Moikka Kuuratar! Kurjaa, että voit noin huonosti. Kylhän sä selvästi tarviit ulkopuolista apua. Monilla paikkakunnilla ajanvarauksen terveyskeskukseen voi tehdä sähköisestikin. Sillon voit kirjoittaa käynnin syyksi, että sosiaaliset pelot on todella pahoja ja masentaa kovin ja että lääkäriin tuleminenkin on tosi vaikeaa. Tai jos varaat ajan puhelimitse niin kerro siitä etukäteen. Toki sittenkin tarvii päästä sinne lääkäriin asti, mutta kynnys on ehkä matalampi, jos hän tietää ennalta, että ihmisten kohtaaminen on sulle hyvin pelottavaa.

Opiskeluoikeuttahan voi anoa lisää sitten, kun olet paremmissa voimissa. Se ei varmaan oo tämän hetken asia niinkuin ei työnhakukaan. Niinku kirjoitit, vuokra tarvii saada maksettua ja jostain saada rahaa elämiseen. Jos et ole työkykyinen, tarvitset asiasta lääkärintodistuksen työkkäriä varten.

Tosi ikävää, että oot joutunu kokemaan sellasta mikä on rikkonut noin pahasti. 😞 Voimia parantumisen tielle! Pikku hiljaa parempaan päin. 🙂👍

Heippa.

Kuule, et ole ainoa! Ja. Apua on saatavilla. Nyt koet ettei ulospääsyä ole, niin minäkin aikoinani koin ja ajattelin ettei mulla ole mitään mahdollisuutta jatkaa normaalia elämää.

Loppujenlopuksi pääsin kuitenkin varaamaan ajan itselleni neuvolapsykologin kautta. Ja uskon vahvasti, että kun olet siihen valmis, saat varattua itsellesi ajan.

Mulla tuli opiskeluaikoina paniikkikohtauksia. Monta. Ja jokaisessa sosiaalisessa tilanteessa koin valtavaa tuskaa, ja minun piti varmistella, että poispääsy tilanteesta itseään "nolaamatta" on mahdollista. Itselleni kaikkein vaikeimpia tilanteita oli ruokailutilanteet. En pystynyt nielaisemaan ollenkaan ja ruoka jäi pyörimään suuhun. Samoin kaikki pienryhmätilanteet, esiintymiset jne. Lopulta masennuin.

Alkuun, vaikka puhuin ongelmistani, minusta tuntui ettei kukaan oikeasti ymmärrä kuinka vaikeeta mulla on ja kuinka toivottomalta minusta tuntui tulevaisuus.

Minulle aloitettiin masennuslääke, joka myös hillitsee paniikkioireita, ja siitä oli jo apua paljon. Pääsin myös kelan psykoterapiaan jonka yhteydessä sos pelot jäivät kokonasn pois ja sille tasolle, etteivät ne häiritse jokapäiväistä elämää enää.

Ota se paniikki vastaan. Se pelko. Se on osa sinua, ja sisälläsi pienellä lapsella on sinulle tärkeää asiaa juuri silloin. Se helpottaa kyllä, toivoa on, mutta avain on ammattiavussa. Ota lääkärinkäynnille läheinen mukaan jos mahdollista,vedes odotusaulaan. Mene lääkärille, saat tod näk lähetteen eteenpäin ja veikkaampa että psykoterapiaakin aletaan tarjota.

Kun aika on ja olet siihen valmis, haet ja saat apua ❤

Rainbowdash kirjoitti 1.9.2017 21:37
Minulle aloitettiin masennuslääke, joka myös hillitsee paniikkioireita, ja siitä oli jo apua paljon. Pääsin myös kelan psykoterapiaan jonka yhteydessä sos pelot jäivät kokonasn pois ja sille tasolle, etteivät ne häiritse jokapäiväistä elämää enää.

Tosi rohkaiseva kirjoitus, Rainbowdash! Hienoa kuulla, että oot parantunut noin paljon. Se tuo toivoa itsellekin. ☺️ Mulla opiskeluaika oli myös tuskaista sosiaalisten tilanteiden suhteen... onneksi opiskelu oli kuitenkin hyvin itsenäistä, tai onneksi ja onneksi, en tiedä. En kyenny osallistumaan mihinkään opiskelijarientoihin, kun tunsin niin suurta häpeää itsestäni ja pelkäsin ihmisiä. Välttelin ihmisiä ja en tutustunu kehenkään, yksin vaan sit olin... Pikku hiljaa tämä on kuitenki menny parempaan päin, kun on saanu apua ja oppinu luottamaan ees joihinki ihmisiin. 🙂 Ei oo lähellekkään semmosia pelkoja enää ku nuorempana.

Hei Joie.

Tosi hieno kuulla että tekstini tuo edes pienesti toivoa sinulle.

Muistan elävästi sen lohduttomuuden jonka sosiaaliset pelot aiheuttivat. Ajattelin olevani ainoa. Koko ajan pelot meni pahemmaksi, ensin niin et sukulaisissa (etenkin ruokapöydässä) oli ylitsepääsemätöntä ja sitten se tuli kotipöytäänkin.

Edelleenkin on tilanteita, joissa on hankalaa, mutta ne ei ota valtaa, ja pärjään niiden kanssa. Edelleen, katson istumapaikkani tarkkaan uudessa tilanteessa, ja paniikkikohtauksen häivähdys käy sisälläni. Mutta sitten muistan, että minun keho muistaa vielä vaikeat tilanteet, ja siksi antaa merkkejä paniikkokohtauksesta, ja se jää kovin kovin pieneksi tuulahdukseksi.

Annan sen tulla, annan punan nousta kasvoilleni iiihan rauhassa. Kädet saavat hiota ihan rauhassa. Kukaan ei kiinnitä minuun mitään huomiota, ja jos kiinnittääkin, ehkä hän tuntee empatiaa kuten minäkin tunnen jos nään että jotakuta jännittää tms.

Rainbowdash kirjoitti 4.9.2017 20:51

Hei Joie.

Tosi hieno kuulla että tekstini tuo edes pienesti toivoa sinulle.

Muistan elävästi sen lohduttomuuden jonka sosiaaliset pelot aiheuttivat. Ajattelin olevani ainoa. Koko ajan pelot meni pahemmaksi, ensin niin et sukulaisissa (etenkin ruokapöydässä) oli ylitsepääsemätöntä ja sitten se tuli kotipöytäänkin.

Edelleenkin on tilanteita, joissa on hankalaa, mutta ne ei ota valtaa, ja pärjään niiden kanssa. Edelleen, katson istumapaikkani tarkkaan uudessa tilanteessa, ja paniikkikohtauksen häivähdys käy sisälläni. Mutta sitten muistan, että minun keho muistaa vielä vaikeat tilanteet, ja siksi antaa merkkejä paniikkokohtauksesta, ja se jää kovin kovin pieneksi tuulahdukseksi.

Annan sen tulla, annan punan nousta kasvoilleni iiihan rauhassa. Kädet saavat hiota ihan rauhassa. Kukaan ei kiinnitä minuun mitään huomiota, ja jos kiinnittääkin, ehkä hän tuntee empatiaa kuten minäkin tunnen jos nään että jotakuta jännittää tms.

Toi huomio on tosi hyvä, että jos joku huomaa, että jännitän, hän todennäköisesti tuntee myötätuntoa. Sehän siinä yleensä on niin kauheeta, että nyt kaikki ihmiset näkee, kuinka omituinen ja hävettävä olen... vaikka kyse on vaan jännittämisestä. Ootko sä pystyny olemaan ystävyyssuhteissa tai jossain kaveriporukoissa? Mulla ei oo niin vaikeeta syöminen ym julkisilla paikoilla liikkuminen, mutta lähempi tutustuminen ihmisiin on tosi vaikeeta. 😐 Entä kuinka selvisit terapeutin kuolemasta kesken terapiaprosessin? Onhan sellanen aika kova paikka. 🤔

On mulla ystävyyssuhteita ja töissä käyn ja sielläkin sosiaaliset tilanteet sujuu. Kaksi oikein läheistä ystävää, joille voin puhua kaikesta mistä vaan haluun. Mutta terapiassa noita käydään läpi, joten sinne kannattaa yrittää päästä. Nuoret/työikäisethän sinne pääsee jos työ- tai opiskelu on vaarassa mt-juttujen vuoksi.

Ja joo, terapeutin kuolema on hirmu harvinaista, onneksi. En tiiä oonko pääsdy yli, ehkä en. Muistan kaiken sen hyvän mitä sieltä sain mutta nykyisten vaikeuksien kanssa painiessa tilee kova ikävä ja tiiän, että hän ois sanonut juuri oikeat sanat. Ja ehkä mun mt-vointi ei ois päässyt näin pahaksi jos hän eläis, ku oisin tottakai varannut sinne aikaa jo ajoissa.

Mut tiiän kyllä mitä käyt läpi, vaikka oireet ja vaikeet tilanteet eroaa jkv. Mutta minä pääsin niistä, sinäkin ja te kaikki muutkin. Niistä pääsee. Se vaatii töitä ja ammattijeesiä, mut se on mahollista kun jaksaa vaan uskoo ja taistella <3

Rainbowdash kirjoitti 7.9.2017 9:48

On mulla ystävyyssuhteita ja töissä käyn ja sielläkin sosiaaliset tilanteet sujuu. Kaksi oikein läheistä ystävää, joille voin puhua kaikesta mistä vaan haluun. Mutta terapiassa noita käydään läpi, joten sinne kannattaa yrittää päästä. Nuoret/työikäisethän sinne pääsee jos työ- tai opiskelu on vaarassa mt-juttujen vuoksi.

Ja joo, terapeutin kuolema on hirmu harvinaista, onneksi. En tiiä oonko pääsdy yli, ehkä en. Muistan kaiken sen hyvän mitä sieltä sain mutta nykyisten vaikeuksien kanssa painiessa tilee kova ikävä ja tiiän, että hän ois sanonut juuri oikeat sanat. Ja ehkä mun mt-vointi ei ois päässyt näin pahaksi jos hän eläis, ku oisin tottakai varannut sinne aikaa jo ajoissa.

Mut tiiän kyllä mitä käyt läpi, vaikka oireet ja vaikeet tilanteet eroaa jkv. Mutta minä pääsin niistä, sinäkin ja te kaikki muutkin. Niistä pääsee. Se vaatii töitä ja ammattijeesiä, mut se on mahollista kun jaksaa vaan uskoo ja taistella <3

Toivottavasti löydät myös nykyiseen tilanteeseesi sopivaa apua Rainbowdash. Kyl mäkin terapiassa oon käynny vuoden alusta asti ja koen, että siitä on paljon apua. Kiitos tsemppauksesta! Toisten todistukset siitä, että on päässy eteenpäin ja parantunu tuo aina tosi paljon toivoa. Voimia sullekin!