Olen elänyt säästöliekillä jo useita vuosia. Olen eläkkeellä kroonisen, vaikean, psykoottisen masennuksen vuoksi enkä poistu kotoani kuin pakollisten menojen vuoksi. Mieheni hoitaa kauppa-asiat, hakee postit, tekee pihatyöt, siivoaa ja käy edelleen työssä. Oma elämäni on kutistunut talon seinien sisäpuolelle ja kuluu suureksi osaksi vaaka-asennossa, kaikki toiminta vaatii erityistä suunnittelua.
Nyt olen saanut vuorokausirytmin sellaiseen jamaan, että olen hieman yrittänyt aktivoitua. Olen käynyt kävelyllä kahtena päivänä ja tänäänkin on tarkoitus lähteä. Mukavaksi sitä ei voi sanoa, mutta saavukseksi hyvinkin. Eilen, äitienpäivänä väsyin ihan totaalisesti, kun olin jalkeilla koko päivän, vaikka olikin mukava nähdä lapsia ja lapsenlapsia. Ja leivoin pitkästä aikaa, sekin oli iso saavutus.
Olen yrittänyt mielenterveystoimistossa kertoa kuinka passiivista ja tyhjää elämäni on, mutta minusta tuntuu ettei sairaanhoitaja oikein pidä kertomustani totena eikä siten osaa auttaakaan. Olen jo luopunut lennokkaista tavoitteista, kuten silittämisestä tai ikkunoiden pesemisestä, kunhan selviäisin päivästä toiseen, saisin hieman elämää vuosiin.
Miten te muut, joilla on vaikeuksia käydä suihkussa, pestä hampaita tai laittaa ruokaa, selviydytte arjesta? Ymmärrän sen, että täältä ei tälläkään kertaa nousta muuten kuin hyvin lyhyin askelin, mutta mistä se voima löytyisi?
No niin. Lääkärissä tuli käytyä. Saattaisi naurattaa, jos ei itkettäisi. Selkä on kulunut ja jumpata pitää, ei tarvita fysioterapiaa, tilalle kirjalliset jumppaohjeet. Sain uutta tulehduskipulääkettä, jonka ehdin ottaa ennenkuin luin pakkausselosteen. Olisi sen lukemisen jälkeen saattanut jäädä ottamatta - niin paljon oli varoituksia ja sivuvaikutuksia. Nyt vaan odotellaan miltä rupeaa tuntumaan. Kivunlievitys tulee, jos tulee, vasta useamman päivän jälkeen.
Kyllä sitä täytyy tunnustaa, että kunto on todella huono - sekä fyysinen että psyykkinen. Tänäänkin oli pakko ottaa auto, että selvisin reissusta. Mies raukka, hyväsydäminen kun on, meni bussilla töihin. Kuljettaisihan se bussi minuakin, mutta en ole pitkiin aikoihin edes yrittänyt. Siinäkin asiassa olisi parantamisen varaa.
Ai niin. Ihmettelin sille lääkärille, kun kesäaikaan ei ole mitään painonhallintaopastusta. Hän totesi vaan, että ei ole, mutta juo paljon vettä, niin ei tule nälkä. Että sillä tavalla.
Nyt voisin yrittää sitä eilen haaveeksi jäänyttä kävelylenkkiä. Ihan lyhyttä vaan - näin aluksi.
Kävelylenkki onnistui toissapäivänä ja eilen ja tänään - puoli tuntia kerrallaan. Tuntuu hyvältä, kun saa jotakin aikaiseksi. Auringonpaiste on tosi kirkas, nytkin naamaa kuumottaa, vaikken tuon pidempään ollut ulkona. Onneksi muistin tänään ottaa aurinkolasit.
Yö ei mennyt ihan loistavasti. Paljon ehtii kelata asioita läpi yhden yön aikana, kun ei nuku. Esimerkiksi sitä, että pojanpojat (3 ja 7) ovat tulossa viikonloppuna yökylään ja mietin kuinka pärjätään, mitä tehdään ja syödään ja sillä lailla. Pojat pärjää varmaan ihan hyvin, mutta kuinka jaksaa mummo itse? Onneksi ukki on terävämpi. Sitä aina kuvitteli, millaista olisi olla mummo, kuinka se olisi mukavaa ja leppoisaa, mutta ei sekään ole mennyt ihan käsikirjoituksen mukaan. Lapset ovat kyllä ihan mukavia, mutta kun oma jaksaminen on lähellä nollaa, ei jaksa kovin paljoa puuhastella. Nämä pojat sattuvat vielä olemaan tosi vilkkaita ja kokoajan menossa, pitäisi olla aktiivista toimintaa - minulta onnistuu paremmin kirjojen lukeminen, piirtely, leluilla leikkiminen ja puistovahtina seisoskelu. Mutta ihmisethän ovat erilaisia, tämä mummo on tällainen.
Selkä ei ole juurikaan parempi, vaikka eilen tein jo venyttelyliikkeitä ohjeen mukaisesti kahden tunnin välein. Eivätkä lääkkeetkään ole vielä alkaneet tehoamaan, sivuvaikutuksia ei tullut. No, eihän tuo selkäongelma hetkessä tullutkaan, vaan kuukausien aikana - kestää varmaan myös aikansa, että se alkaa muuttua paremmaksi.
Viikonloppu pojanpoikien kanssa onnistui ihan hyvin. Lauantaina oli hieno auringonpaiste ja olimme ulkona koko päivän, eilen sitten järjestimme sadepäiväpuuhaa sisälle. Eilen olin kyllä tosi uupunut, kun pojat lähtivät. Väsynyt, mutta onnellinen.
Tänään olen käynyt kävelemässä sen puolen tunnin lenkin, muuta en juuri olekaan saanut aikaiseksi. Selkä on edelleen ikävän tuntuinen, ei tainnut olla lääkkeistä apua siihen vaivaan, täytynee siis panostaa voimisteluun. Ja hakeutua sitten oikealle lääkärille, jos ei parannusta rupea tapahtumaan.
Terveyskeskuksessa tulee aina se tunne, että on tiellä. Ettei ole tarpeeksi sairas hoidettavaksi, että kukaan ei välitä. Ei siellä seurata, paraneeko potilas. Itse pitäisi jaksaa taistella koko vuorenkokoista systeemiä vastaan ja perätä oikeuksiaan. Ei sitä vaan jaksa.
Juhannuskin on tulossa. Meillä on tapana viettää juhannus vanhempieni mökillä, vanhemmat eivät itse halua olla paikalla. Mitään tunnesidettä minulla ei siihen paikkaan ole, pidän sitä lähinnä äitini valtakuntana, siinä mielessä jopa vähän ahdistavana. Paikka itsessään on kaunis, niemenkärki - vettä joka puolella, ei naapureita näköetäisyydellä.
Vedenlämpö taitaa olla noin 15 astetta, kiva päästä uimaan!
Hei. Kuten huomaat olet jo piristymään päin. On tosi kiva lukea kuinka yrität kuitenkin, olet alkanut kävelemään, eli elämän halua sinussa on.
Minulla ei ole ollut lääkkeitä masennukseen, vaikka kyllä määrättiinkin noin parikymmentä vuotta sitten, kun kaikki alamäki alkoi. Tai oikeastaan nyt on pakko sanoa että masennus oli hälytyskellot minun kehossa jotka pakottivat muuttumaan, muuttamaan ja tekemään jotain itseni suhteen. Niin teinkin, lopetin alkoholin käytön AA:n avulla sekä tupakan polton, aloin tehdä sellaisia asioita mistä sain mielihyvää. Olin aina halunnut tanssia, mutten osannut ja siksipä menin tanssikurssille. Kyllä hirvitti ja olin peloissani kauan ja joka kerta mennessäni sinne, mutta jonain päivänä sitten en enää pelännyt. Ujo olen edelleen mutta ainakaan en anna sen estää itseäni tekemästä sitä mitä haluan. Ja paljon muuta tein itseni hyväksi: terapiat (monenlaisia), vertaistukiryhmät, ulkoilu, luonto, musiikki, maalaaminen, kirjoittaminen yms.
Oikeastaan olen kiitollinen että masennus pakotti minut muuttamaan elämänarvoja, mikä on tärkeintä. Ja sen vuoksi "tulin uskoon", eli aloin uskoa rakastavaan Jumalaan, armoon ja anteeksiantoon. En mennyt mihinkään "kokoukseen" tai sen kummemmin kirkkoon silloin vaan ihan yksin kotona sanoin Jumalalle että ottakoon minut kämmenelleen ja suojelisi, kun en itse osaa. Kuuntelin paljon hengellisiä lauluja, niinkuin teen edelleen ja rukoilen.
Jos ennen olin kova tekemään töitä että saan rahaa tai mainetta, niin en enää niin ajattele, riittää kun on leipää ja katto päänpäällä tyyliin, muuhun en jaksa enkä kykene, ainakaan enää. Enkä enää kadehdi, ennen kadehdin hieman kaikkea, varsinkin sisaruksia, heillä oli aina paremmin ja helpompaa. ja olin katkera ihminen, vihainen, ihan hirvittää miten olinkin niin katkera. En ottanut itse vastuuta omasta elämästä vaan aina oli syy muissa tai menneisyydessä, mikä oli väärin itseäni kohtaan.
Nyt riittää pienet asiat tässä pienessä elämässä pienen ihmisen tekemänä.
Lihavuus ongelma on ollut minullakin, ei tosin enempää kuin 10kg, mutta kyllä sekin oli ihan tarpeeksi pienessä ihmisessä. Liikunta ja se mitä syö kyllä laihduttaa, ei siihen oikein muuta keinoa minulla ollut ja sen jälkeen onkin paino pysynyt kurissa.
Raskas työ vaati veronsa, joten lopetin osa-aikaisen työni jota tein eläkkeen lisäksi, kun söin särkylääkettä jokapäivä että ei niin koskis jokapaikkaan. Nyt en enää ole työssä ja on ihanaa kun ei käsissä ole särkyä, ja jalatkin on ihan kohtalaisessa kunnossa, kunhan muistan venytellä ja voimistella. En meinaa viittiä voimistella, jokin siinä lyö hanttiin, mutta pakotan itseni muuten menen ihan jäykäksi ja säryt pahenee.
Kirjoittelen täällä Tukinetissä joskus, harvoin enää käyn, mutta toivon että tästä oli sinulle apua että masennuksestakin voi toipua.
Hei salainen55 ja kiitos viestistäsi. Kirjoituksesi on tosi valoisa ja kannustava. On mukavaa kuulla, että olet pärjännyt noin hyvin kaiken jälkeen.
Kerrot, ettet koskaan aloittanut masennuslääkitystä. Minä aloitin - 19 vuotta sitten ja vasta nyt olen alkanut kyseenalaistamaan lääkkeiden lopullista hyötyä. Lääkkeet ovat poistaneet pahimman ahdistuksen ja psykoottisuuden enkä ehkä olisi selvinnyt joistain vuosista hengissä ilman niitä. Toisaalta minulta on kadonnut kyky tuntea mielihyvää, muistini on todella huono ja aloitekykyni on olematon. Tällä hetkellä lääkeannos on mahdollisimman pieni, mutta se on edelleen käytössä. Yritin totaalista (psyyke)lääkkettömyyttä alkuvuodesta, mutta se ei vielä onnistunut - pudotus suuresta psykoosi- ja masennuslääkeannoksesta oli liian iso ja nopea.
Minäkin yritin, monen muun tavoin, aluksi hoitaa masennustani alkoholilla. Se tie johti melko nopeasti turmioon, annokset lisääntyivät tiuhaan tahtiin ja ongelma oli masennustakin pahempi. Juomisesta pääsin eroon A-klinikan avulla ollessani vielä työelämässä. Raitistuminen on ollut loistava päätös.
Löysin hurmaavan hierojan, jolla olen nyt käynyt kahdesti selkäni kanssa. Hän on perehtynyt myös kiinalaiseen lääketieteeseen, joten osa hoidosta on sen mukaista. Kerroin hänelle myös tästä masennuksesta ja fyysisistä sairauksistani, niinkuin useimmille ihmisille kerron, että tietävät minkä kanssa ovat tekemisissä. Hänellä oli ihan viisaita näkemyksiä ihmisen hyvinvoinnin perusteista, rupesin itsekin miettimään asioita. Huomenna tapaamme uudestaan.
Juhannuksen vietimme vanhempieni mökillä kahdestamme mieheni kanssa. Oli melko sateista, joten valtaosa ajasta tuli vietettyä sisällä. Kävin kyllä järvessä, sitähän olin odottanut, mutta en valitettavasti pystynyt uimaan. Viime kesänä uidessani meressä en päässyt ylös vedestä ilman apua ja siitä jäi päälle jonkinlainen pelko. Harmillista, sillä vesi on ainoa miellyttävä liikuntaelementti tällaiselle isolle ihmiselle - ei tule hiki.
Olin eilen kummallisen energinen. Sain monta asiaa tehtyä. Mies usein varoittaakin tuollaisessa tilanteessa minua siitä, etten väsytä itseäni liikaa. Tänäänkin on kuitenkin ihan pirteä olo, taidan jatkaa raparperimehun keittämistä. Ja on minulla vielä yrttien taimiakin maahan laitettaviksi, turhaan ovatkin näin pitkään olleet purkeissa, ovathan ne jo isoja. Ja sitten pitää tehdä se kävelylenkki ...
Nyt on ihan järkyttävä väsymys, oli jo eilenkin. Tänään olen jo nukkunut kahdet tunnin mittaiset päiväunet. Olen kyllä viikko sitten laskenut masennuslääkkeen annosta, kun mielestäni korkeammalla annoksella ei ollut mitään lisäarvoa. Toisaalta olen myös lisännyt ottamani kalaöljyn ja magnesiumin määriä kompensoidakseni tuota masennuslääkkeen laskua. Lisäksi olen eilen ja tänään ottanut uutta tulehduskipulääkettä, sen ei kyllä pitäisi aiheuttaa väsymystä. Tämä lääke on ensimmäinen, joka on edes jollakin tavalla auttanut selkäsärkyyni.
Kaiken kukkuraksi aloitin eilen Nutrilett-kuurin, kun en malta odottaa syksyyn saakka, että pääsen sairaalaan valvottuihin olosuhteisiin. Eilen ei ollut yhtään nälkä, tänään sen sijaan ruoka-ajat ovat aivan liian kaukana toisistaan. Ruokavalioon tottuminen kestää kuulemma 5-6 päivää, joten sitä odotellessa. En ole koskaan aiemmin kokeillut tällaista kuuria, joten minulla ei ole minkäänlaisia ennakko-odotuksia. En ole myöskään vielä asettanut itselleni mitään tavoitteita, katson nyt päivän kerrallaan.
Eniten toivon tässä sitä energialatausta, joka ainakin paastoamisessa tulee jossakin vaiheessa. Se olisi niin harvinaista herkkua tällaiselle kroonisesti masentuneelle henkilölle. Kunhan nyt aluksi edes tämä karmea väsymys hellittäisi!
Väsyttää edelleenkin. Ehkä vähän vähemmän kun viimeksi kirjoittaessani. Ei ole tullut energialatausta, ei ole paino laskenut, turvottaa ja on kuuma. En tiedä mikä mättää, mutta yritän motivoida itseäni jatkamaan dieettiä - ei siitä voi haittaakaan olla.
Lähdin aamulla jo seitsemältä kävelemään, kun en kuitenkaan päivällä helteessä olisi lähtenyt. Loppupäivän olen todennäköisesti sisällä: luen, kuuntelen radiota ja puuhastelen jotakin pientä. Illalla saatan seurata miehen puuhia puutarhassa.
Mieliala on ihan leppoisa. Selkä ei särje. Näillä mennään.