Hei!
Minunkin elämä on ollut jo pitkään tyhjää ja passiivista masennuksen ja ahdistuneisuuden vuoksi. Makoilen paljon sohvalla, lueskelen katson jonkin verran televisiota ja tiskaan. Kaupassa kyllä pystyn käymään ksinkin mutta paljon olen kotona. Minulla on määräaikainen eläke toukokuun loppuun ja siihen on haettu jatkoa nyt viimeaikoina. Päätöstä ei ole vielä tullut. Nyt olisin menossa vapaaehtoistyöhön 26. päivä kun vaan saisin säästettyä rauhoittavia siihen asti. Olisin voinut aloittaa joennemminkin mutta piti odottaa että saisi sossuta bussilipun. Kirjoittele lisää miten saat päiväsi kulumaan, ovatko lapsesi jo aikuisia. Minulla on 17-vuotias tyttö vielä kotona. Olen ollut aika huonossa kunnossa, yrittänyt itsemurhaakin.

Kävin eilen siellä kävelyllä, kuten olin suunnitellutkin. Tuntui ihan samalta kuin aiemminkin - siis ei miltään, väsyin kyllä. Illalla tein pitkästä aikaa ihan oikeata ruokaa ja olin itseeni tyytyväinen siitä.

Tänään kävin mielenterveystoimistossa ja apteekissa. Yritin jutella sairaanhoitajalle tilanteestani taas kerran ja ehkä hän jotakin ymmärsikin, kannusti taas kovasti lähtemään liikkeelle. Ja tekemään ristikoita, kun tuo muisti on tullut varsin huonoksi aikojen saatossa. Olen joskus ollut innokaskin ristikoiden ratkoja, mutta kiinnostus on vaan kadonnut. Olen aiemmin myös lukenut paljon, mutta se loppui kokonaan viime lokakuussa, kun psykoosilääkket lopetettiin ja alkoi armoton unettomuus.

Päivät ovat kuluneet enimmäkseen sohvalla, makuuasennossa. Katselen kyllä televisiota, mutta useinkaan en myöhemmin muista, mitä olen katsonut. Syksystä saakka normaali vaatetus on ollut yöasu, parempina päivinä olen saattanut pukeutua kotiasuun. En tee käytännössä yhtään mitään, paitsi pakolliset suihkut pari kertaa viikossa, joskus pesen hampaat. Puhelimessa puhun jonkun kanssa päivittäin, sekun ei vaadi mitään.

Lapseni ovat kaikki aikuisia ja pitävät mukavasti yhteyttä, käyvät usein katsomassakin. Silloin yritän pukeutua, sängyn petaaminen harvoin onnistuu.

Mukavaa, arka, että olet innostunut vapaaehtoistyöstä, saat siitä varmasti jotakin itsellesikin. Vanhuksilla on paljon mukavia tarinoita kerrottavana. Toivottavasti saat sen tarvitsemasi bussilipun.
Itse enemmänkin tarvitsisin vapaaehtoista ystävää, joka kävisi välillä tökkimässä minua liikkeelle tai lähtisi kanssani vaikkapa sinne kävelemään. Minusta ei vielä olisi kenellekään tukihenkilöksi.

Kummallista kyllä en tunne tällä hetkellä olevani huonossa kunnossa, siis sellaisessa, jossa sairaalaan meno tai itsemurha tulisivat mieleen. Olen vaan täydellisen lamaantunut ja siihen odotan korjausta tämänpäiväisestä lääkeannoksen nostosta.

Pienin askelin kohti uutta päivää

Tänään on sateinen päivä, enkä ole ajatellut lähteä ulos. En käynyt eilenkään kun oli se mielenterveystoimistossa käynti, en jaksa kovin montaa asiaa samana päivänä. Olen kuitenkin herännyt puoli kahdeksalta ja pukenut oikeat vaatteet päälle ja pessyt hampaat, syönyt aamupalan ja lounaan. Keitin jopa teetä nyt iltapäivällä, joka on minulle näin viikolla yksinäni melko harvinaista.
Minulla oli syksystä alkaen suuria vaikeuksia nukkumisen kanssa etenkin öisin, niinpä saatoin sitten nukkua pitkään iltapäivään. Sen takia on niin merkityksellista se, että olen nyt alkanut nousemaan ylös ihan järkeviin aikoihin.

Äsken kirjoitin miehelleni kauppalistan, jotta hän voi työmatkallaan tuoda meille viikonlopun ruokatarvikkeet. Hänellä on perjantai vapaata, joten on tiedossa pidennetty viikonloppu. Hänellä on kyllä henkilökohtaisia suunnitelmia ainakin huomiselle päivälle harrastuksensa tiimoilta, mutta eiköhän meille jää aikaa myös vaikkapa grillaamiseen. Ainakin laitoin kauppalistaan grillaustarpeita, jos sää sattuu suosimaan tai ruokavieraita poikkeamaan.

Taitaisi olla myös aika aloittaa pihatyöt. Kuten aiemmin kerroinkin, en ole pahemmin osallistunut niihin askareisiin, vaikka se saattaisi tehdä hyvääkin. Ongelmien alkuvaiheessa en halunnut nähdä ihmisiä eli seurustella naapureiden kanssa - enkä kyllä oikein vieläkään, vaikka uskon kaikkien tietävän tilanteeni. Olen jäänyt jollakin tavalla ulkopuoliseksi. Tällä hetkellä en fyysisesti edes jaksa touhuta puutarhassa. Mieheni usein pyytää minua ottamaan tuolin ja vain katselemaan, kun hän touhuaa, mutta se vaan korostaa minun kyvyttömyyttäni. Haluaisin, että piha olisi rehevä ja täynnä kukkivia kukkia, mutta ei minusta ole siihen ja toisaalta en osaa enää nauttia kauneudesta. Jokin minussa on kuollut. Ei minulla ole enää myöskään huonekasveja, koska en muista kastella niitä.

Sellaista se on. Pitäisi innostua jostakin, mutta kun ei muista miltä se tuntuu.

Pitkä viikonloppu on nyt vietetty ja oli ihan mukavaakin. Kahtena päivänä ehdittiin grillaamaan ja kahtena päivänä kävi vieraita, yhden kerran ehdin jopa kävelylle. Eilen yritin oikein asiakseni etsiä hyviä asioita ja löysin itseni pihakeinusta katselemasta tulppaaneja vaahteran alla, narsisseja köynöstuen kupeessa, kevätvuohenjuuria eteläseinustalla ja kevätkaihonkukkia varaston oven edessä, vuokot ja skillat ovat jo kuihtumassa, puissa on pienet lehdenalut. Mutta samalla heti ottivat silmään esiin pyrkivät rikkaruohot ja mielen valtasi tunne siitä, että rikkaruohoille pitäisi tehdä jotakin, mutta kun se ei onnistu. Kierre on valmis.

Nyt on jo kolmas huonompi päivä meneillään. Tätä tunnetta on vaikea kuvailla, jotenkin vaan mikään ei suju eikä kiinnosta. Onneksi tänään sataa, niin ei tarvitse lähteä ulos. Yritän miettiä mitä tunteita mielessä liikkuu: yksinäisyys, ahdistus, toivottomuus. Olen arkisin aina yksin enkä keksi kiinnostavaa tekemistä tai edes sellaista mitä jaksaisin tehdä. Olen sairastanut todella pitkään, enkä enää edes odota mitään ihmeparantumista. Minulla ei ole tulevaisuuden suunnitelmia, ei sellaisia unelmia, jotka haluaisin toteuttaa.

Mielenterveystoimistossa on puhuttu paljon mindfullness-harjoituksista (tietoinen läsnäolo) ja olen joitakin päässyt kokeilemaankin. Olen tällä viikolla menossa sellaiseen tilaisuuteen, jossa kyseistä taitoa harjoitellaan useamman tunnin ajan pienessä naisryhmässä. Mikäli kiinnostun asiasta, saatamme perustaa pidempäänkin jatkuvan ryhmän. Katsotaan.

Sairaushistoriani aikana olen läpikäynyt mm. 4,5 vuotta kestäneen psykodynaamisen yksilöpsykoterapian. Auttoihan se sillä hetkellä, mutta ei se lopullista parantumista tuonut. Voisin silti mennä uuteen, tiiviiseen terapiaan, mutta eiköhän se kortti ole jo katsottu - tuskin siihen enää mitään tukea saa, vallankaan tällainen eläkeläinen.
Niinikään olen käynyt vuoden taideterapiassa. Se oli tosi mukavaa, sinne voisin mennä uudestaankin, mutta sitä ei taida olla tarjolla tällä hetkellä - ainakaan kunnallisena.
Toki on välissä ollut niin sairaala- kuin päiväsairaalajaksojakin, mutta vain pahimpina aikoina. Ja paljon olen loppujen lopuksi saanut apua mielenterveystoimistosta keskusteluavun ja lääkäripalvelujen ja muidenkin asioiden hoidossa. Suhde jatkuu edelleen.

Tänne kirjoittaminen helpottaa hieman oloa, ehkä tästä kehittyy uusi, mukava askare.

Nyt ovat vanhemmat tulossa käymään. Varsinkin äidin näkeminen pelottaa, vaikka olen itsekin jo isoäiti. Yritän paniikissa muistaa kaiken: pese hampaat, petaa sänky, tyhjennä tiskikone, ripusta pyykit, kerää kuljeksivat tavarat pois näkyviltä (niitäpä onkin kertynyt). Ompelukonekin piti langoittaa, kun on kuulemma jotakin ommeltavaa. Omia ompeluksia on rästissä viime kesältä saakka.

Suhde äitiin on aina ollut vaikea. Hän on aina tiennyt kaiken ja ollut omasta mielestään aina oikeassa. Siinä on pitkälti syy minun kieroon kasvamiseeni, en ole osannut tarpeeksi voimakkaasti olla eri mieltä. Edelleenkin hän on yhteydessä minuun päivittäin ja elää minun kauttani, mutta suhde on kyllä parantunut eli jotakin olen oppinut. En enää ota kaikkia neuvoja ja kommentteja niin vakavasti, en syyllistä itseäni - se jääköön hänen tehtäväkseen.

Pian koittaa aika, jolloin hänelle tulee luovuttamisen hetki, onhan hän jo liki 80. Silloin joutuu myöntämään sen, että tarvitsee apua eikä kaikesta selviä omin voimin. Elämä näyttää millaisen mummon saan hoidettavakseni: sellaisen sävyisän ja mukavan vai vaan vanhan ja kärttyisän.

Eilen olin aiemmin kertomassani "mindfullness"-ryhmässä. Käytännössä siihen kuului kaksi viiden minuutin mittaista mindfullness harjoitusta ja loppuaika oli neulomista ja lankojen myymistä. Tämä maksullinen tilaisuus kesti 3,5 tuntia. Olin todella pettynyt.
Tiesin kyllä, että tilaisuudessa neulotaan, joka ei ole ollenkaan minun juttuni ja niinpä odotinkin erityisen paljon henkiseltä osuudelta. Toki kauniin väriset langat virkistivät mieltä ja ymmärsin, että neulomisen oli tarkoitus harmonisoida mieltä, mutta ...
Lähdin kuitenkin kotoa, tapasin uusia ihmisiä ja ehkä tämä johtaa todelliseen mindfullness kurssiin tulevaisuudessa. Taisivat vaan taas kerran omat toiveet olla liian korkealla.

Tänään on apea mieliala. Ulkona sataa, sisällä pitäisi siivota. Yleensä mieheni siivoaa, mutta hän on jo menossa kauppaan, joten voisin yrittää vähän olla avuksi - jos onnistun. En kyllä tiedä, väsyttääkin ihan vietävästi, kun yö meni niin huonosti. Taidan ainakin aluksi levähtää tovin.

Sain eilen imuroitua, mutta kyllä se vaati kovaa työtä. Olin tosi poikki sen jälkeen. Jostakin syystä mietin koko päivän sitä edellisen päivän neulomisjuttua: enkö sittenkään ymmärtänyt tapahtuman ideaa, onko minulla muutosvastarintaa, voisinko sittenkin nauttia neulomisesta sen harmonian vuoksi (en kyllä ymmärrä neuleohjeita ollenkaan). Juuri tuohonhan sillä mindfullnessilla haetaan korjausta, ettei vatvottaisi loputtomiin menneitä asioita (eikä tulevia) vaan osattaisiin elää tässä hetkessä.

Tässä hetkessä näkyvää on se, että on kuuma ilma ja päälleni vetämä kesämekko kiristää. Inhottavaa. Minulle kokeiltiin tuossa vuodenvaihteen tienoilla minulle uutta masennuslääkettä ja paino nousi hetkessä 10 kiloa. Olen yrittänyt olla harmittelematta asiaa, onhan minulla eri kokoisia vaatteita, mutta juuri nyt ei tunnu kivalta. Kesäkin hieman hirvittää, miten kestän ne hellepäivät.

Onko kenelläkään tietoa siitä, voiko Kelan kautta saada mielenterveyskuntoutusta, kun ei ole enää työelämässä? Tai jonkun muun tahon kautta? Siis sellaista, johon mennään viikoksi tai kahdeksi ja harjoitellaan elämään uudella tavalla. Jokin muutos täytyisi tapahtua, muuten minä kuihdun kokonaan.

Hei Kärsimyskukka!
Minäkin olen yrittänyt kysellä samaa oli jonkinlaista kuntoutusta että sais elämän vähän paremmalle tolalle. Lääkärini eikyllä vastannut mitään kun kysyin voisinko päästä terapiaan. Päiväsairaalaa mulle ehdotettiin mutta en halunnut sinne kun olisi neljäs kerta jo kun siellä olisin eikä se niin kovin terapeuttista ollut, ainut oli se että sai valmiin ruuan mikä on ihanaa. Luuletko että voisit hyötyä päiväsairaalajaksosta,, voisi olla sulle sopivampaa kuin minulle, näkis ainakin kohtalotovereita. Minulla oli viiden viikon jakso. Sitten tiedän että on kuntouttavaa työtoimintaa, psykiatrian polin sosiaalityöntekijä tietää asiasta. Minä en sellaisesta välitä olen hakeutunut vapaaehtoistyöhön, saa nähdä miten alkaa menemään, huommenna aloitan. Aika vähissähän voimat ovat.

Kiitos kommenteistasi, arka. Olen ollut päiväosastolla ja viimeisin kokemus oli tosi huono. Siellä oli niin isot ryhmät, etten kokenut ollenkaan tulevani kuulluksi. Muutenkin siellä porukka vaihteli päivästä toiseen, eivät olleet ollenkaan sitoutuneet toimintaan. Se valmis ruoka oli kyllä erittäin hieno juttu, vaikka ruokalaan pitikin kävellä vajaa kilometrin matka suuntaansa.
Kuntouttava työtoiminta tähtää käsittääkseni työhön paluuseen ja siitähän ei minun kohdallani enää ole kysymys. Eläkkeeni on pysyvä.
Voisin kyllä taas huomenna kysellä kuntoutusmahdollisuuksista, kun minulla on aika poliklinikalle. Jospa jotain uutta olisi ilmaantunut.

Olo on tosi masentunut. En jaksa yhtään mitään. Menin pihalle katsomaan kesäkukkia, jotka kävimme viikonloppuna hankkimassa, mutta ei ole toivoakaan, että saisin niitä yksin istutettua. Poika on tulossa käymään, saa nähdä kannustaako se lähtemään istutuspuuhiin. Muutenkin viikonloppuna itkin pahaa oloa monta kertaa. Miehellä oli synttärit ja lapset ja lapsenlapset oli käymässä enkä meinannut millään jaksaa laittaa tarjoamista. Yritän aina esittää vähän pirteänpää, kun on vieraita, mutta koville se ottaa.
Nytkin paistaa aurinko, mutta ei vaan kiinnosta lähteä ulos. Itkettää.

Hei Kärsimyskukka! minkä ikäinen olet? Minä olen jo 60v, mutta eläkkeellä olen ollut jo 10v kroonisen masennuksen takia, ja oli siinä muutakin mielenterveys ongelmaa. Mutta olen toipunut kuin ihmeen kautta masennuksesta! Niin vain kävi. Oikeastaan aloin rukoilla ja käydä hengellisissä tilaisuuksissa ahkerasti. Keskustelin paljon erilaisten pappien ja sielunhoitajien kanssa kahden ongelmistani ja rukoiltiin. Nykyään käyn harvakseltaan kirkossa ja ehtoollisella, jotenkin se tuntuu tärkeältä, pitää yhteys Korkeimpaan Voimaan.
Minun elämäni oli kait toisinpäin kuin sinun, minulla taisi olla liikaa menemisiä ja hajotin itseäni liikaa. Ja yritin liikaa. Äitisuhde oli minullakin ongelmallinen nuorempana, parani myöhemmin kun toivuin masennuksesta.
haluan vain sinulle antaa toivoa, että masennuksesta kyllä toipuu. Ei enää työkykyiseksi, mutta kuitenkin niin paljon että nauttii elämästään.
Toiminta on se mikä kuitenkin nostaa pinnalle. kannattaa mennä ihan mihin vain mistä tykkää ja alkaa harrastamaan sitä. Minä teen käsillä kaikenlaista nykyisin. Myös maalaan ja piirrän, en enää kirjoita, sitäkin tein monta vuotta pahimpana aikana ja se oli vapauttavaa. Lukemaan en minäkään masennuksen aikana kyennyt, sitten luin muutaman vuoden ihan satunnaisesti, nyt en taas kykene lukemaan ja keskittymään. en tiedä onko se merkki että masennus on tulossa takaisin. Vai ikäkö tekee sen. Ikä tekee paljonkin muutoksia elämään ja ne on vain pakko hyväksyä, vaikka surettaakin.
hyvää viikon jatkoa sinulle!

Hei salainen55.
Olen 54-vuotias ja eläkkeellä olen ollut 12 vuotta. Ensimmäiset masennuslääkkeet sain 19 vuotta sitten ja siitä alkoivat eri tasoiset sairausjaksot. Silloin minullakin oli kaikkea aivan liikaa: päivässä ei ollut tarpeeksi tunteja, että olisin saanut kaiken tehdyksi haluamallani tavalla. Lopulta en vaan kestänyt enää.

Olen hengellinen, mutta en uskossa. Käyn silloin tällöin kirkossa ja seurakunnan tilaisuuksissa, yksin. Toivoisin voivani enemmänkin osallistua seurakunnan toimintaan, mutta valtaosa toiminnasta on suunnattu lapsiperheille, yksinhuoltajille, leskille tai senioreille. Seuraan kyllä, mitä seurakunnassani kulloinkin tapahtuu. Nautin suuresti hengellisestä musiikista.
Minun Jumalani on ankara, en ole vielä kokenut anteeksiantoa tai armoa. Olo on kuitenkin turvallinen ja tyyni. Ehkä tuossa olisi aineksia keskusteluun diakonin tai papin kanssa.

Olet varmasti oikeassa siinä, että toiminnassa on avain parempaan huomiseen. Se on vaan niin väkinäistä, minun on pakotettava itseni toimimaan. Olen oikein yrittämällä yrittänyt miettiä asioita, joista olen joskus tykännyt - pitää mennä aika kauas taaksepäin. Sieltä löytyvät kyllä lukeminen, ompeleminen, piirtäminen, askarteleminen, kirpputorit jopa ulkoilu.

Jostakin vaan täytyy pakottaa itsensä aloittamaan. Saisinkohan jo tänään ne kesäkukat istutettua?

Nyt on huono päivä. Taitaa taas olla jo kolmas laatuaan. En jaksa yhtään mitään. Olen kyllä pukenut ja syönyt, mutta myös nukahtanut kolme kertaa päivän aikana. Nyt pitäisi tehdä perheelle ruokaa, mutta kun en vaan jaksa.
Välillä on kylmä ja välillä kuuma, haluaisin olla jalkeilla, mutta hetken päästä löydän itseni sohvalta. Eihän tässä ole mitään järkeä.

Pitääkö nyt vaan luovuttaa tämän päivän osalta?

Yritin saada aikaa terveyskeskukseen, kun selkä on ihan kammottavan kipeä. Vahvatkaan särkylääkkeet eivät enää auta. Käskivät soittamaan aamulla kahdeksalta uudelleen, josko sitten järjestyisi aika ensi viikolle. Mikähän idea siinäkin on? Joko niitä aikoja on tai sitten ei, miten se tilanne aamulla on toinen kun nyt. Ehdotettiinhan siellä päivystystäkin, mutta kun päivystyksestä ei saa kolmiolääkkeitä. Umpikuja.

Pari päivää sitten hoksasin, että sairaalloisen ylipainoiset (BMI yli 40, siis myös minä) kuuluvat siihen joukkoon, joita ensisijaisesti hoidetaan painonhallinta ongelmissa. Siispä soitin terveyskeskukseen ja kysyin asiasta ja sain vastaukseksi, että syksyllä sitten alkaa joku ryhmä - laitetaan jonoon. Mitähän ne noin 20 asiaan koulutettua henkilöä tekevät siihen saakka?

Kuten huomaatte, minulla on hieman vaikeuksia sopeutua tähän järjestelmään. Toisaalta olen iloinen, että osaan suivaantua - yleensä ongelmien edessä vaan lamaannun.

Soitin aamulla terveyskeskukseen annetun ohjeen mukaisesti. Akuuttiaikoja ei kuulemma ollut lainkaan saatavilla, pitäisi tulla paikan päälle selvittämään tilannetta - päivystävä lääkäri ehkä katsoisi selkääni. Menin siis paikalle ja yllättäen tarjolla olikin akuuttiaika ensi tiistaille tai vaihtoehtoisesti mahdollisuus jäädä tunneiksi odottamaan päivystävän lääkärin tapaamista - siis sen, joka ei kirjoita kolmiolääkkeitä. Valitsin ajan tiistaille.

Selkä on edelleen ihan tajuttoman kipeä, mutta olen iloinen saamastani ajasta. Tuo kummallinen pompottelu jäi kyllä vähän hiertämään. Tuntuu siltä, että tällaista eläkeläistä ja etenkin mielenterveyspotilasta voi juoksuttaa mielinmäärin ilman, että potilaalla on mitään mahdollisuutta valittaa kohtelusta. Tai edes voimia sellaiseen.

Huomaan, että tämän ketjun aloittamisesta on melkein kuukausi ja silloin kerroin viettäväni kaiken aikani makuuasennossa. Parannusta on siis tapahtunut siinä, että tällä hetkellä jaksan olla jalkeilla (lähinnä istuskella) lähes koko päivän. Käveleminen on taas jäänyt ja tänään olin ajatellut pitkästä aikaa lähteä kokeilemaan, mutta sitten tulikin sade. Selkä on kyllä edelleenkin tosi kipeä, mutta kun siihen sattuu joka tapauksessa, tuskin kävelystä mitään haittaakaan olisi ollut. Itseasiassa luulen, että jotain liikuntaa se lääkärikin huomenna ehdottaa.

Olen tuon selän kanssa kärvistellyt jo pitkään, kun tiedän, että lääkäri alkaa taas puhumaan ylipainosta. Kyllähän minä sen tiedän, että ylipainoa on reilusti ja niitä liitännäissairauksia. Siinä on kanssa yhdenlainen kehä: kun on masentunut niin lihoo, kun on lihava niin masentuu. Olen kovasti taas lukenut netistä tietoa erilaisista dieeteistä, mutta ei ne vaan ole kolahtaneet - ainakaan vielä. Asia on kuitenkin pitkästä aikaa hautumassa tuolla pääkopassa. Olisi varmasti helpompi olla, jos ei olisi näin painava. Huomaan olevani sellainen on/off ihminen, että jos syömisenkin voisi lopettaa kokonaan se onnistuisi paremmin kuin säännöstely. Siis joko syödään tai sitten ei.

Sellainenkin muutos parempaan on tapahtunut, että olen taas alkanut lukemaan. Toki vasta aikakausilehtiä, mutta kuitenkin. Olen viimeisen viikon aikana kahlannut läpi viimeisen puolen vuoden aikakausilehdet. Ei niitä minulle tilattuna tule, mutta äitini kuljettaa omansa tänne itse luettuaan ne.
Kirjastoonkin olen laittanut muutaman tietokirjan tilaukseen, mindfulnessia ja masennusta.

Tälle päivälle ei ole erityistä suunnitelmaa. Ruokaa pitää vielä tehdä ja pyykit ripustaa ja muutama aikakausilehtikin on vielä jäljellä. Huomenna on onneksi se selkälääkäri ja toivottavasti saan oikeata lääkettäkin niiden jumppakehotusten lisäksi.