Tunnistan tuon, Elämään pettynyt. Minulla on ollut juuri tuollaista vaikka miten pitkään jo, yli kymmenen vuotta. Lähinnä joinain päivinä on sellainen hetki, jolloin elämä on ihan ok eikä ole ahdistusta. Se voi kestää tunnin tai muutaman tunnin. Edellisestä on varmaan jo viikko ainakin.

Pystyt ilmeisesti tekemään täysipäiväisesti työtä. Itse en pysty enää kuin osa-aikaisesti. Kun keskityn työhön tai johonkin muuhun, siis silloin kun pystyn, siinä käy juuri noin niin kuin kuvaat, että ajatukset menee sinne työasioihin. Ei tunnu ahdistusta eikä muutakaan. Mutta keskittymistä ei pysty pitämään loputtomasti työasioissa tai muissakaan asioissa kuten lukemisessa tai jossain muussa tekemisessä.

Kun ei ole enää mitään "pakollista", mihin voisi yrittää keskittyä ja minkä vielä pystyy itselleen selittämään mielekkäänä toimintana, käy juuri noin kuin kirjoitat. Ahdistus ryöpsähtää valloilleen. Elämä on täysin epämielekästä. On koko ajan huono olo ja on suuri tarve päästä taas siihen parempaan oloon, joka tulee silloin, kun pystyy saamaan ajatukset muualle. Silloin saatan yrittää suorittaa jotain ja siten hetkeksi päästä parempaan olotilaan. Lopulta mieleni ei ikään kuin jaksa enää ja ahdistus puskee läpi kaikesta suorittamisestakin. Ei tunnu mikään mielekkäältä.

Terapia on auttanut jonkin verran. Välillä auttaa, jos lähden käymään jossain, välillä ei. Pihalla rikkaruohojen kiskominen tai muut pihahommat auttavat lähes aina ja vaikutus kestää itse tekemisen jälkeenkin joitain tunteja. Minulla ei ole mökkiä, mutta jos olet mökillä, siellä luultavasti on luontoa ja pihaa ympärillä. Ehdottaisin jonkin yksinkertaisen pihahomman tekemistä kokeeksi silloin, kun on huono olo. Ei mitään suurta eikä suunnittelemista vaativaa. Itse nyhdän esim. rikkaruohoja jostain sellaisesta kohdasta, mistä ihan selvästi pitää nyhtää, ja kerään ne kasaan. Tulee siistimmän näköistä. Ehkä leikkaan vähän nurmikkoa. Mökillä voi olla paljon monipuolisemmin ulkona tekemistä. Minulla vaikuttaa parhaiten sellainen hyötytyö ulkona, jota ei ole pakko saada valmiiksi mihinkään tiettyyn pisteeseen asti mutta joka edellyttää fyysistä kontaktia luontoon. Yhtäkkiä huomaan vain tekeväni sitä ja olen unohtanut ahdistuksen. Jälkeenpäin on parempi olo olo useita tunteja, vaikka lopetin jo. Joskus kestää pidempäänkin.

Liikunnasta en saa samaa vaikutusta, mutta luonnon kaivelemisesta kyllä. Edes luonnossa liikkuminen ei toimi samalla tavalla. Eri ihmisillä toimii eri keinot.

Silti pihahommissakin on se huono puoli, ettei niitä jaksa koko ajan tehdä eikä omilla voimillani edes joka päivä. Pihakin on ihan kuiva näillä ilmoilla. Mökillä voisi olla enemmän tehtävää.

Myös jonkun ihmisen kanssa puhuminen auttaa usein. Pahimmissa kohdissa olen kokeillut tukinetin solmussa-chattia tai kirkon chattia. Siellä on ammattilaisia tai koulutettuja vapaaehtoisia, jotka selvästi osaavat vastailla sillä tavalla, etten ahdistu lisää vaan ahdistus vähenee ja koen tulevani kuulluksi ja näen asioita uudella tavalla. Se helpottaa pidemmäksikin aikaa. Puhelu terapeutille on myös tehokas keino, mutta se ei useinkaan ole käytettävissä.

Minusta on hyvä, jos myös itkettää. Koen, että silloin on hiukan helpompaa, jos itku tulee, verrattuna siihen, jos ei edes itketä ja on vain toivoton ja todella huono olo. Jos sinulla on joku ystävä tai tuttava, jolle voisit kertoa huonosta olostasi, se voisi hiukan helpottaa. Itselläni ei ole ketään. Tai ne, jotka voisivat olla, eivät ymmärtäisi vaan nujertavat lisää. Sinulla saattaa olla jokin hyvä ihmissuhde, johon voit turvautua. Voisit ehkä harkita kertomista jollekin?

Myös lepääminen ja loma-aika on tärkeää, vaikka tulisi ensin huono olo. Joskus olo paranee sen jälkeen, kun loman alku on ollut huonovointista. Minulle kävi aiemmin usein niin.

Minulla kyllä Elämään pettynyt samanlaisia fiiliksiä usein. Vaikeinta on kestää riitoja yms.

Joidenkin deittisovelluksien kautta olen jutellut monien kanssa. Ollut ihan hyviä keskusteluja.

Eniten sitä kuitenkin kaipaa että olisi joku kumppani ihan tässä ns. live-elämässä.

Uskon ihmisten hyvyyteen. Vaikka tuntuukin että maailmassa on paljon pahoja ihmisiä.

Toivon teille kaikkea hyvää! Aikamoista vuoristorataa tämä elämä kyllä välillä on...

Täällä suma monenlaista epäonnea. Taivas varjelee 🙏 pitää kiinni vaikka myrsky veisi.

Nyt jo viisi päivää jatkunut sama tasainen ahdistus. Lisäksi rakas kissani katosi, luultavasti kuollut koska on jo neljättä päivää poissa. Elämä tuntuu vain pelkältä pettymysten sarjalta. En pysty keskittymään mihinkään, olen kaksi päivää etsinyt vaan kissaani, ja suru ja hätä on kova. Puoliso minulla on, mutta en voi olostani kertoa, olen yrittänyt aiemmin mutta ei oikein ymmärrä tätä. Olen niin yksin tämän kaiken kanssa.

Täällä vielä..

Tämän myrskyn silmään en olisi halunnut joutua. Mutta kuka voisi valita mihin miinoista astuis. Nyt vielä paineiden vyöry etäämpänä, jatkosta ei tietoa. Uhkan tunne on salpaava. Joka on kokenut olevansa henkivaltojen riepoteltavana, on tullut todella koetelluksi.

Yksin Kristus kantaa pois pimeästä, Häneen tukeutuva saa armon. Asutpa idässä tai lännessä, pohjoisessa tai etelässä, keskellä tai kaikessa, syvyydessä, kaikilla sama matka: suostuminen armahdetuksi. Syyllisyden kaikesta kantaa Kristus. Kantoi tuolloin, kantaa tänään. Suostu rakkauteen, Hän pyyhkii kuivimmatkin kyyneleet. Nekin jotka nytkin yhä teet  usein vuoksi toisten tai omien virheiden.

Niin on Jumala meitäkin rakastanut, antoi ainoansa, meidät vapauttaakseen. Joh. 3:16

Gal. 5 nnen kirjeen alku

Elämään pettynyt...

Kissallasi on sinnikäs kyky selviytyä. Toivon kissasi palaavan kuin valkea kissani teki kääntyessään pihatielle kuin muina tyttöinä. Koen ahdistustasi vaikka valkean poismenosta on jo vuosia. Ahdistuksessa olemme kaikki kadotettuamme otetta arjen hyörinästä kuka kevyemmin kuka vakavammin. Voimia Sinulle ❤️

Elämään pettynyt kirjoitti:
Nyt jo viisi päivää jatkunut sama tasainen ahdistus. Lisäksi rakas kissani katosi, luultavasti kuollut koska on jo neljättä päivää poissa. Elämä tuntuu vain pelkältä pettymysten sarjalta. En pysty keskittymään mihinkään, olen kaksi päivää etsinyt vaan kissaani, ja suru ja hätä on kova. Puoliso minulla on, mutta en voi olostani kertoa, olen yrittänyt aiemmin mutta ei oikein ymmärrä tätä. Olen niin yksin tämän kaiken kanssa.

Mitä jos pessimistisestä asenteesta saisi myös voimaa? Itse välillä koen niin. Siis vaikka elämä olisi pettymysten sarja niin silti olemme vielä elossa. Vaikka meillä olisi miljoona syytä vihata koko olemassaoloa ja miljoona syytä tehdä pahaa itselle niin silti emme tee sitä. Tämä on juuri se ihmisenä olemisen vahvuus. Me pystymme miettimään asioita. Toisin kuin monet muut nisäkkäät.

Toki elämässä tapahtuu ikäviä asioita. Juuri tuo kissan katoaminen yms. Mutta itse ajattelen niin että loppujen lopuksi ihmisellä on vain vastuu omasta elämästä.

Enkä tarkoita etteikö muista pitäisi välittää. Muista täytyy välittää. Mutta mitä meillä loppujen lopuksi on kuin oma elämä? Ja me elämme tätä elämää muitten kautta. Ihmisen on ennen kaikkea oltava vahva. Sillä me emme voi elämän edessä muutakaan...