Tunnen olevani arvoton hyödyke ympäristölleni. Ajelen ystävinä pitämiäni ihmisiä ympäriinsä omalla kustannuksellani, en kehtaa pyytää korvausta koska en halua vaikuttaa itsekkäältä. Tää siis tilanteessa missä bensavalo palaa, jääkaapissa ei ole edes valoa ja lompakossa visa electron hieromassa ajokorttia. ei tilillä mitään siis.

lopetin tupakanpolton mutta ostin silti tupakkaa kavereilleni. lopulta menetin tahdon pysyä ilman tupakkaa. meinas hermot mennä ja oli röyhyteltävä.

sosiaalisessa piirissäni mua pidetään empaattisena aikuisena ja ymmärtäväisenä sekä jossain määrin viisaana ihmisenä. näitä ominaisuuksia hyödyntäen olen sitten tullut siksi minä minua pidetään. tänne kirjottaminen tuntuu vaikealta koska pelkään kenen tahansa tuomitsevan minut.

nopeat tausta: väkivaltainen pelottava lapsuus josta äidin kanssa yhdessä selvittiin. lukuisia muuttoja väkivaltaisen entisen isäpuolen takia jonka mukana en sitten tutustunutkaan juuri kehenkään kouluaikoina. kävin siis useita eri kouluja monilla eri paikkakunnilla. lähdin kotoa 17 vanhana fillarin selässä enkä palannut. vuosien jälkeen entinen tyttöystävä romutti multa kaiken, puhu paskaa mun ystäville, muutti yhteen, ero välittömästi muuton jälkeen, koulu loppui burnouttiin, ex muija teki abortin lapselle joka päätettiin pitää. nyt sitten kovalla lääkitysellä eteenpäin.

mulla on alkanut palaa hihat kaikkeen. oon kärsimätön, kiukkuinen, impulssiivinen enkä osaa nähdä omia ongelmiani. tuntuu että käyn päässäni läpi vain muiden ongelmia jotka mun eteen suorastaan työnnetään. onhan se mukava kun luotetaan mut jos edelliset kahdeksan pitkää keskustelua käsittelee vain muutamien ihmisten muutamille muille etäisesti itseesti vaikuttavia asioita niin ei oikein meinaa jäädä tilaa omille ajatuksille. yöt pyörin sängyssä ja koitan keksiä vastauksia kysymyksiin. koitan auttaa enkä työnnä väkisin nenääni mihinkään.

ainoa mistä olen saanut konkreettista hands-on apua on aloitteleva noita/shamaani joka avas mun sisältä jonkinlaisen lukon. sain tarpeeksi voimaa että pääsin etenemään jatkohoitoon ja nyt mennään näillä.

mun ongelma on se etten ajattele itseäni vaan aina ensin kaikkia muita. sit kun menee hermot niin asiat kärjistyy ja ympäristö reagoi sanomalla että oon seonnu/itsekäs/muuttunu ilkeeks.

mitä voin tehdä? psykologille puhuminen ei auta. onko jotain keskusteluryhmiä tai terapiamuotoa jossa oppisi hallitsemaan itseään ja omia resurssejaan?

tää ei varmasti kuulosta niin pahalta kuin mitä paha vois olla mut en voi tähän lyhyesti kirjottaa miten paljon sattuu kun kukaan ei korvaa mitään, maksa koskaan velkojaan, sano mistään kiitos ja itse en pysty edes kieltäytymään puolituttujen kyytikyselyistä… VITTU