Täällä ilmoittautuu yksi ihan samanlainen. Vieraammat ihmiset pitävät minua säyseänä ja sopeutuvaisena tapauksena, mutta mitä lähemmäs minua joku pääsee, sitä hankalammaksi muutun. En jaksaisi ihmisiä elämässäni, he alkavat nopeasti ärsyttää minua, en luota kehenkään ja kohtaamisten jälkeen pyörittelen ärsyyntyneenä päässäni kaikkia heidän sanomisiaan. Yritän kuitenkin toimia aina sivistyneesti, mutta jatkuva päänsisäistä maailmaa vastaan toimiminen on uuvuttanut minut ihan täysin.

Välillä mietin, että kun kuitenkin olen jäänyt elämässä yksin, enkö yhtä hyvin voisi purkaa kaiken kiukun ulos sosiaalisissa tilanteissa. Tällainen kuitenkin saa aikaan niin kamalan häpeäntunteen, etten siihenkään halua lähteä.

Pelkään että ihminen ei voi muuttua. Toisaalta kun tämä on pahentunut vuosien mittaan niin miksei kehitys teoriassa voisi kääntyä päinvastaiseksikin?

Kiva, että löytyy muitakin samanlaisia. Itselläni myös PALJON vaikeuksia ihmisten kanssa..en toisaalta halua tutustua kehenkään ja toisaalta kaipaan seuraa. Arvostelen ihmisiä ääneen rumasti, pelkään ja koen olevani erilainen. Tulee paljon ristiriitaisia tunteita, jonka johdosta välillä mietin, mille käyttäytymiseni välillä näyttää muiden silmissä. Haluaisin toisaalta kertoa "diagnoosistani" työpaikallani, mutta tuntuu, että saisin pahan leiman eikä kukaan enää luottaisi taitoihini työntekijänä.
Toisaalta, 10 vuotta sitten tilanteeni ole ehkä pahempi, se näkyi suoraan ulospäin. Nykyään enemmän "päänsisäistä" pohdintaa, joka valitettavasti välillä "räiskyy" ulospäin: kauppakäynnillä saatan arvostella ihmisiä, jos joku koskee minuun niin pyyhin käsivarttani ikäänkuin joku olisi saastuttanut minut. Suorastaan v....aa oma käyttäytyminen, mutta en voi asialle mitään. teen, ennen kuin mietin. Millaisia omat vanhempasi olivat/ovat? kun olit nuorempi

Minä kiroan ihmisiä koko ajan mielessäni, kun kuljen tuolla ihmisten ilmoilla. Kun joku vähänkin katsoo päin, huomaan ajattelevani, että "h-ettiäkö siinä kyttäät" tai "huolehtisit omista asioistasi". Se on ihan kamalaa, sitä tuntee itsensä ihan sekopäiseksi.

Omat vanhempani muistan lapsuudesta pahantuulisina ja pahantahtoisina. Itse olin pienenä lapsena äärimmäisen kiltti. Ilmeisesti yritin olla niin helppo, ettei ainakaan minun vuokseni tarvitse äksyillä. Kun ehdin lähelle murrosikää, muutuin hankalammaksi, mutta niin muuttuivat vanhempanikin. He heittäytyivät aivan samalle tasolle ja siinä missä minä lopulta opin olemaan ulkoisesti siivommin, he eivät osaa sitä vieläkään. He molemmat joivat aika rankasti koko lapsuuteni ja nuoruuteni, äitini joi itsensä aina sammumispisteeseen asti. Kulissi meillä on pidetty aina kunnossa. Joskus toivon, että se olisi romahtanut, jotta tilanteeseen olisi puututtu.

Olin kova suorittaja koulussa ja hain sillä epätoivoisesti hyväksyntää. Oli kuitenkin aivan sama millaisia arvosanoja sain, äidiltäni ei ikinä tullut kehuja. Isältä sentään joskus. Ne äiti yleensä jollakin tapaa latisti.

Tietenkin hyviä hetkiäkin oli paljon ja sisarusteni kanssa tulin hyvin toimeen. En tiedä missä olisin nyt ilman heitä.

Saako ilmoittautua kolmas tapaus tähän porukkaan. Ihan tyypillistä minua. Usein tuntuu että kaikki tuijottaa ja mielessäni kiroan että mitä siinä toljotatte.
Käännän aina pään toiseen suuntaan kun huoman että vastaan tulevilla on tapana tuijottaa päin näköä.
Tekis mieli kysyä että mitä ne miussa tuijottaa.

No juu, löydän itsestäni samanlaisen epäluuloisen persoonan ja helposti ajattelen toisista ihmisistä negatiivisesti. Itsestäni puhumattakaan. Ja todellakin on uuvuttavaa, kun väkisin yrittää ajatella positiivisesti ihmisistä, vaikkakin mielessä ajattelen ihan toista..Ja olen elänyt elämäni negatiivisessa ilmapiirissä, jossa vanhempani haukkuivat lasten kuullen ihmiset mennen tullen, kun meille selkänsä käänsivät. Omille lapsilleni en hauku muita ihmisiä, pidän mölyt mahassani ja yritän ajatella positiivisesti. Yritän olla sosiaalinen ja työssäni se onkin välttämätöntä mutta kaikkein parhain ja luontevin olo mulla on olla oman perheeni kesken tai yksin. Suorittamiseni, hyväksynnän hakeminen ja hylkäämisen pelko unohtuvat..Että ihan perseestä tää olotila ajoittain on. Varsinkin väsymyksen iskiessä, joka taatusti iskee ihan senkin vuoksi, että joutuu yliyrittämään eikä voi olla ihan rempseesti oma ihtensä...

hei,
olen kasvanut lapsuuden perheessä, jossa oli ko. ilmiö, mikä itse asiassa etenkin perheenjäsenen eläkevuosina pahentui ja "tarttui" samassa huushollissa asuvaan aikuiseeen perheenjäseneen.,

Perhe-elämä oli paljolti sitä, että mulkoillaan toisia ja kommentit on aina arvostelevia ja töykeitä. Mitään ei saaanut tehdä, tai järjestellä eri tavoin , tehdä aloitteita siivouksen suhteen tms. , vaan valon nopeudella tuli kauheaa palautetta. Siitä on jäänyt ajoittain toisen katseen pelko, mikä on kai aika yleistä. Kun ei ole ollut lupaa lähiviestintätasolla kysellä tai jakaa sitä yhteistä tilanteessa olemista turvallisesti, vaan että aina ihmisten välillä oli jokin kumma verho, niin olen joskus kärsinyt siitä. Tulee helposti olo, että täytyy olla koko ajan sillä tavalla ilmeettömänä kasvona, ettei "tapahdu jotain kauheaa" eli alkaa toisen nokkapokka ja arvostelu. Ei jaettua iloa tai rohkaisevaa hymyä. Sillä tavalla pystyy perhe kontrolloimaan toista ja toisen askelia, mikä on inhottavaa. Vapaa liike ei ole mahdollista, vaan kireä elo ja olo jonkun toisen järjestyksessä, mille löytyy omasta mielestä mitä kummallisimpia perusteluja. Se voi olla tosi pikkutarkkaa tai sitten vähän vähemmän puuttumista.

Mimmu75 kirjoitti 22.12.2013 21:34

No juu, löydän itsestäni samanlaisen epäluuloisen persoonan ja helposti ajattelen toisista ihmisistä negatiivisesti. Itsestäni puhumattakaan. Ja todellakin on uuvuttavaa, kun väkisin yrittää ajatella positiivisesti ihmisistä, vaikkakin mielessä ajattelen ihan toista..Ja olen elänyt elämäni negatiivisessa ilmapiirissä, jossa vanhempani haukkuivat lasten kuullen ihmiset mennen tullen, kun meille selkänsä käänsivät. Omille lapsilleni en hauku muita ihmisiä, pidän mölyt mahassani ja yritän ajatella positiivisesti. Yritän olla sosiaalinen ja työssäni se onkin välttämätöntä mutta kaikkein parhain ja luontevin olo mulla on olla oman perheeni kesken tai yksin. Suorittamiseni, hyväksynnän hakeminen ja hylkäämisen pelko unohtuvat..Että ihan perseestä tää olotila ajoittain on. Varsinkin väsymyksen iskiessä, joka taatusti iskee ihan senkin vuoksi, että joutuu yliyrittämään eikä voi olla ihan rempseesti oma ihtensä...

ps. epäluuloinen ja epäsosiaalinen on eriasia

jeps jeps minullakin noita usein ärsyttää muut ihmiset ulkona usein ja yritän ajatella heistä positiivisesti mutten pysty ajattelen kumminkin he ajattelevat minusta paskaa tai mitä tuokin katsoo katsooko olenko hullu hänestä tai miksi tuokin katsoo noin pitkään minua lopettaisi jo usein mietin he näkevät sisääni olen siis heistä hullu ja outo tapaus vain.

kisulitassu2 kirjoitti 29.12.2013 12:21

jeps jeps minullakin noita usein ärsyttää muut ihmiset ulkona usein ja yritän ajatella heistä positiivisesti mutten pysty ajattelen kumminkin he ajattelevat minusta paskaa tai mitä tuokin katsoo katsooko olenko hullu hänestä tai miksi tuokin katsoo noin pitkään minua lopettaisi jo usein mietin he näkevät sisääni olen siis heistä hullu ja outo tapaus vain.

_________________________

Itselläni ihan sama..välillä töissä mietin, jos mietin jonkun vitsin, miksi muut eivät naura paitsi minä. Pahin minkä viimeksi muistan, on, että oma isäni sanoo minulle:"näen silmistäsi, että olet hullu...."..Välillä tekisi mieli huutaa, että ymmärtäkää minua, mutta minkäs teet...terv. palstan aloittaja, joka unohti jo oman nimimerkkinsä..g8t!!