Minulla ei ole mitään arvoa eikä paikkaa tässä elämässä. En enää jaksaisi olla. Ei kukaan pysty minua auttamaan eikä ketään edes kiinnosta. Olen niin väsynyt, että tahtoisin vain pois. Minulla ei ole sellaisia ihmisiä elämässä joille voisin puhua, jotka ymmärtäisivät ja joita oikeasti kiinnostaisi minä. Ei ketään joka olisi minun puolella tai joka ei syyllistäisi minua asioista joille en voi mitään. Minulla on äiti ja kaksi isoveljeä. Isäni kuoli vuosia sitten syöpään. Veljilläni on perheet, omakotitalot ja työt. Heillä on perheet ympärillä jotka tukevat toisiaan, äitini heidän kanssaan. Minut on unohdettu ja jätetty kaiken ulkopuolelle elämässä epäonnistumisieni takia. Minuun ei luoteta ja kaikkia tekemisiäni ja valintojani arvostellaan. En voi iloita mistään elämässäni, en ole sitä ansainnut. En haluaisi tältä elämältä paljoa, haluaisin vain että voisin joskus tuntea olevani onnellinen, edes vähän.

Kun mietin elämääni taaksepäin (lapsuutta/nuoruutta), en muista mitään iloisia tai hyviä asioita. Muistan vanhempieni riitelyt, ainaisen pelon siitä että riita taas alkaa.( Jouduin jo alle kouluikäisenä mukaan näihin riitoihin.) Äidin sanat hänen haukkuessaan isääni, ”olet isääsi tullut, isäsi sukua”, kun olin vain pieni lapsi.

Minua kiusattiin koulussa rankasti, koko peruskoulun ajan. Kotonani tästä yrittessäni kertoa, minulle sanottiin sen olevan oma vikani. En vielä tänä päivänäkään 37-vuotiaana tiedä syytä kiusaamiselleni.

Takanani on monia epäonnistuneita parisuhteita. Yksi avioero. Kouluttauduin unelma-ammattiini johon en koskaan työllistynyt kunnolla. Sekin oli kuulemma väärä valinta. En uskonut kykyihini tarpeeksi ja näin sekin ammatti valui käsistäni. En ole saanut mistään kiinni eikä minulla ole enää mitään haaveita tai toiveita. Olen menettänyt kaiken elämänhaluni, koska mikään ei onnistu eikä mikään ole oikein tehty. Olen laiska ja saamaton.

Tällä hetkellä minun kai pitäisi elää elämäni onnellisinta aikaa. Sain tietää olevani raskaana ja nyt jo 4 kuulla. En voi puhua asiasta kellekään. En uskalla. Olen ollut parisuhteessa vasta lyhyen aikaa, vuoden alusta. Tätä parisuhdetta on jokseenkin rasistisen ja ennakkoluuloisen perheeni osalta arvosteltu eikä ole hyväksytty tai otettu tosissaan. Mieheni on musta-ihoinen. Kun äitini sai tietää mieheni olevan musta, hän sanoi että nyt puuttuu enää homo tästä suvusta.

Muistan kuinka iloinen ja onnellinen äitini on ollut kuullessaan veljieni perheenlisäyksistä. Tiedän ettei äitini olisi onnellinen minun puolestani. Itken joka päivä, kun en voi iloita tästä raskaudesta. Olen miettinyt aborttia, mutta mieheni on onnellinen tulevasta lapsesta ja haluaa, että perustamme perheen. En tiedä onko minusta tähän.

Olen ollut jo muutaman vuoden kuntoutustuella sairastuttuani vakavaan masennukseen. Minulla on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö ja tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus. Voimani ovat loppu. En koe enää olevani edes umpikujassa, vaan jossain tyhjiössä missä minulla, tällä elämällä eikä millään ei ole mitään merkitystä.