Apteekkireissun jälkeinen romahdus - kulissit kaatuu.
Nyt sen sitten varmaan näkee jo naamastakin, että masentaa ja ahdistaa rankasti. Nyt sairasloman alkupuolella en sitten enää oikein ole jaksanut vetää sitä ”pärjäävän ihmisen roolia”, josta aiemmassa kirjoituksessani puhuin. Kai olen nyt sitten jotenkin antanut itselleni luvan olla alavireinen myös ihmisten ilmoilla. Itseäkin kauhistuttaa miten raunio olen.
Kävin tänään hoitamassa asioita. Olo oli koko ajan todella ahdistunut ja jotenkin fyysisestikkin tuntui todella heikolta ja kylmettyneeltä koko ajan. Kirjastossa kävin palauttamassa kirjoja ja alkoi väsyttää niin, että olisin voinut nukahtaa siihen paikkaan nojailin vaan kirjahyllyyn ja hengitin syvään – olo oli kuin haudasta noussut. Apteekissakin meinasin pökertyä siihen penkkiin ja kävin tosi hitaalla.Sitten oli pakko mennä vielä kauppaan hakemaan muutama juttu, siellä sitten iski pakokauhu, sain juuri ja juuri ostettua sen mitä piti. Kaupassa katselin eläkeläisiä, jotka reippaina laittoivat mandariineja koreihinsa olin lievästi sanoen kateellinen kaikille niille normaalisti jaksaville ihmisille. Hautaustoimiston ohi pyöräillessä mieleeni tuli ensimmäisenä ajatus tuonne minä kuulun arkun pohjalle. Kun vihdoin pääsin kotiin olin niin poikki, että romahdin sohvalle ja aloin itkeä hysteerisesti tuntui,että kurkkuakin kuristi, sitten viimein pahin ahdistus taittui ja nukuin kolmen tunnin päiväunet. Nyt sitten kirjoitan tänne tämän tuskaisen päivän tuntoja – helpottaa tietää, että meitä on muitakin samojen ongelmien kanssa kamppailevia.
Ja vielä kaiken kukkuraksi vanha tuttu on palannut kaveriksi näin sairasloman alkuun nimittäin kukapa muukaan, kuin SAIRAUSPELKO! – tämä sitten vie totaalisesti viimeisetkin voimat 😭
Jaksamisia sinne!
Arki tuntuu välillä vähän liiankin ahdistavalta myös täällä. Eilen oli hyvä päivä. Sain siivottua ja laitettua vähän kotia kuntoon, mutta taas tänään aamulla herätessäni olo oli ahdistava ja tuskainen.
Kiitos, samoin jaksamisia sinne myös!
Tänään on ollut vähän parempi päivä - pakotin itseni laittamaan lämmintä ruokaa - sekin on jo jotain, että muistaa syödäkkin joskus.Taustalla kuitenkin on sellainen oudon tuskainen olo ja päivällä nukkuminen houkuttaa tosi paljon, mutta ei kannata liikaa nukkua, ettei mene yöunet.
Zombie88, kuulostaa tosi tutulta. Kaikki nuo ovat tuttuja tunteita, useiden vuosien ajalta.
Jaksamista sinulle, sydämestä. 🙂🌻
Kiitos ja voimia sinne myös 🙂🌻
On se kummallista miten masennus tekeekin kaikista arjen jutuista niin hankalia ja sitten, kun vielä pitäisi saada itsensä kuntoonkin ja tehdä niitä "mukavia" asioita. Vaikea tässä on mitään mukavaa tekemistä aloittaa nyt sairaslomalla,kun ei nää missään mitään mieltä ja kaikki normaalista elossa olosta alkaen tuntuu välillä pakkopullalta.
Tämä kappale kuvaakin osuvasti kaipuuta tuon puoleiseen, vaikka eihän itsemurha mikään ratkaisu ole:
http://www.youtube.com/watch?v=azpr8KXE0nI
Viime yö meni itkun ja ahdituksen sekaisissa tunnelmissa ja niitä jälkimaininkeja tuli nukuttua koko päivä😴
Olen uusi täällä - 14 vuoden mittainen parisuhde kariutui vastikään masennukseni takia ja ajattelin että täältä saattaisi saada vertaistukea ja lohtua yksinäisyyteen. Sinnittelen vielä töissä, mutta Zombien aloitus kuulostaa niin pelottavan tutulta, että huhhuh.. Saavutin itse vähän ennen eroa pisteen, jossa lakkasin aika pitkälti välittämästä, mitä muut ajattelevat siitä, etten enää jaksa vastata small talkiin, enkä juuri välitä siitä, minkä vaikutelman annan.
Tuo voimattomuus ja palelukin kuulostaa niin tutulta.. Mitenhän sitä selviää pitkästä talvesta?
Minäkin ajattelin tänne raapustaa jotain. Tuollaiset ahdistavat tilanteet, itselläni niistä sos tilanteista lähinnä johtuen, ovat tuttuja erinäisillä vahvuuksilla. Onneksi ei ole ollut nyt pitkään aikaan. Auttanee se, kun on ollut töissä. Vaikka siinä pitää kyllä yrittää tsempata monta kertaa ja ylipäätään, että nousee sinne töihin, niin se tekee hyvää.
En ole itse uskaltanut ottaa pidempiaikaisia töitä juuri jaksamisen suhteen, että ei tule sitä uupumusta, romahdusta. Mulla työperäinen uupumus ilmenee usein ärtyneisyytenä, alan mennä jotenkin ylikierroksilla, ahdistus töihin liittyen ei lähde pois, lisäksi niihin on ikävä kyllä liittynyt se, että pillerit alkaa pyöriä mielessä. Ja kuten täällä todettiin, se ei todellakaan ole se ratkaisu.
Olisi vaan niin hienoa, että olisi vahvempi stressinsietokyky eikä olisi tämäntason sos tilanteiden pelkoa, johon tarvitaan lääkitystä eikä väliin sitä masennusta. Mutta sitten voisi olla jotain muuta tilalla. Hyväksyä oman elämän realiteetit. Välillä helpompaa, välillä vaikeampaa. Silloin, kun on voimakkaat sos pelot päällä, niin ei sitä siinä tilanteessa oikein osaa sanoa, että minä hyväksyn tämän. Se tunne on niin EPÄMUKAVA!!! Mutta sitten parhaimmillaan sitä ajattelee, että on saanut paljon sellaista kokemusta heikkoudesta, jota taas ei muuten olisi saanut. Ja ymmärtää ainakin tämäntyyppisissä asioissa, paremmin toisia.
Tuttuja fiiliksiä, liiankin tuttuja. Kun on aivan pohjalla, pitää antaakin itselleen lupa vaan levätä ja antaa muun maailman odottaa. (Jos tämä vaan on mitenkään mahdollista, ainakin sairasloman ajan?) Ei kannata yrittääkään syyllistää itseään siitä, kuinka ei jaksa ajatella mukavia asioita, siitä tulee takuulla entistä kurjempi olo. Pitää muistuttaa, että tavoitteet on asetettava sen tilanteen mukaan, toisinaan hengissä selviytyminen minuutista seuraavaan on oikein hyvä maali, itsekin sitä toteuttanut taas viime päivinä. Sitäkään ei niin kannata murehtia, mitä muut ajattelevat, koska noin realistisen pessimistisesti ajateltuna hyvin harvat välittävät toisista ihmisistä nimeksikään, olivatpa nämä toiset sitten miten kahjoina tahansa tuolla kaupungilla. Kunhan et kenenkään kimppuun käy, olet sangen huomaamaton.
Tsemppiä ja halauksia 🙂
Kiitos vastauksista! 🌻🙂🌻