Arvostuksen puute satuttaa
Olen miettinyt viimeaikoina kovasti sitä, miten eri tavoin samankin perheen jäsenet muistavat ja kokevat asioita. Ja kuinka meille jokaisen kohtaloksi tulee näytellä jotain roolia oman perheensä sisällä. Ja miten vaikeaa on irrottautua näistä rooleista.
Minun kohtalokseni on langennut perheen jämäpalan rooli. Biologiset vanhempani erosivat traagisissa olosuhteissa, kun oli pikkulapsi. Jouduin äkisti eroon sekä äidistäni, että isästäni. Yhden yön aikana katosi koti altani aivan kirjaimellisesti. Seuraavat puoli vuotta asuin sukulaisten luona, jonka jälkeen muutin äidin ja hänen uuden miehensä luokse ihan uuteen kotiin ja ihan uuteen kaupunkiin. Pari vuotta meni kivasti. Sitten syntyi sisarpuoleni, joka nopeasti vei kaiken huomion. Vuosien aikana minusta tuli varjon kaltainen hahmo perheessämme, jossa kahden lapsen erilaiset arvot ilmaistiin useilla eri tavoilla. Koska olin melko vilkas ja temperamenttinen ADHD-lapsi, minusta tuli ” hankala ” saadessani räikeimmistä ylikävelyistä vihan ja pettymyksen sävyttämiä kiukkukohtauksia. Äitini koki olevansa riippuvainen uudesta miehestään kaikin puolin, eikä koskaan antanut minulle julkista tukea, kun isäpuoleni solvasi minua tai jätti tarpeitani huomioimatta. Kasvoin pikkuhiljaa valtavan arvottomuuden kokemuksen kautta aikuiseksi vain törmätäkseni maailmaan, joka on vieläkin julmempi.
Kun nykyään katson sisarpuoleni elämää, tajuan mitä olen menettänyt. Häntä on aina kannustettu, hän on aina ollut rakas ja hänen tarpeensa on otettu huomioon. Hän menestyykin loistavasti omassa elämässään ja osaa sosiaalisten pelien säännöt. Hän myös osaa käyttää näitä taitojaan hyväkseen saadakseen ihmiset tekemään asioita ja palveluksia hänen puolestaan. Hän kauppaa kiintymyksen tunnetta ja vastaanottaa siitä suuria palkintoja.
On hirveää, kun katkeruus kasvaa sisälläni. Koska sosiaaliset taidot eivät ole koskaan olleet minulle yksinkertaisia ja minulla on tarkka silmä havainnoimaan kaikenlaista teeskentelyä ja bullshittiä, olen kaikessa niin ulkopuolinen. Kun menen uusiin tilanteisiin, joissa aloitan ikään kuin puhtaalta pöydältä, aluksi kaikki menee hyvin ja minulla on seuraa. Sitten pikkuhiljaa huomaan jääväni melko yksin ja seuraavaksi vetäydyn vapaaehtoisesti. Jokin tavassani olla tekee minusta kummajaisen. Tunnen itsekin olevani niin erilainen ja ajattelevani asioista jollain oudolla, analyyttisellä tavalla.
Pahinta on, kun läheiseni väittävät minun kuvittelevan asioita ja ottavan ne kovin vakavasti. Kerron yhden esimerkin ja jos joku on jaksanut lukea tänne saakka, voi arvioida, oliko reaktioni perusteltu.
Kun olin teini-ikäinen, havaittiin minulla musiikillisia lahjoja ja meille hankittiin monen toiveen jälkeen lopulta piano. Koin saaneeni vihdoinkin jonkin arvostavan eleen vanhemmiltani ja oli onnellinen. Sisarenikin soitti sitä pianoa jonkin verran mutta hän oli enemmän sporttityttö, joka kilpaurheili koko lapsuutensa. Minulle soittaminen oli intohimo ja rakastin sitä.
Kasvoin sitten aikuiseksi, muutin omaan kotiini ja piano jäi vanhempieni kotiin. En koskaan saavuttanut sellaista taloudellista mahdollisuutta, että olisin voinut hankkia oman pianon, joten rakas harrastuskin jäi siihen. Kyselin aina sillon tällöin pianosta, että haluaisin jatkaa harrastustani myös aikuisena. Vastaus oli, että piano kuuluu vanhempieni kodin sisutukseen ja he eivät luopuisi siitä.
Sitten sisareni muutti miesystävänsä kanssa yhteen ja olin auttamassa muutossa. Näin, kuinka minulle rakas piano kannettiin sisareni uuteen kotiin ja meinasin pudota polvilleni siitä shokista. Kukaan ei ollut kysynyt minulta, mitä mieltä olen asiasta. Kun päästin yllätyksen sävyttämän shokkini valloilleen ja sanoin muutaman loukkaavan asian sen tunteen vallassa, minua katsottiin kuin hullua. Olin kuulema kohtuuton, olin ahne ja elin harhamaailmassa. Piano kuului nyt sisarelleni, koska hänen miehensä oli muusikko ja sillä olisi heidän perheessään suurempi hyöty kuin minun kotonani.
Koin tämän tapauksen erittäin epämiellyttävänä ja minun on vielä tänäkin päivänä vaikea hyväksyä sitä. Vastaavia, pienempiä tapauksia sattuu jatkuvasti ja yritän vain kestää sen, kuinka kukaan ei koskaan kysy minulta mielipidettä mistään. He eivät kuulema uskalla, koska voin kuulema suuttua niin kovasti. Suurin tyhmyys tuossa perustelussa on se, että minä olen valmis neuvottelemaan, jos minua kohdellaan arvostavasti. Suuttumus ei synny siitä, saako joku jonkun esineen, palveluksen tai muun lahjan. Vaan siitä, että minun ylitseni kävellään kerta toisensa jälkeen.
Kuulostaapa tutulta.. Nousi oikein vatsanpohjasta raivo sinun puolestasi, kun eläydyin niin vahvasti tuohon ohitetuksi tulemisen tunteeseen. Omalla kohdallani kaiken tuollaisen ytimenä on pääasiassa äitini, joka tiedostamattaan kohtelee siskoani aivan eri tavoin kuin muita lapsiaan. Veljeni sairastui vakavammin mieleltään nuorena aikuisena ja silloin alkoi ymmärrettävästi myös hänen suojelemisensa kaikelta ikävältä "jotta ei käy taas huonosti". Putosin entistä syvempään huomaamattomuuteen.
Olen aina antanut pyyteettömästi apuani ja myös tarpeettomia tavaroita siskolleni. Siskoni ei ole sen sijaan auttanut koskaan minua millään lailla. Jos hänellä on jotakin tarpeetonta, hän edellyttää, että maksan siitä. Kaikkein eniten minuun sattui, kun mummuni kuoleman jälkeen sain huomata, että siskoni luokse oli ilmestynyt kasakaupalla mummuni jäämistöä enkä itse saanut edes yhtä muistoesinettä rakkaan mummuni tavaroista. Mykistyin sanattomaksi, kun yhtäkkiä siskoni luona kahvipöytään ilmestyi mummuni astiasto. Minuun ei ollut edes otettu yhteyttä, kun päätöksiä oli tehty.
Mutkikkaaksi asian tekee se, että poljetun ihmisen ei anneta enää muuttua. Jos yrittää pitää puolensa, ihmiset ihmettelevät, kuinka tuo nyt on yhtäkkiä "muuttunut hankalaksi", vaikka koettaa vain pyrkiä tasapuolisuuteen. Tästä huolimatta aion yrittää. Koko elämän ajan jatkuneen ylenkatseen seurauksena sitä on vain vaikea itse määritellä, mihin itsellä on oikeus. Sitä niin helposti ajattelee olevansa kohtuuton, vaikka vain varovastikin koettaisi pitää omia puoliaan.
Huomaatko sinä, että sinulle olisi kehittynyt tämän seurauksena äärimmäisen voimakas oikeudentunto? Itse olen huomannut, että näen todella helposti punaista, kun kohtaan epäoikeudenmukaisuutta ja minun on vaikea sulattaa myös sitä, jos joskus itse huomaan saaneeni jotakin ilman omaa ansiotani.
Voih, kuulostaa niin tutulta, surullista. Minäkin olin perheen ylijäämä, äiti halusi vielä iltatähden mutta ei sitten jaksanutkaan kasvattaa minua. Tunsi ja vieläkin tunnen olevani se viimeinen, ylimääräinen ja turha. Pienenpänä tunsin olevani siskon kanssa suunnilleen tasavertainen mutta en enää. Hän on se perheen viisain, ylioppilas, hyvä ammatti jne. Mulla on ollut vaihtelevaa masennusta ja ahdistusta ja nykyään tuntuu ettei siskoni jaksa kuunnella mua ja viime viikolla se tuli todella vahvasti esiin. Se ei ymmärrä sitä että mä koen asiat aivan eri tavalla kuin hän. Sisko on aina ollut se suosittu, ihmiset tykkää siitä ja sillä monta ystävää ja viime vuonna häntä pyydettiin yhdeksännen kerran kummiksi. Mulla on 2 kummilasta. Kyllä mun sieluuni sattui kun se oli meidän tuttava perhe ja periaatteessa kumpikin olisi käynyt kummiksi.
Tosta piano jutusta tuli oma kokemukseni mieleen. Mulle oli luvattu suvun perintökello, se annettiin aina pesueen nuorimmalle, mutta kappas, veljeni (vanhin lapsista) otti sen ja mun vanhemmat eivät sanoneet mitään. Eikä musta ollut vastaan panijaksi.
Välillä tunnen itseni todella yksinäiseksi, usein tunnen ajattelevan asoista ihan toisin kuin muut, en ole sosiaalinen ja välillä jopa välttelen ihmisiä. Onko se niin että masentuneen ihmisen ympäriltä ihmiset katoaa? Ei ole yhtää ymmärtäjää?
Voi Romulus. Tiedän tuon tunteen. En itse kokenut vanhempien eroa, vaan sen kuinka minut jätettiin syrjään, kun kaikki kehut ja kannustukset kohdistettiin aina siskolleni. Siskoni oli myös urheilija, jota koko perheen voimin jahdattiin katsomassa. Sisko teki kaiken juuri niin kuin elämän käsikirjoituksessa menee -minä en, minuun oli jo lapsuusvuosina istutettu paha olo ja tunne siitä, etten ole mitään.
Olen ollut jo jonkun aikaa todella masentunut ja katkeroitunut koko elämälle. En halua nähdä perhettäni, kun kasvatan heidän seurassaan vaan vihaa sisälläni, jota tosiaan olen vasta alkanut ymmärtämään.
Jos joku läksy on tästä 4 vuosikymmentä tahkotusta elämästä opittu, niin se, että elämä ei ole reilua. Olisi vaan kiva tietää, miksi tuntuu, että kaikki oppimisen taakka kaatuu vain aina sille yhdelle ihmiselle perheessä. Onko tosiaan niin, että jokaisessa perheessä on yksi, jonka tulee tuntea itsensä huonommaksi kuin muut.
**************
Kiva kun jaoit tarinasi. Helpottaa tietää että meitä on silti muitakin 😟