Minulla on alkoholisti-ystävä. Hän on kaikilta ”selviltä” ominaisuuksiltaan todella mukava ihminen. Pidän hänestä ja hän minusta ja olen hänelle selvinpäin ystävä, eli en ole koskaan juonut alkoholia hänen kanssaan tai läsnäollessaan. Tyttäremme ovat samanikäisiä ja tuttavuutemme on jatkunut viitisentoista vuotta. Aluksi hänen juomisensa ei ollut kovin suurta enkä ollut muuten huolissani siitä, kuin että se jatkui monta päivää, – se oli minulle ihan uudenlainen ”kokemus” olen itse varsin maltillinen juomaan – viiniä joskus lasillinen , pitkän illan aikana jopa pullollinen, mutta aniharvoin, väkeviä joskus totin seassa, humalassa olen ollut ehkä viime toissa vuonna.
Eli minun on vaikea käsittää sitä pakkoa jota juova kokee juomisestaan.
Molempien tyttäret ovat jo omillaan ja meidän ystävyytemme on muuttunut enemmänkin terapia- tai hoitosuhteeksi.
Olen lukenut paljon alkoholismista ja yrittänyt auttaa – tai olen ihan todella auttanut. Tunnen surua siitä, että ”menetin” ystävän ja siitä, että muut ympärillä olevat eivät auta, he tuovat pyytäessään hänelle viinaa ja kutsuvat kosteisiin tilaisuuksiin….. Kuitenkin hän on sairautensa takia hyljeksitty ja aliarvostettu.
Hänellä ei ole ajokorttia eikä autoa joten kuskaan häntä paljon mutta se ei ole ongelma.
Tiedän häviäväni tämän ottelun. Hän on sairastanut haimatulehdusta jo monta kertaa, ja mikä tahansa seuraava voi olla viimeinen. Tiedän ettei hän parane alkoholismistaan koskaan – tunnen sen hänen asenteestaan. Aluksi – jo vuosia sitten – hän katkolta päästessään aina kertoi kuinka hän kun tulee parempaan kuntoon, ei enää ota NÄIN PÄLJON! Hän ei kertakaikkiaan ymmärtänyt että hänen täytyy lopettaa kokonaan.
Olen yrittänyt auttaa häntä rakentamaan unelmia uudesta erilaisesta elämästä, mutta hän ei kai koskaan ole elänyt itseään varten , hän ei esimerkiksi oikein tiedä mitä hän haluaa elämässään, missä hän haluaa olla, mitä tehdä ja millainen olla.
Paljon olen saanut häntä irti vanhoista kavereistaan ja ympyröistä, mutta hänen oma miehensä tuo hänelle lopulta viinaa kun hän riittävän surkeana rankuttaa. Sitä ongelmaa minä en pysty poistamaan. Läheisimpien kuitenkin pitäisi olla vaikeimpina hetkinä tiukkoja ja apuna. ….
Eilen hain hänet sairaalasta ja pelkään pahoin ettei minun kestävyyteni enää riitä.
Olen kyllä ollut hänelle ystävällinen mutta myös julma ja suora. Kerrankin huusin että hän voi ihan hyvin kirjoittaa minulle kutsun hautajaisiinsa ja kertoa millaiset haluaa niiden olevan ja mitä hän haluaisi minun sanovan sitten tyttärelleen…..
En usko pystyväni tähän enää…
Hei!
Olet tehnyt enemmän kuin tarpeeksi ystäväsi eteen. Olet tehnyt enemmän kuin moni pystyy. Älä ota murheita, jos et enää jaksa. Ystäväsi on tiensä valinnut. 🙂👍
Itse jätin entisen parhaan ystäväni kun hän on jo parikymppisenä täys juoppo. Eikä kaduta yhtään. Ihan sama vaikka kuolee. Häneltä en saanut koskaan mitään muuta kuin paskaa vaikka yritin auttaa, koska hänellä ei ole muka ongelmaa.
No mutta sun pitää päättää haluatko olla hänen ystävä vai terapeutti vai laitatko välit poikki. Jos päätät olla ystävä niin hyväksy hänen sairautensa ja se että se ei lopu! Kohta käy niin että itsekin sairastut - masennukseen tai uupumukseen. Sitten teitä on kaksi sairasta. Niin että onnea! Taitaa olla niin että sama kuin yrittäisit parantaa jotain jolla on syöpä! Joissain tilanteissa pitää vaan hyväksyä ne asiat joita ei voi muuttaa. Ja taidat itsekin tietää että juuri SINÄ et voi tehdä asialle mitään. Ei nyt sillä et sun pitäs alkaa viemään sille viinaa mutta lopeta se saarnaaminen ja terapeuttina oleminen.
Olen seurannut monta vuotta tohtori Phil -ohjelmaa televisiosta. Tuossa ohjelmassa on tullut kyllä esille se, että alkoholistia ei voi tukea toinen ihminen loputtomiin. Alkoholistiystävääsi ei auttaisi varmaan muu kuin pakkohoito. Sinun on varmaan tuskallista myöntää se, että et jaksa enää auttaa tärkeää ystävääsi. Et voi kilpailla kuningas alkoholin kanssa, alkoholi voittaa.
Totta on se ettei juomista pysty lopettamaan jollei itse sitä halua ja tee ratkaisua....sinun on turha tuhlata energiaa ystäväsi hoivaamiseen.
Niin - huomaan etääntyväni rakkaasta ystävästäni. Olen kai siistynyt johonkin surunkäsittelyvaiheeseen. Ja kai tuon viestin kirjoittaminenkin liittyi jotenkin keskusteluntarpeeseen lopettamisen päätöksestä. Kiitos siis tuesta ja "kannustuksesta" ja "rohkaisusta" vaikka se koskikin päätöstä LUOPUA auttamisesta.
Yritän nyt vain katsoa mitä tuleman pitää ja reagoida siihen, eli kun tähän asti minulla on ollut suunnitelma niin nyt ajauden tilanteen tullen.
Niin rakas ystäväni on ja niin rakas tyttäreni ystävä eli ystäväni tytär, on etten ikinä voi tunteetta suhtautua enkä varmasti kiellä apuani jos minulta sitä aktiivisesti pyydetään, mutta omalähtöinen auttaminen ja ainainen huoli saa jäädä.
On itsellänikin kevyempi olo kun sain päätetyksi. - Syyllisyyttähän minä kannoin turhautumisestani ja kai vieläkin mutta nyt saa riittää....
P.S. Ja kyllä eilen tuntui pahalta kun hänen yksi yksinäinen ryyppykaverinsa soitti ainakin kahdeksan kertaa hänelle. Ennen olisin yksinkertaisesti kieltänyt häntä vastaamasta tai vastannut itse kovin sanoin mutta jätin asian ihan hänen omalle vastuulleen. Enkä hän on tahtomattaan ja huomaamattaan hyväksikäyttänytkin (ja minä olen antanut hänen niin tehdä) minua ja auttamistani ja tukeutunut minuun liikaakin.
🌻🙂🌻