Turvaton ja väkivaltainen lapsuus. Epävakaa ja ailahteleva nuoruus, järkyttävän pelottava sosiopaattinen narsisti isä, ja täysin selkärangaton juoppo äiti. Kukaan ei halannut, vahingosta sai selkään, äidin hakkaamista, lasten hakkaamista, alistamista, nöyryytystä… 10 vuotiaana Lastenkoti oli ensimmäinen turvapaikka, vakaata, luotettavaa, tiesit mitä aamu tuo tullessaan…
13 vuotiaana isän luokse, 3 vuotta lopunkin itsetunnon tuhoamista, väkivaltaa, huonoutta… Yhteiskunta petti, laittoi minut hirviön leluksi… Jouduin vielä eroon pikkuveljestä josta olin niin monet kerrat huolehtinut päivä tolkulla kun äiti oli ryyppäämässä ja isä jo lähtenyt… Pelko palasi elämään, uhkailut, painostus, alistaminen, haukkuminen… En ollut koskaan osannut mitään, enkä tulisi koskaan osamaan…
Opiskelu oli vaikeaa, lähdin yli 300km päähän lukioon, se jäi kesken, Tapasin miehen joka ilmoitti vain olevansa siinä, en osannut vastustella, luulin sitä jopa rakkaudeksi… Muutettiin toiseen kaupunkiin ja sain opiskeltua ammatin, mutta huomasin olevani narsistin kanssa, hän oli parempi, minun opiskelu oli vähempi arvoista, minä kävin töissä, minä otin opintolainan ettei hänen tarvitse… Lopulta yhden illan yllättävä ja julma väkivalta päätti tuon suhteen, minä palasin sairaalasta leikkausten jälkeen kotikaupunkiin häntä koipien välissä… Kuulin sukulaisten puhuneen ”mitähän se teki ansaitakseen sen” No en vastannut puhelimeen yöllä kun hän baarista soitti, hän tuli kotiin ja melkein tappio minut…
20 vuotiaana aloin elää olematonta nuoruuttani, rakastuin petyin, pidin hauskaa, olin jokaiselle miehelle sitä mitä hän toivoi… Silti petyin joka kerta…
Elin muutamassa vuodessa varmaan 15 vuotta elämää… Olin aivan hukassa… Minulla ei ollut luottoa ihmisiin, jopa omat sisarukset petti jatkuvasti luottamuksen, joku halusi minulta jotain ja hylkäsi kun sen sai…
Tulin yhden illan jutusta raskaaksi, pidin lapsen ja se oli parasta mitä olen ikinä tehnyt! Päätin elää lapsen kanssa, ilman ketään muuta, ja voin sanoa että ne 5 vuotta olivat elämäni onnellisimmat vuodet. Minulla oli vakisuhteita kun lapsi oli hoidossa, muutoin elimme tasapainoista ja yvää elämää.
2010 ystäväni ehdotti että menisin kahville erään miehen kanssa, lähdinkin ajatuksella hauskanpitoa. Vaan jo toisilla treffeillä jotain liikahti, tajusin että olen ihastunut, samaa viestiä sain häneltä, tai niin uskoin saavani… Ja sitten perse edellä puuhun. En välittänyt pienistä itsekkyyden merkeistä, itse asiassa olen jo varmaan niin kangistunut siihen että rakkaus satuttaa, etten osannut edes muuta odottaa… Aina jotain pientä, mistä sain tunteen olevani ei niin tärkeä… Silti hynttyyt yhteen ja hän halusi lapsen… Minä en halunnut, suostuin asiaan sillä ehdolla että hän todella ymmärtää että minulle EI sovi valehdella, eikä minua sovi pettää, näitä asioita vihaan kuin vamppyri valkosipulia.
olin 7kk raskaana kun tyhjensin ensimmäistä kertaa elämässäni tietokoneen jotain muistia, oltiin muutettu ja kone takkusi, serkkuni joka osaa IT juttuja neuvoi minua… Pääsääntöisesti pornoa oli katsottu aamu 8 iltapäivään kunnes tuli, kun mies oli lomautettu, ja kun olin koiran kanssa ulkona tms, aina ja joka välissä… Seksiä oli jopa kaksikin kertaa päivässä… ja kaikki katsottu oli sitä mitä minä en ole. en ole tumma, en teini, en milffi, en ebony, enkä varsinkaan thai… Minulle jäi niin syvät arvet omasta kelpaamattomuudesta ja riittämättömyydestä, etten ole siitä ikinä toipunut… Käytiin terapiassa, lapsi syntyi, porno kiellettiin ja elämä jatkui kuin ei mitään…
Paitsi että mun sisällä riehui… Synnytyksen jälkeinen masennus vei lopulta narun päähän, olin 8kk huutanut miehelle että soita mulle jonnekin aika että mä en pysty ja mä kuolen tähän oloon… Ei se koskaan ottanut tosissaan, no ei tarttenut soittaa kun veivät sairaalasta hoitoon KOLMEKSI päiväksi…. itsensä hirttänyt ihminen oli kolme päivää osastolla ja söi lääkkeitä ja sitten kotiin… Tosin kuoleman läheisyys sai mut heräämään siihen että mä en tee mun lapsille sitä, en vie heidän turvallisuuden tunnettaan, kuten minulta on viety, mä en anna niiden miettiä loppuelämäänsä tekikö ne jotain väärin…
Vajaa kaks vuotta meni hyvin. Sitte mies sai paremman työn ja alkoi kohtelemaan minua kuin koiraa, hyssytteli jos yritin puhua ystävien ollessa kahvilla ja täysin ignooras jos yritin puhua että meillä ei ehkä mene ihan hyvin, siitä tuli niin saakelin tärkeä jätkä… Mä jouduin sairaan selkäni takia pois töistä, hoidin terapiassa omia persoonan ongelmia, mm päällepäsmäröintiä (anteeks vaan mut jos jätti jotain miehen päätettäväksi niin se jäi tekemättä….) Mä tein oikeesti töitä oman käytöksen tunnistamiseen ja muuttamiseen, pakko oireen kaltaisia isän ruoskimia toiminta malleja, joiden rikkominen kaatoi mun maailman, sain niihin apua… Silti mies saattoi sanoa että mä en tehnyt yhtään sen enempää suhteen eteen kuin hänkään…
2016 keväällä sanoin että nyt tarttee opetella puhumaan, minusta tuntuu etten ole tärkeä ja siksi piikittelen ilkeästi.. Aloin myös pitämään itsestäni enemmän huolta, parturit, meikkasin, laihduin, lähdin jopa siskon ja lasten kanssa risteilylle, vaikka en ollut pystynyt olemaan kotoa pois yötä pitkiin, olin saanut ongelmia kuntoon!!! Olin ylpeä, että lähdin ja meillä oli kivaa lasten kanssa…
Siitä kuukauden päästä oli siskon juhlat, mielä oli miehen kanssa upea päivä, haettiin parin tunnin ajon päästä tavaraa aamulla ja vietettiin aikaa yhdessä, sitten mentiin illalla juhliin. Puhuttiin matkalla mm siitä että meidän ystäväpariskunnan mies oli vikitellyt vaimonsa serkkua jopa niillä kotona, pussaillut navetan takana ja lenkeillä oli tehty ties mitä… Mies haukkui tämän ukon ja sanoi ettei KOSKAAN tekisi niin mulle, ei IKINÄ… 23 aikaan yöllä menin siskon vessaan sieltä tulee ulos mun mies, ja siskon kaveri, ja mä häivyin…. Siitä mies lähti baariin ja otti 55 vuotiaan akan ja kävi panemassa, kun ei se siskon kaveri antanut…
Mä en edes tyhmä tajunnut miten se ilta oli menny, karjuin miehelle vaan siitä vonkaamisesta, ja 3 päivää myöhemmin sain selville että oli ollut muutakin… Siitä seurasi yli vuoden valehtelu, ”haluan vain sinut, vittu haluan eron, en koskaan tekis sulle niin enää, kännissä en vois vannoa, kyllä me saadaan kaikki kuntoon teen mitä vaan, en mä pystykään tekemään mitään, ei tää onnistu….” Mies vatkasi enemmän kuin minä, mä en saanut käsitellä, heti oli eron paikka, sitten luvattiin kuut ja taivaat, kunnes taas vedettiin matto alta…
DIAGNOOSI:
Nyt tässä istuu 36 vuotias ihmisraunio, joka ei kuvittele olevansa arvokas, eikä usko merkitsevänsä mitään jos vaan oikea tilaisuus tulee kohdalle. Tämä nainen ei usko enää sanaakaan hyvää ja kuulee hyvänkin pahana. Tämä epäilee ja pelkää, tämän traumat puskee pintaan niin lujaa, että se itkee illalla, itkee koska ei tiedä mikä ja kuka on… minusta ei enää tule puolisoa, ei kumppania, eikä luottavaa ihmistä. En ole koskaan saanut kestävää luottamusta, rakkaus on aina sattunut, joten en halua edes rakkautta. Kuvittelen että rakkaus on ihanaa, suloista, huolehtivaa, mutta ei se ole… Olin päättänyt etten koskaan laske ketään lähelle, ja laskin tämän miehen…
Kysyin mieheltä eilen, että etkö huomannut kuinka paljon jokainen valhe minua rikkoi? Huomasin, hän vastasi. Miksi jatkoit? Mies käveli sisälle….
Miksi mä istun vielä tässä? Koska en koe ansaisevani mitään hyvää, en oikeesti koe, uskon että näin paljon pahaa kun saa niin on täytynyt tehdä jotain ansaitakseen sen. Mä en halua särkeä lasten elämää, joo huono syy, mutta syy sekin. Mä en usko että mun vointi enää korjaantuis edes erolla, mä epäilen, en usko, en luota, ainut mikä olis poissa olisi pelko uudelleen pettämisestä… ja huonommassa taloustilanteessa, jossain kerrostalossa, menis maatila ja unelmat…. Tai no itseasiassa en mä enää unelmoi, mä vaan pelkään… Saan trauma flashejä, meen ihan lukkoon, valvon selkäkipujen hermokipujen ja niskakipujen kanssa, no niskasta pitää vaan syyttää itseään, mitäs laitoin narun siihen ja potkasin portaat alta… Masennus on nyt syvillä, ja odottelen jälleen mitä kivää kela ja keva päättää mun työkyvystä joka on lääkäreiden, psykiatrien, orttonin ynnä muiden mukaan ollut 4 vuotta ensin vaikeasti alentunut ja nyt viimeisenä, täysin työkyvytön, pysyvästi… Selässä jo vuodessa niin massiiviset muutokset että ei enää auta isot leikkauksetkaan muuta kuin ehkä helpottavasti oireisiin…
Kelan tuntien oon kohta työkkärin kortistossa 😀 Sit mä meen kelan konttoriin viimeisen kerran. ei tää oo enää ihmisen elämää…