Pelkään usein sekoavani. Pelkään menettäväni itseni hallinnan… Enkä keksi kuinka helpottaa oloa.

Olen kärsinyt erilaisista ahdistusten, pakko-ajatusten ja paniikin välimuodosta jo pari vuosikymmentä. Ehkä pidempäänkin.
Elämä muuttui hitaasti täydeksi helvetiksi ja lopulta tuli työkyvyttömyys, sain hoitoa ja ennen pitkää pääsin myös terapiaan. Myös vakava masennus diagnosoitiin mikä ei ihmetytä kun ajattelee kuinka rajoittunutta elämäni oli pahimpien vuosien ajan.
Lääkitystä tuli ja lopulta pariksi vuodeksi pääsin terapiaankin. Terapia päättyi 2009.

Seurasi muutto toiselle paikkakunnalle töiden perässä ja viimeiset hoitokontaktitkin katosivat.

Ei Se mitään. Olen pärjäillyt. Lääkitystäkin olen vähennellyt hitaasti.

Iso osa peloistani, paniikeistani tai mikä niille liekään oikea termi, ovat jääneet joko lääkityksen tai ikääntymisen myötä.

Mutta on pelkoja jotka vain pysyvät. Vuodesta toiseen.

Niitä nimitän pakko-ajatuksiksi, vaikken tiedä ovatko ne sitä.
Googlettelun mukaan ne ovat.

Tulee usein sellainen epätodellinen tunne, että sekoan. Menetän kontrollin ja teen jotakin kamalaa.

Nykyään tätä tapahtuu 100% varmuudella aina jos olen paikassa josta voisi tehdä ”helposti” äkillisen mielenhäiriön iskiessä itsemurhan.

Rautatieasemilla laiturit (kauan sitten pelkäsin myös tönäiseväni jonkun toisen junan eteen. Onneksi se pelko on mennyt) saavat aikaan tunteen, että joku mielen perukoilla käskee hyppäämään junan eteen. Sitä en halua, ja seurauksena on kamala ahdistuskohtaus jonka aikana yritän kiinnittää huomiota muualle, hakeutua kauas junaradasta ja mieluusti paikkaan laiturialueella, jossa minun ja kiskojen välissä on joku este.

Jyrkät rannat aiheuttavat samaa. Tulee tunne, että jokin kiskoo minua yli reunan veteen. Ei siis helsingissä kauppatorin rannan lähelle, Turussa aurajoen lähelle tai Tampereella tammerkoskelle.

Voimakkain tunne tulee kuitenkin korkealla. Jos korkeutta on enemmän kuin 4-5 metriä niin hui kauhistus!
Ei auta, vaikka siinä reunalla olisi kaide. Tulee ihan älytön hätä ja paniikki. Käsiä kihelmöi, jaloilla tuntuu olevan oma tahto ja pelkään niiden marssittavan minut vastoin omaa tahtoani suoraan reunalle ja syvyyteen.
Ei parvekkeille, ostoskeskuksiin, portaikkoihin, laivoihin, silloille, …
Siltojen ylitys jopa autolla on tuskallinen kokemus! Mieluummin kierrän toista reittiä jos pystyn.

Aika rajoittavaa ja raskasta.

Sen olen oppinut, että itse korkeus ei haittaa. Voin olla pilvenpiirtäjän näköalatasanteella ongelmitta jos siinä on paksu lasi tai kalterit joiden yli voi kiivetä.
Kerrostaloissakin parveke on ok, jos se on lasitettu.

Lentokoneessakin voin matkustaa ongelmitta. Samoin suurissa maailmanpyörissä, joissa on pleksi-ikkunat, katto eikä ovia saa sisältä auki.
Suomen maailmanpyörät kauhistuttavat.

Mitähän tässä voisi tehdä? Elämä jumittaa pahasti, kun pelot iskevät niin monessa paikassa.

Nykyisellä asuinpaikalla ei myöskään pääse MT-toimiston tai vastaavan asiakkaaksi joten hoitokontakteja on paha saada.

Kai ainoa keino on selviytyä itse. Mutta miten?
Internet on kertonut, että pelot pitäisi kohdata eikä kukaan oikeasti sekoa. Saati sitten toteuta pelkojaan ja hyppää.

Eli ei kun sillalle vain panikoimaan ja katsomaan mitä tapahtuu?

Enpä uskalla. Jos kuitenkin tapahtuu jotain?

Apua.