Hei
Löysin tämän keskustelupalstan ja päätin nyt sitten kokeilla saisinko täältä jotain apua/uusia näkökulmia ongelmaani. Olen 29-vuotias nainen ja ollut masentunut varmaan jo vuosia, mutta itselleni sen olen myötänyt nyt vuoden ajan. Elämäni on periaatteessa ihan kunnossa, mutta suurin murheeni on ettei minulla ole yhtään oikeaa ystävää mieheni lisäksi. Muutamia ystäviä minulla on ollut. Niissä suhteissa minä olen aina ollut se kuuntelija osapuoli. Nyt kun masennuin, en enää jaksanut olla muiden tukena. Kaipasin itse tukea, mutta kuinka ollakaan nyt huomasin, että nekin vähäiset ”ystävät” ovat kaikonneet… Tiedän, että en ole pitänyt yhteyksiä oikein yllä, koska olen ollut alakuloinen ja käpertynyt itseeni… mutta eikö juuri silloin ystävät pidä huolta toisistaan?Itken päivittäin yksinäisyyttäni. Olen yrittänyt hakea apua masennukseeni: käynyt kriisikeskusteluissa, syön lääkkeitä, on käyty pariterapiassa, yritän patistella itseäni liikkumaan jne… mutta eihän mikään noista poista yksinäisyyttäni.
Pahinta on, että nyt kun olen myöntänyt olevani masentunut olen myös huomannut ettei ketään tukea ole lähellä (mieskin alkaa jo väsyä tähän tilanteeseen) En kerta kaikkiaan enää tiedä mitä teen ja miten jaksan eteen päin…
Hyvä, että löysit tänne, koska vertaistuki on ainakin minun kokemukseni mukaan auttanut. Toinen hyväksi kokemani apu on ollut masentuneiden vertaistukiryhmä. Kannattaa tutkia vaikka netistä, onko sinun kotipaikkakunnallasi sellaista. Esim. Mieli Maasta ry pitää useissa eri kaupungeissa ryhmiä. Nyt ovat varmaan täynnä, mutta syksyksi kannattaa etsiä.
Silloin, kun on masentunut, ei oikein jaksaisi hakea apua. Eikä jaksa tosiaan pitää yhteyttä ystäviin. Minä olen tämän rämpimisen aikana pitänyt yhteyttä oikeastaan vain kahteen ystävään. Toinen asuu kauempana ja hänen kanssaan olen soitellut. Häneltä olen saanut henkistä apua. Toinen asuu lähempänä ja hän on minua aktivoinut ja kuskannut tekemään kaikenlaista. Nämä kaksi ihanaa ihmistä ovat olleet ne tosi ystävät, jotka ovat osoittaneet, että olen välittämisen arvoinen, vaikka itse yritän muuta väittää.
Hyvät eli tosiystävät vain ovat valitettavan harvassa. En oikein osaa neuvoja antaa, mutta toivon todella, että sellaisen löytäisit. Olet sen ansainnut. Ja miehellesi voit sanoa, että masennuksessa tulee parempia jaksoja ellei sitten parane kokonaan. Miehen pitäisi nyt ymmärtää olla tukena ja hakea muualta itselleen keskusteluapua, jos kokee tilanteen raskaaksi.
Heippa
Kannattaa kyllä käydä ammattiauttajan luona esim lääkärissä
niin saat varmasti avun ja se helpottaa eläämääsi.
Sillä masennus vie todellakin voimat ja jos ei hoida niin yleensä vaan pahenee.
Niin ystävät / kaverit olisi kyllä tärkeät mutta yritäppäs miettiä onko joku
ystävä vuosijen saatossa joka on unohtunut niin voisit ottaa yhteyttä ( yleensä
on joku jokaisella )
Hommaa itsellesi tukihenkilö??? jolle voisit kertoa iloja ja suruja.
Mutta minä olen sinulle ystävä vaikka näin netin välityksellä ja yritän sinua
auttaa, neuvoa, tukea jne
Tee kaikkea mistä tulet onnelliseksi ja mistä sinulle tulee hyvä mieli.
Liiku luonnossa se piristää kanssa.
Kaunista kevättä sinulle
Moi.
Mullakin on samansuuntaisia ongelmia.Olen aina kokenut olevani erilainen kun muut,yksinäinen,herkkä ja välillä masentunut.Mies ei ymmärrä mutta sisko löytyy joka on tukena vaikkei aina ymmärtäiskään. Joskus kouluaikaan oli pari hyvää kaveria mutta ne ovat vuosien vieriessä tippuneet pois. Välillä on parempia aikoja ja kestän paremmin yksinäisyyden mutta välillä sitä ei meinaa kestää ja ihmettelen että eikö maailmassa ole toista ihmistä jolla olisi samanlainen sielunmaisema kuin mulla. Olen yrittänyt ystävystyä naapurin tai työkaverin kanssa mutta nykyään en viitsi enää kauheesti ponnistella. Kait se pitää vaan hyväksyä että yksin täällä rämmitään.
Onneksi tuo kevät tuli jo,talvi tuntui niin pitkältä ja raskaalta. Voimia sullekkin ja aurinkoista kevättä!🙂🌻
Ymmärrän hyvin tuon yksinäisyyden tunteen. Lapsena ja nuorena koin aina olevani jotenkin erilainen ja ulkopuolinen eikä minulla hyviä ystäviä ollut. Koulukavereista en tavannut vapaa-aikana koko kouluaikana paria kertaa lukuunottamatta ketään. Omassa pihassa oli yksi kaveri, jonka kanssa aikaa vietin, mutta aika paljon olin yksinkin. Harrastuksia mulla oli paljon ja aika kului mukavasti niissä. Sieltäkään en hyviä ystäviä saanut. Olin arka, herkkä, epävarma, häpesin itseäni, enkä niinollen hirveästi "tehnyt itseäni tykö".
Lukioaikana vapauduin hieman, ainakin aloin puhua koulussa enemmän, mutta edelleenkään en tavannut koulukavereista vapaa-aikana ketään. Vasta opiskeluaikana aloin heilua muiden mukana. Oikeastaan sosiaaliset taidot mulla ovat kovinkin hyvät, enemmän ongelmana on aina ollut sairaalloisen huono itsetunto.
Vasta aikuisena olen vapautunut enemmän ja tutustun helposti uusiin ihmisiin. Kestää kyllä aikaa ennen kuin päästän ketään tosi lähelle. Mutta ei kai tosiystäviä koskaan voi kovin monta olla. Ehkä sinunkin kannattaisi vain sitkeästi tutustua uusiin ihmisiin, vaikka netin välityksellä. Jospa joku ystävä mukaan tarttuisi?
Hei!
Ihan pelsätyin kun aloin lukea tekstiäsi...tuli tunne, että olenko itse tämän kirjoittanut? Olen joskus vuosi sitten kirjoitellut tänne ja piti moneen kertaan katsoa päivämäärää, ettei kai tuo vaan ola oma kirjoitukseni 🙂 Mutta ei se ollut...Tilanteeni on vaan täsmälleen vastaava.
Olen myös yksinäinen, avoliitossa elävä, ei lapsia. Mies ei ymmärrä tilannettani, eikä ota vakavasti. Ei näytä tajuavan kuinka syvällä suossa oikeasti ollaan ☹️ Ystäviä minulla ei ole, ne muutamat ystävät ovat vuosien myötä kaikonneet, kun en ole jaksanut pitää yhteyttä yllä. Yksi erittäin hvyä ystävä on ollut, mutta hän ei juuri pidä yhteyksiä oma-aloitteisesti, minun pitäisi olla aina se joka ottaa yhteyttä, kuuntelee lapsiperheen huolia ja murheita, auttaa lasten hoidossa kun tarvitaan jne. Minulta harvemmin kysytään mitä kuuluu.
Olen myös ollut vuosia masentunut ja nyt alkaa tulla seinä vastaan, enkä todella enää tiedä mitä tehdä. Olen linnoittautunut kotiin, sosiaalista elämää ei ole.
moi
sama ongelma mullakin...
mies ei ymmärrä ja ystävät ne jotka "ymmärtäs" tosi vähissä ei juuri ollenkaan..🙄
Olen ihmetellyt samaa miten ei voi kohdata samoin tuntevaa...sillä yksinäisiä varmsti on mutta miten me kohtaisimme toisemme...
Olen käynyt ryhmissä juuri sen toivossa että josko tapaisin sellaisen ihmisen jonka kanssa voisi jatkaa vertasitukea myös ryhmän ulkopuolella...mutta niin vain ei ole käynyt..
Yksinäisyys on hirveä olotila joka iskee ja se tuo mukanaan myös ainakin minulle muutakin ahdistusta lisäksi... turvattomuutta yms.
Kohtalotovereita ollaa
🙂👍
Jaksamisia sinulle !!
Kiitoksia vastauksista "repukka", "volvomies", "h", "Donna08" ja "timula". On sinänsä lohdullista kuulla etten ole ainoa tällaisten ajatusten kanssa, mutta surkeaahan se on, että kenenkään tarvitsee tätä kokea...
Minulla on yksi lapsi ja eilisen äitienpäivän voimalla jaksan taas vähän paremmin. Vietimme oikein mukavan päivän perheenä ja pitkästä aikaa nautin elämästä. olen onnellinen, että minulla on oma perhe, mutta kaipaisin myös muitakin läheisiä ihmissuhteita.
Olen menettänyt vuosien varrella luottamuksen ihmisiin. Niin moni ns. ystävä on käyttänyt minua hyväkseen ja kusettanut mennen tullen... Kaikki nuo aiemmat tapahtumat ovat jääneet mieleen painamaan ja tuntuu etten ikinä pääse niistä eroon. Minulla on ystävyydestä ehkä aika naivi käsitys (täydellinen luottamus), mutta tuntuu, että aina ihmiset tavoittelee vaan omaa etuaan muiden kustannuksella... niinpähän tässä itsekin ruikutan ja haen myötätuntoa teiltä 😉! Mutta toivottavasti tekin saatte tästä jotain itsellenne ja minä voisin olla muille itsensä yksinäiseksi tunteville tukena.
Tänään minulla on lääkäriaika näiden mieliala-asioiden takia. Saappas nähdä mitä siellä nyt keksitään. Varmaan käskee syömään enemmän lääkettä ja menemään lenkille...
Kirjoitelkaahan kuulumisianne.
Palasin juuri lääkäristä ja kyllähän siellä tuli itkeä tillitettyä! Lääkäri kirjoitti minulle lähetteen psykiatriseen keskukseen, koska valittelin sillekin etten saa ikivanhoja asioita pois mielestäni vaan kaikki ikävät tapahtumat jäävät vain mieleeni... ja tähän ikään mennessä niitä on jo ehtinyt kertyä! Toivottavasti pääsisin ihan oikealle kallonkutistajalle enkä vain sairaanhoitajalle, koska ei ne kriisikeskuksen tapaamiset tuottaneet tulosta. Taidanpa tänään käydä siellä lenkilläkin ihan oma-aloitteisesti, koska on niiiin ihana ilma😎
Vastailkaahan minulle, ettei minun tarvitse täällä yksin jutella ja kommentoida omia tekstejäni😋
Minä olen ollut kotona jumissa jo monta vuotta. Nyt, kun lasten kanssa alkaa vähän helpottaa, pääsen jo hiukan poiskin. Lapset voi jättää jo keskenään vaikka muutamaksi tunniksi. Niinpä tuossa muutama viikko sitten päätin aktivoitua ja hakeuduin rohkeasti mukaan asuinalueemme erittäin aktiiviseen asukastoimintaan mukaan. Siinä rytäkässä tutustuin moneen uuteen mukavaan ihmiseen. Muutenkin tekee hyvää kohdistaa huomionsa ja mielenkiintonsä vaihteeksi johonkin muuhunkin kuin itseenä, lapsiinsa, työhönsä tms. Olen niin kauan pyörinyt poterossani, että teki hyvää suuntautua välillä ulospäinkin. Silti kaikki tuo tuntuu jotenkin valheelliselta. Minusta tuntuu, että yritän vain peittää sen, kuinka mitätön ja arvoton oikeasti olen ja yritän vain esittää aktiivista ja ekstroverttia. Ehkä tuokin on jonkinlainen eskapismin muoto? Hmm. Yritän paeta itseäni ja pahaa oloani järjestämällä tekemistä?
Moi repukka! Kiva, että olet tututstunut uusiin ihmisiin. Varmaan tuo epätodellisuuden tunne helpottaa, kun tutustut ihmisiin paremmin ja kun huomaat, että toiset ovat aidosti kiinnostuneita sinusta ja sinun mielipiteistä - ja että sinun mielipiteilläsi on merkitystä. Mukavaa, että olet osallistunut tuollaiseen toimintaan!
Minäkin olen vielä kotona lapsen kanssa ja ympyrät ovat aika pieniä. Lasten kerhoissa ollaan käyty ja siellä tapaa muita vanhempia. Tämän ikäisenä ei ole niin helppo enää solmia uusia tuttavuuksia, saatikka ystävystyä. Minusta neuvolassa pitäisi ihan antaa määräys, että yli 6kk lapsen kanssa ei saa jäädä kotiin vaan pitää aktiivisesti hakeutua johonkin toimintaan mukaan. Minä koen, että minun sosiaalinen elämäni on kuihtunut kotonaolon aikana huomattavasti ja itseluottamukseni/itsetuntemukseni on karissut nollaan... Eikös se mene niin, että ihminen peilaa omaa itseään toisten kautta, ja kun ei oikein ole niitä toisia, niin siinähän sitä sitten peilaillaan tyhjyyttä!
Eikö tämän palstan lukijoissa tosiaan ole muita yksinäisiä, jotka haluaisivat kertoa kokemuksiaan, saada vertaistukea ja ehkäpä vielä ystävystyä...?
kivikasa kirjoitti 13.5.2011 13:11
Eikö tämän palstan lukijoissa tosiaan ole muita yksinäisiä, jotka haluaisivat kertoa kokemuksiaan, saada vertaistukea ja ehkäpä vielä ystävystyä...?
Olisipa hyvinkin täällä yksi mutta muutaman vuoden myöhässä. ..?
kivikasa kirjoitti 13.5.2011 13:11
Eikö tämän palstan lukijoissa tosiaan ole muita yksinäisiä, jotka haluaisivat kertoa kokemuksiaan, saada vertaistukea ja ehkäpä vielä ystävystyä...?
Samoin täällä yksi yksinäinen, minäkin muutaman vuoden myöhässä..
mi2 kirjoitti 20.8.2014 12:28
kivikasa kirjoitti 13.5.2011 13:11
Eikö tämän palstan lukijoissa tosiaan ole muita yksinäisiä, jotka haluaisivat kertoa kokemuksiaan, saada vertaistukea ja ehkäpä vielä ystävystyä...?
Samoin täällä yksi yksinäinen, minäkin muutaman vuoden myöhässä..
Kaksi olisi myöhässä kivikasalle mutta oikeaan aikaan toisilleen?