Minä olen, mutta olen laiska käymään missään hengellisissä jutuissa.
Olen nähnyt srkn työntekijänä mitä on/voi olla kulissien takana, ja jotain sellaista ikävää kokemusta kun muistan, ei tee mieli mennä.
Ehtoolliselle menen kun koen sisimmässä, että haluan Kristusta kokea todemmaksi.
Täälä alueella missä asun kirkon meiningit ei ole joka viikko - olikohan se joka parillinen vko -jotain rytmiä siinä on - mutta käyn aika harvoin.
Täällä on mukavia pappeja(useimmat naisia).
Joillain voi olla joskuskaavaan kangistumisen vaikutelma toimissaan, mutta pääsääntöisesti ovat sinuja hommansa kanssa(sisäistäneet olennaisimman)(rakkauden lähimmäisiin Kristuksesta käsin).
Usko on auttanut minua jo nuoresta asti.
En tiedä kuka minulle oli opettanut iltarukouksen mutta olen ollut monivaiheinen uskossani.
Murrosiässä -rippikoulussa- minuun kolahti katekismuksehn ydin:
elämäni kallein asia on Jumalan lapseksi pääseminen.
Nsotyöntekijästä tuli miulle hengellinen äiti, ihmettelin aina kun hää ku oli kirkoss, hää oli aina nii arall tunnolla. Ihmettelin aina ett mikä vika noissa muissa uskovissa on, koska ne ei koskaan itkejos ne menee Jumalansa kohtaamaan.
Hän oli aina jostain syystä nii kosketettu ku istui kirkkoon.
Hänestä tuli esikuvani.
Siinä vaiheessa kun lukio loppu, en osannut ollenkaa ajatella ett mitä haluaisin opiskella kun oli ihan hyvin menny koulut, mutt sen vaan tajusin ett haluan tulla samanlaiseksi kuin Maija oli.
Hyväksyvä rakkaus ilman ehtoja, ihmisen kunnioitus, elämän kunnioitus - ja sydämen usko.
Otin selvää minkä koulun se ioli opiskellu ett oli päässy kirkon työhön ja laitoin heti hakupaperit jotka muutan saivat just sen pvän leiman mikä oli se viimenen hakupvä.
Olivat päättäneet ottaa 16 opiskelijaa mutt ottivat kuitenkin 17 - ja se on aina tuntunut ett mäkö olin se hännänhuippu, nippa nappa säälistä mukaan..
Uskosta tuli ydin.
Monenlaisia kriisejä on elämässä ollut mutta joka ikisessä on saanut pohjavirtana kokea ett Taivas on pitänyt huolta!

Minun uskoni on saanut niin monta kolhua, että tällä hetkellä en taivaasta osaa apua odottaa. Uskossa ollut mummoni ja äitini kasvatti minut uskomaan ja lapsena uskoinkin, että joku voima kannattelee elämän myrskyissä.

Elämässäni kuitenkin tuli niin paljon pahaa, että uskoni on horjunut, minulle on annettu enemmän vastoinkäymisiä kuin jaksan kantaa. Siksi olen sairastunutkin.

En ole pitkään aikaan edes pohtinut suhdettani uskoon, sillä tällä hetkellä olen liian katkera elämälle siitä, mitä se on minulle antanut.

Meillä on oikeus uskoa, minäkin uskon.
Me jokainen olemme jostain tulleet ja matkalla ehkä jonnekkin, synnymme tänne ilman omaa haluamme ja lähtöpäivä ei ole tiedossa, siinä välillä voimme jotakin mieliksemme sohlata, muka oman pään mukaan.
Minulla on suora yhteys jonnekkin, ajatuksissani puhun, moitin ja kiroankin välillä, vielä ei ole käskenyt olla hiljaa.
Uskon, että kaikella on tarkoituksensa -mikä?- sitä en tiedä, mutta kun asioitaan jälkeenpäin pohtii, niin usein huomaa, niinhän sen täytyikin mennä.
Sanassa sanotaan, sitä eniten kuritetaan, jota eniten rakastetaan, eikä ihmiselle anneta enempää taakkaa kuin jaksaa kantaa. Monta kertaa oln miettinyt onko siihen minun kärsimyssäkkiini luiskahtanut vahingossa jonkun toisenkin taakkaa, koska toisilla näyttää olevan paljon helpompaa. Siis näyttää, mutta onko sittenkään, jokaisella on omat vastoikäymisensä, millähän niidenkin raskautta mitataan?
Olen tuntenut kateutta toisia ihmisiä kohtaan, heidän "helposta" elämästään ja yllättänyt kuinka sitten on oltu kateellisia minulle, minun elämästäni, joten me emme näe kaikkea.

Joo, emme me tiedä toisten elämän totuuksia, kaikilla on ikeemme kannettavana; kaikilla vähän erilaiset eri aikoina elämässä.
Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, syntien anteeksi antamiseen ja Taivaaseen.
Uskon myös että elämämme on Jumalan kädessä; Hän tietää elämämme kaaren jo ennen syntymäämme, kuoleman hetkelle saakka.
Tykkään kovasti siitä julisteesta missä kahden ihmisen askelten jälkeen rannassa, yhtäkkiä näkyy vain yhdet, ja silloin ihminen kysyy; Herra, miksi hylkäsit minut silloin kuin minulla oli vaikeinta. Vastauksena oli se, että Herra vastaa että ne jäljet ovat minun; en sinua hyljännyt, vaan kannoin sinua silloin.
Voimia kaikille ! 🙂🌻

Ei auttanut ja lakkasin uskomasta. Ei se ainoa syy luopumiseen tietenkään ollut.

auttaa, en varmaan olisi tässä ilman sitä...
kestän masennuksen paremmin kun minulla on turva ylhäällä vaikka vaikeimpana aikana se ei aina tule mieleen...

Elämän aikana on usko vaihdellut ja välillä pahimpina aikoina en tainnut paljoa uskoa, mutta rukoillu olen, aina, hiljaa mielessä. Ja välillä ääneen itkien.
Kirkossa aloin käydä vasta muutama vuosi sitten. Ennen koin sen hirveän tekopyhäksi paikaksi joka prameili ihmisten aikaansaannoksilla jossa ihmiset sai näyttää miten hyviä he ovat ja synnittömiä. Kun itse koin itseni kaikkein syntisimmäksi ja huonoksi ihmisten silmissä, mutta sisälläni oli usko että on olemassa Jumala joka ei osoittele sormella eikä saarnaa helvetin pakokauhua erehtyvälle ihmiselle, joka tietää tehneensä väärin ja katuu tekoaan ja jos voisi eläisi sen asian toisin, mutta kun mennyttä ei voi muuttaa muutoin kuin yrittää elää tänään kristillisten arvojen mukaan, jos pystyy, jos kykenee ja jos edes ymmärrys sen sanoo.
Jos on vuosikymmeniä elänyt negatiivisten ajatusten, kaunan, katkeruuden ja vihan vallassa niin ei se hetkessä muutu! Lannistun, kun kuvittelen että kaikki muuttuu heti, että uskovan elämä on yhtä onnea, hymyä ja siunausta. Ei se ole niin, uskovainen joutuu tosi suuriin vaikeuksiin henkisesti kun joutuu kamppailemaan niitä vanhoja asenteita vastaan.
Uskossa eläminen olis raskasta taistelua, ellei ole sitä armahdusta ja armoa, ettei tarvitse onnistua kaikessa, ja ei olekaan muuttunut enkeliksi ja hyväksi. On vain ihan tavallinen ihminen toisten tavallisten joukossa. Se on ihanaa! Ja Jumala on rakkaus ei tyranni. Uskon Jeesukseen Kristukseen, vaikken ymmärrä kaikkea raamatun kertomuksista, jotkut asiat sotivat mielessäni vastaan. Mutta tärkein on että Jumala on Rakkaus ja tärkein käsky on että rakasta itseäsi kuten lähimmäistäsi ja Jumalaa ylikaiken.

Tämä ketju kun on uskoon näin suoraan ja avoimesti liittyvä ketju, ehkä voi pohtia niitä esteitä miksi usko ei auta? miksi usko ei olekaan uskoa vaan käytännössä ehkä kuitenkin enemmän epäuskoa?
Uskon merkityksestäkin?
Mitä usko sinulle antaa?
Mitä se ottaa sinulta kenties pois?
Mikä yhteys uskolla on itseluottamukseen? kykyyn selviytyä? haluun selviytyä vaikeista ajoista?

Edellisessä viestissä kysymyksiä heräteltiin miksi usko ei auta?
Jos ihminen on menossa esim. naimisiin ja rakastaa, tahtoo ja uskoo sen olevan hyvä asia itselleen niin se tahto on minusta tärkeintä. Tahtoo, haluaa, pitää kiinni lupauksista vaikka on huono päivä ja vaikeuksia.
Tunteet kun vaihtelee, ainakin minulla, mutta jos tahdon jotain niin uskon siihen että se jonain päivänä on totta.
Kun olin oikein masennuksen pohjalla, itsetunto revittynä palasiksi, itsetuhon partaalla ja elämä ihan palasina, ei työtä ei ihmissuhdetta eikä oikein ketään kehen luottaa oikeasti, niin silloin sanoin itselleni että vielä vuosi eteenpäin. Odotan vuoden, että elämä helpottuis. Sen ajan lupaan huolehtia itsestäni ja tehdä mitä voin mutta en kiduta itseäni koko ajan niillä hirveillä ajatuksilla, että olen tuhon oma, en enää selviä. Pyysin Korkeimpaa Voimaa auttamaan siinä.
Meni monta vuotta että aina piti tuo lupaus uusia, koska toipuminen kesti pitkään, mutta joka vuosi se oli aina helpottanut hieman, joten se pienikin muutos parempaan oli ilon aihe.
Jotenkin ymmärrän uskon siten, että se on nostettava kaiken yläpuolelle, luotettava sokeasti näkymättömään. Ja kantaa vaikka olisin epäuskon vallassa, koska Hän ei hylkää, jokin ihmistä suurempi. Kuolema tulee jossain muodossa meille kaikille ja ei samaan aikaan kaikille, tämä vaihe loppuu, emme jää tänne. Ja kärsimys, tuska, suru on aina läsnä niinkuin on rakkaus ilo ja onnikin.
Jos elämä olis pelkkää iloa ja onnea, olisko se sitten mielenkiintoista? Tylsistyiskö ihminen kun ei olis mitään mitä voisi ratkaista ja tehdä valintoja ja huomata mitä siitä seuraa kun tekee väärän valinnan?

Itse usko Jumalaan on ollut minulle todella suuri tuki ja turva koko elämäni aikana ja etenkin silloin, kun sairastuin loppuunpalamiseen.

Uskonto ja uskonnollisuus on tuonut aiemmin elämääni paljon ahdistusta,vai pitäisikö sanoa, että uskonnollisuuden sisällä tapahtuneet ilmentymät. Sairastuttuani erosin uskonlahkosta ja yksinäisyydessä tunsin Jumalan kannattelevan minua, tunsin suuren lämmön ja rakkauden, myös muiden ihmisten kautta ja luonnon keskellä, enkä välttämättä ollenkaan uskovaisiksi itseään sanovien kautta. Ensin minulle oli mahdotonta fyysisesti mennä tuonne uskonlahkon kokouksiin ja sitten en enää pystynyt henkisistä syistä sinne menemään.

Jälkeenpäin uskovainen ystäväni yritti selittää minulle, miten väärällä tiellä kuljen. Hän ei ymmärtänyt lainkaan, että tieni juuri olikin se oikea, tosin en sitä hänelle käynyt selittämäänkään. Huomasin myös, että toisessakin uskonlahkossa tuomittiin muita. Tapasin erään ihmisen, jonka kautta näin sain huomata. Jälkeenpäin ymmärsin, että niinhän se taitaa olla kaikkialla täällä meidän ihmisten keskuudessa jollaintapaa, toisten tuomitseminen ja moni muu negatiivinen.

Vaikka en olekaan jaksanut juuri käydä uskonnollisissa tilaisuuksissa missään muuallakaan, on aina jokin sana jossain muistuttanut minua, että ihmisestä pidetään huolta. Työpaikalla sain kerran kuunnella entisen vankilassaolijan kertomusta siitä, miten hänet oli nostettu ylös "suosta". Hänellä ei ollut pienintäkään epäilystä nostajasta. On ollut myös lukemattomia muita tilanteita, sanoja, lauseita, joista olen saanut vahvistusta, joskin tuntenut myös syyllisyyttä ja pahaa oloa entisiin asioihin liittyen.

Löysin myös tärkeän raamatunpaikan(ei uskonnollisesta kirjasta), jossa sanotaan upeasti, miten Jumala rakastaa meitä kaikkia ihmisiä ja haluaa, että olemme omia itsejämme. En noin muuten pysty raamattua juuri lukemaan, se on liian väkevää tekstiä herkälle sielulleni.

Uskosta saa kyllä apua, mutta me ihmiset osataan kyllä pilata tärkeitä ja hyviä asioita, onneksi toisinkinpäin.

Minun mielestä myös on ero uskolla ja uskonnollisuudella. Usko on ihmisen sisällä ja se muu on kun yritetään näyttää muille että ollaan parempia kuin muut... Ehkä olen väärässäkin, ehkä minuakin voidaan sanoa teeskentelijäksi kun en elä minkään "lahkon" oppien mukaan, ja he varmaan pahoittaisivat mielensä jos liittyisin heihin ja jatkaisin silti tätä omaa elämää tämmöisenään.
Joissakin uskonnoissa on erittäin hyviä moraalisia sääntöjä jotka tunnustan että ne ovat ihmistä suojaavia sääntöjä, suojaavat koko ihmiskuntaa. ja jos kaikki eläis niiden mukaan ei olis sotia eikä muuta pahuutta.
Käyn kirkossa, yhteisissä hartaus yms. tilaisuuksissa joihin voi mennä ilman että pitää liittyä johonkin.
Ehkä olen vain sitoutumiskammoinen, kapinallinen. Mutten kärsi tästä, enkä moiti heitä jotka ovat onnellisia omassa uskossaan. Teitä kun on monia.

Oikeastaan inhoan sitä, että keskustelut Jumalasta tai uskonnosta ovat usein monelle inhottavaa tms. Miksi sen pitää olla sellainen aihe?

Onko nykyaika niin uskontokielteinen? Ja sitten on kuitenkin hirvittävät määrät taikuuden, magiigan, mystiikan ja fantasiamaailman palvontaa. 😭

Tämä aihe kait nostatti minussa kapinahenkeä sillä tavalla, että tajusin kuinka me ihmiset (ja ainakin toiset 😉) teemme toisillemme elämän aika vaikeaksi kaikenlaisilla "moraalin ja uskonnon" lakipykälillä, kun kuitenkaan suurin osa ihmisistä ei pysty niitä alkuunkaan noudattamaan, ellei julkisesti elä toista elämää ja piilossa toista.