Apua yksinäisyyteen
Olen 24-vuotias nainen Pirkanmaalta, sairautena kaksisuuntainen mielialahäiriö, jonka lisämausteina dissosiaatio-oireet ja tunnesäätelyhäiriö.
Minulla ei ole elämän varrella koskaan ollut pitkäaikaisia ystäviä. Osittain se johtuu siitä, että kaksisuuntaista sairastavana masennuskausina vetäydyn syrjään ja olen niin turhautunut omaan tilanteeseeni, että olen valmis vaihtamaan paikkakuntaa, työpaikkaa, ystäviä, kaiken. Sen jälkeen on enää vaikeaa saada ketään takaisin elämään.
Olen muuttanut nuorena pois kotoa, alkoholistiperheestä. Tunnesäätelyhäiriöt ovat peräisin ainakin jossain määrin perheeni puhumattomuudesta, tunteisiin vastaamisesta väärällä tavalla (Miksi naurat? ei ole syytä nauraa. Miksi itket, ei tämmösistä asioista tartte itkeä jne.), yksinäisyydestä, vanhempien olemattomista vuorovaikutustaidoista ja omasta herkkyydestä. Nykyään tunteensäätelyhäiriö näkyy lähinnä vaihtuvina mielialoina ahdistuksen ja matalan mielialan välillä, mutta myös ylitsepursuavana innostuksena.
Olen yrittänyt etsiä ystäviä monin keinoin, siinä onnistumatta. Koen, että mussa on jotain vikaa kun kukaan ei halua tutustua minuun. Mistä ystäviä voi enää edes löytää? Koulussa olen aina ystävystynyt suhteellisen helposti ihmisiin, mutta ne ystävyyssuhteet tuppaavat aina päättymään koulun loputtua tai toisten muutettua muualle.
Töissä koen olevani pidetty, mutta työkaverit on työkavereita. Ei mulla ole heidän kanssaan muuta yhteistä.
Tähän kun lisätään vielä matala mieliala ja päivästä riippuen myös väsymys, tuntuu olevan liikaa vaadittua saada joku, joka kuuntelee ja joka jakaisi myös omia juttuja.
Mulle on kevään aikana noussut valtava yksinäisyydentunne, jopa parisuhteenkaipuu. Mutta voiko kukaan rakastaa näin sairasta ihmistä, joka toisinaan pärjää keskimääräistä paremmin, mutta seuraavana päivänä ei saa edes tiskejä tiskattua. Jaksaako kukaan katsoa sellaista? Kaipaan rakkautta, ihastumista, yhteistä aikaa, läheisyyttä ja keskusteluja. Mistä sellaisen ihmisen voi löytää?
Kaipaan samoja asioita kuin sinäkin. Ikää mulla vaan on paljon enemmän. Sairastan myös kaksisuuntaistamielialahäiriötä ja voinnista riippuu paljon se miten jaksan pitää ihmisiin yhteyttä. Toisinaan mulla on vauhtia niin paljon etten ehdi niitä ystäviä huomioimaan tai tapaamaan kun säntään sinnetänne ylikierroksilla. Traumaattiset asiat on myös mulle aiheuttanut oireilua. Nykyään kylläkin vähemmän. Joskin nyt ahdistuneena huomaan että vanhat harmit nostavat päätä ja lisäävät ahdistusta. Ahdistus lisää tunnetta että en kelpaa kenellekkään ja se saa tuntemaan että on jotenkin huono ihmisenä. Ja niin se vaan on että kun sairastuu tai voi huonosti niin osa ihmisistä juoksee karkuun, toiset pelosta ja toiset siitä että haluavat säästää itteään. Ja kun on väsynyt ei jaksa lähteä et
Mulla on todettu nuorena masennus. Olen aina ollut enemmän kuuntelija ja neuvoja ystävien kesken. En ole koskaan omistanut laajaa kaveri piiriä vaan vain pari hyvää ystävää..lähiaikoina olen rohkaistunut enemmän olemaan oma itseni ja niin sanotut ystävät ovat alkaneet lähteä ympäriltäni. En tiedä johtuuko se siitä että en suostu enää muiden pompoteltavaksi koska olen aina ollut se joka on paikalla kun joku tarvitsee mitä vain.. Tuntuu että mua on käytetty hyväksi melkeinpä koko elämä, hyväntahtoisen luonteeni takia..Tällä hetkellä tunnen oloni niin yksinäiseksi kun ei ole ketään kenelle tietää että voi soittaa.. Tuntuu että olen kiertänyt samaa kehää monia vuosia.. vaihdan koulua, paikkakuntaa, poikaystäviä yms kun alkaa ahdistaa että joku tajuaa millainen oikeasti olen (jumiutunut paikalleen ja yksin)☹️ olen 23 vuotias ja haluaisin jo perheen sekä aitoja ystäviä.. olen kyllä yrittänyt ja pyrkinyt juttelemaan uusille ihmisille. Itsellä kuitenkin sama ongelma ettei niistä tule muita kuin hyvän päivän tuttuja..
Miten voikaan kuulostaa niin tutulta.. Pystyn täysin samaistumaan teihin edellä oleviin kirjoittajiin. Minulla on myös kaikki vaihtunut lennosta useampaankin otteeseen, sama kaava toistuu kun paikkakunnat, koulut, työt ja ihmiset vaihtuu. Ei ole montaa pysyvää pilaria elämässäni. Sitä samaa lapsuuden turvattomuutta ja epätietoisuutta sitä kai edelleen toistaa, vaikka toisin olen yrittänyt.
Muutin itsekin varhain pois kotoa, alkoholia meidänkin perheessä meni yllin kyllin ja yhtä paljon riitaa ja mielipahaa siitä seurasi. Samoin kaksisuuntainen on mulla todettu ja tunnesäätelyn kanssa ongelmia.
Nyt olen jo ollut suht vakaalla pohjalla yli pari vuotta, omassa mittakaavassani se on pitkään. Olen paljon tehnyt sisäistä työtä, käynyt henkistä kamppailua ja paljon hyvääkin saanut aikaan. Mieli ja olo on levollisempia kuin ikinä, itsevarmuutta ja voimaa löytyy. Silti ystävät puuttuu. On helppo tutustua uusiin ihmisiin, olen sosiaalinen ja avoin tyyppi, mutta vaikeampi muodostaa pysyvämpiä ja syvempiä ihmissuhteita.
Mulla myös ollut tuo havaittavissa, että kun olen enemmän oma itseni, kunnioitan omia rajojani, enkä suostu manipuloitavaksi, enkä toisten taakkojen kantajaksi, niin porukka kaikkoaa ympäriltä. Mielummin kuitenkin yksin kuin huonossa seurassa.
Kaikesta huolimatta kaipaan ystävyyttä ja yhteyttä toiseen ihmiseen. Parisuhteista olen toistaiseksi saanut tarpeekseni, sellaista en juuri nyt kaipaa. Tunnen, että täytyy vielä vahvistua ja kasvaa ihmisenä, ennen kuin pystyn sitoutumaan mihinkään sellaiseen. Jollain tasolla olen tullut sitoutumiskammoiseksi huonojen kokemusten myötä, enkä voi sietää yhtään että elämääni puututaan tai että olisin tilivelvollinen yhtään kenellekään. Jotenkin onnistun aina vetämään puoleeni mustasukkaiset ja dominoivat tyypit, enkä enää vaa pysty alistumaan sellaiseen. Hyvä niin.