Arvostus parisuhteessa työn perusteella
Menin kohtalaisen nuorena naimisiin, minä vielä opiskelin ja exäni oli ollut jo jonkun vuoden vakituisessa työssä. Samassa firmassa missä isänsäkin oli ja mummo ennen heitä.
Elettiin sitä 80-lukua silloin.
Valmistuttuani sain vakituisen työn, mutta miehen mielestä toin talouteemme ihan liian vähän rahaa. Ihmetteli aina sitä työn määrää mitä työpäivän aikana tein/suhteessa palkkaan.
Jossain vaiheessa syntyi lapset sitten (3kpl) , palasin töihin ja lapset tarvivat hoitopaikan. Miehen mielestä suurin vika oli edelleen minun huonossa palkassa, lasten hoitomaksujen jälkeen ”minun” palkasta ei jäänyt paljon mitään.
Firma kaatui ja jäin työttömäksi, periaatteessa työttömyyskorvauksesta jäi enemmän käteen kuin palkasta, sillä lapsethan hoidettiin kotona.
Sain kokoajan kuulla mieheltä että en ole oikein mitään, kun en ole töissä. Mies oli aina halveksinut kotiäitejä ja työttömiä ja sellainen oli nyt sitten minunkin tilanteeni. Kodin pidin aina tiptop ja koskaan en verkkareissa kotona vetelehtinyt, vaan pidin myös itsestäni huolta. Tuntui ettei mies arvostanut siltikään.
Taloudellinen tilanne ei ollut kovin huono, sillä mies pystyi kyllä ostelemaan omia juttujaan entiseen malliin. Hänen piti näyttää ulospäin että hän kyllä tienaa.
Koska pienellä muutaman savupiipun kylällä ei ollut minulle kuin satunnaisia pätkätöitä huonolla palkalla, päätin lähteä opiskelemaan. Opiskelut rahoitin lainalla, etten olisi taakaksi miehelleni. Uusi ammattini tuli olemaan parempipalkkainen ja arvostetumpi kuin mieheni, siitä sain kokoajan miehen suusta kuulla. Katkeruutta, kateutta, sitä se varmaan oli.
Valmistuttuani tuli ero, mies antoi tulla tuutin täydeltä, olin parempi kuin hän, varmaan olin ylpistymässä jne. Ennen eroa tuli kuvioihin muut naiset.
Valmituttuani olen ollut kokoajan töissä, mutta vakituista virkaa ei ole tullut. Olen ammatissa jossa pätkätyöt, pitkät sijaisuudet ja lomitukset ovat nykypäivää. Kuitenkin pystyn itseni ja lapseni elättämään, meillä on ihan hyvä ja turvattu arki.
Mutta nyt kun elämässäni on uusi mies, olen taas saanut pyyhkeitä ammatistani ja työtilanteestani. Minussa täytyy olla jotain vikaa kun en saa vakituista virkaa. Hän on asettanut takarajaksi vuodenvaihteen, suhteemme ei ehkä voi jatkua jos siihen mennessä en saa virkaa. Hänen periaate kun on se, että ihmisellä on vakituinen työ ja työ on elämässä se pääasia.
Emmehän edes asu yhdessä, en kuluta hänen kukkaroaan, ansaitsen kuukaudessa melkein yhtä paljon kuin hänkin, joten ihmettelen moista asennetta. Valtion virkoja ei ole niin vain saatavilla, ei auta vaikka olisi hyperaktiivinen ahkeraliisa töissään, kun virkaa ei ole ja sitä ei minun takiani perusteta niin vakituista paikka ei ole eikä tule. Sijaisuuksia kyllä riittää.
Olen yrittänyt jutella miesystävälleni, että tämä on nyt tämän hetken työelämää. Enään ei työpaikkaa saa niin, että menee jonkun firman oven taakse ja kysyy saako tulla töihin. Ei eletä enään jotain 70-lukua jolloin töitä oli missä vaan ja miten paljon tahansa.
Hänkin on mennyt nuorena miehenä nykyiseen työpaikkaansa ja siinä pysynyt kokoajan.
Ehkä hänkin tajuaa nykyisen mallin vasta sitten kun oma poikansa valmistuu ja alkaa etsimään töitä.
Mutta näiden kahden mieskokemukseni myötä itsetuntoni on kyllä mennyt nollaan. Olen kuulemma muuten ihan mukava ihminen, kiltti ja nätti mutta kun minulla ei ole sitä vakituista työtä, siitä miinuksia.
Ihan uskomatonta että vakituinen työ tai sen puute määrittelee ihmisarvon parisuhteessa.
Kuulostaa ihan tutulta. Itsekin kouluttauduin ammattiin, joka 90-luvun alun lamassa muuttui kirosanaksi "merkonomi". Töitä ei ollut tai jos oli, niin toisella puolella Suomea. Jäin myös kotiin, hoidin lapset, mummot ja vaarit, 2 kotia ja naapurin kakarat. Siitä jäi hoitotuen kanssa muutama satanen käteen.
Puoliskon mielestä minun olisi pitänyt mennä töihin, mutta ei niitä töitä ollut tarjolla. Sitten hakeuduin opiskelemaan, vaikka "et sinä mitään töitä saa, vaikka opiskeletkin uuteen ammattiin" sain kuulla. Olipa kannustavaa kerrakseen, toisaalta lopulta sisuunnuin ja päätin kumminkin lähteä, koska olihan se nyt hauskempaa kuin olla kotona pilkattavana.
Ja viimeinkin töitä on, vaan palkkapa on matala ja puolison on tuplasti korkeampi. Hienoa on kuitenkin olla töissä, kuulua yhteisöön ja pysyä jotenkin ajan tasalla.☺️
Oon ollut sen verran pätkätöissä, että se on nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus. Miesvaltaisilla aloilla pätkät ei ole lainkaan niin yleisiä kuin naisvaltaisilla. Omakin ukkoseni on ollut saman työantajan leivissä jo parikymmentä vuotta. Hänelle olisi kaaos, jos työt loppuisi ja joutuisi hakemaan uutta. Tai opiskelemaan uutta.
Parisuhde ei saisi kuitenkaan perustua vakituiseen työsuhteeseen, kuulostaakin jo omituiselta kriteeriltä. Itse arvostan puolisossa sitä, että hänen kanssaan on hauskaa, hän seisoo rinnalla sekä hyvinä että pahoina päivinä ja välllä silloinkin, kun en ole niin oikeassakaan. ☺️❤️
Toivottavasti saat työtä jatkossakin ja puolisosi ymmärtää todellisen arvosi ihmisenä eikä minään työkoneena.
🌻🙂🌻
Kuulostaa siltä, että kumpikin mies rakastaa enemmän statusta kuin sinua. Minulla on eräs tuttu, jonka mies arvosti hyvää elintasoa (tekniikka&koti tyylikäs ja nykyaikainen), omaa lasta (jota ei kuitenkaan halunnut hoitaa) ja vaimoa, joka hoiti työn ohella kotia. Lopulta ero tuli kun vaimo ei jaksanut jatkuvaa "orjan" roolia kun mies huiteli harrastuksissaan eikä paljoa ottanut osaa lapsen hoitamiseen ja kodin ylläpitoon.
Kyllä hyvä rakastava suhde perustuu siihen että SINUA rakastetaan, ei siihen että mitä mies voi sinusta hyötyä...
Jotenkin käsittämättömiä asenteita olet joutunut kohtaamaan. Suututtaa puolestasi. Älä anna muiden alentaa itsetuntoasi moisella p-askalla. Sinä olet hyvä ihminen, ahkera ja varmasti hyvä äiti lapsillesi, pidät itsestäsi huolta ja vaikutat älykkäältä. Kas siinä vähän perspektiiviä. Jos miehesi yrittää polkea sinua maahan, lähde kävelemään. Ansaitset parempaa.
Ihan uskomatonta. Miten joku voi ajatella toisesta noin? Ei vakituinen työ ole mikään ihmisarvon mittari. Minusta se, jos ei ollenkaan kykene tekemään töitä, voidaan joissakin tapauksissa ehkä, siis EHKÄ, katsoa jonkinlaiseksi ihmisenä olemisen yhden osa-alueen heikentymiseksi. Mutta jos on ylipäätään kyennyt jonkinlaisen koulutuksen ja ammatin hankkimaan ja työtäkin pystyy tekemään, niin saa olla jo todella tyytyväinen. Älä todellakaan suostu kuuntelemaan tuollaista, äläkä missään nimessä koe huonommuutta tuollaisen vuoksi. Törkeää, etten sanoisi. Ja kertoo ehkä lausujastaan jotain, huonosta itsetunnosta ehkä?
Aivan kuin omasta elämästä!Pitää perustaa perhe ,olla hyvä äiti,vaimo ym.Nyt on tullut ikää ja kokemusta ja voin sanoa syvällä rintaäänellä, että miehen itsetunnossa on kohentamisen varaa.Periksi ei pidä antaa vaan pyrkiä pitämään oma ajatus idyllisestä perhe-elämästä,mutta siihen idylliin sisältyy naisena ja vaimona mahdollisuus opiskella ja harrastaa.Se ei ole perheeltä pois päinvastoin.Itse olen yrittäjä oman ammattini alalla ja lisäksi puolison myötä maatalous tuttua(marjanviljely).Pitkää päivää jo yli 20v.Mutta enpä taitais muuhun vaihtaa...työnarkomaani tai muuten sekopää äskettäin 50v. täyttänyt.Itse asiassa naiset kyllä osaa tai jos ei osaa ,pitää opetella lievää manipulointia miesten suhteen.
Kamalaa moukkamaisuutta!
Minun exä oli myös hieman kummallinen. Hän hoputti minua töihin, kun lapsi alkoi olla kahden vuoden ikäinen. Lähdin töihin, kun lapsi oli kolmen ja jo kohta sitten lähdin kouluunkin, joka kesti reilun vuoden työn rinnalla käytynä. Jokusen ajan päästä päätin vaihtaa työpaikkaa(joka oli vakituinen), koska en viihtynyt siellä, eikä siellä ollut sellaisia etenemismahdollisuuksia, kuin halusin. Lähdin sitten vielä toiseen kouluun, joka olikin pidempiaikainen. Mies ei tykännyt ajatuksesta. Jos olisin häntä kuunnellut, en olisi valmistunut siihen ammattiin, minkä sitten sain.
Nyt, kun olen taas koulussa, olen ylpeä itsestäni ja tiedän taas tekeväni kaikkeni, että valmistun tulevaan ammattiini. Exältä olen kuullut taas kommentteja;"Milläs meinaatte elää, kun olet koulussa?" "Eihän siitä tulevasta ammatistasi saa yhtään enempää palkkaa, kuin nykyisestä."
Hän kun tietää parhaiten nämä asiat...hohhoijaa.(ja hänelle kun nämä asiat eivät edes kuulu ollenkaan enää) Ja minä en tietenkään ole lainkaan ajatellut perheen taloutta, jotta pyhällä hengellä meinattiin elää. Lisäks kamalaa kuunnella sellaista, että raha on se ainut asia, mikä merkkaa elämässä.
Ja lisäks, minullekin kyllä raha merkitsee, mutta sitä, että se mahdollistaa asioita ja on välttämätöntä, että voi esim. lasten menoja rahoittaa. Kuitenkin terveyttään on ajateltava myös, sekä rahaan liittyen niin, että minä näen kouluttautumisen kaikista parhaiten johtavan parempiin palkkoihin. En jää odottelemaan lottovoittoa ja elämään;sittenkun- elämää.
Inhottaa se, etteivät toiset ihmiset näe, kuin pienen matkan eteensä, jos sitäkään. Rikas se, jolla on visioita ja niitä elämässään pyrkii toteuttamaan.
Hankkikaamme ympärillemme meitä tukevia ja kannustavia lähimmäisiä 🙂🌻