta en tahdo päästä yli. Vuosia jatkuva piinaava syyllisyys jostain joka ei nyt oikeasti ollut mitään kovin ihmeellistä.

En enää keksi miten pystyisin muuttumaan, käsittelemään asioita niin ettei jokainen pienikin vastoinkäyminen saa minua keittämään täysin yli, tekemään jotain ja oikeasti nauttimaan siitä, pärjäämään, olemaan niin kuin muutkin ihmiset. Elämä on kamalaa kun ei ole mitään odotettavaa. Ei mitään minkä vuoksi elää, ei mitään syytä nousta aamulla sängystä.

Jonkinlainen lääkityskin olisi varmasti paikallaan, mutta se ei muuta sitä että sen jälkeen voin olla rauhallinen, mutta elämäni on edelleenkin yhtä tyhjä.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 4 kuukautta sitten. Syy: Pieni lisäys
• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 4 kuukautta sitten.