On tämä kyllä kummallista, että miten sitä voi niin arkiset asiat muuttua niin hankaliksi ja ahdistaviksi, ettei niitä meinaa millään saada tehtyä, tai edes aloitettua?
Kuten nyt vaikka kaupassakäynti, ruoanlaitto, pyykinpesu.. ja nyt varsinkin alko ihan tosissaan ahdistamaan, kun eilen posti toi ilmoittautumislomakkeen esikouluun.
Eli pitäis se täyttää ja myöhemmin keväällä/syksyllä käydä tutustumassa jne. Siis ylipäänsä se "turhanpäiväinen plörinä" mitä noissa päiväkodeissa aina harrastetaan, niin voi ei.. mä en haluu edes kattoo noita lippu-lappuja ja ajatella koko esikouluun menoa. + neuvolaankin pitäis noille pienimmille varata ajat... Mä oon paska äiti! 😭

Maanantaina on onneksi sinne psykiatrille aika.. pitänee tuostakin mainita.

Kun alkaa ihan oikeesti "voimat" loppuun, enkä jaksais enää noita pakollisiakaan juttuja. Tekis mieli vaan olla...

Onko täällä kukaan tehnyt SCID(I&II)-testiä?
Siinä täytetään ensin sellanen päälle 100-kysymyksen kysely, johon vastataan Ei / Kyllä. Sen jälkeen se olisi kait tarkoitus käydä hoitohenkilön kanssa läpi jne. Tällä selvitellään ihmisen persoonallisuutta.

Itse löysin netistä sellaisen(pdf) & tuossa eilen sitten tulostin ja täytin sen.
Näyttäisi minun kyllä -vastausten perusteella, että saattaisin olla: estynyt ja depressiivinen.

Onko kellään kokemuksia tästä kyselystä? Oliko se mielestäsi hyödyllinen, vaiko harhaanjohtava?

Täällä jo oikeastaan innolla odottelen sitä psykiatrin aikaa.. koska nyt on jotakin tolkkua tähän elämään saatava! 🙂👍

"If you're going through Hell.. just keep on going."

Elämäni ensimmäisestä psykiatrikäynnistä jäi kyllä niin tyhjä olo, kuin olla ja voi. Pettymykseni on suunnaton. 😭
Olin ajan loputtua niin vihainen 😠, että olisi tehnyt mieli sanoa sille psykiatrille, että: jäikö tästä sulle jotain korvan taa? Ku mulle ei jääny! ☹️
Mietin tosissaan, että saiko se mitään hyödyllistä kirjotettavaa sinne mun potilastietoihin, vai oliko toi koko käynti yhtä tyhjän kanssa? Niin välinpitämättömältä hää minusta vaikutti. 😑❓

Ja tota mä just mielessäni pelkäsinki, että se yrittää vaan istua siinä mahdollisimman hiljaa.. ja tällä tavoin "pakottaa" mut puhumaan yksinäni.
Ja sit, kun se p*rk*le puhu, niin sieltä tuli vaan päivänselviä asioita, kuten:
Kelan tukemaan terapiaan tarvitaan 3kk:den hoitosuhde.. ja siihen sisältyy niin ja niin monta käyntiä, niin ja niin monella eri tyypillä. Ja näitä arviointikäyntejä pidetään siksi, että saataisiin selville millainen terapia teille sopisi parhaiten? Kun ollaan kunnolla selvitetty, että mikä teitä vaivaa jne.

Siis voi jumal*uta! Kuinka monelle eri tyypille & kuinka monella eri tavalla, mun pitää tää vielä sanoa? -Mun elämältä puuttuu pohja. Mä haluun kuolla! Pelottaa & ahdistaa! Auttakaa mua, jotta mä haluaisin elää! Jotta mä näkisin jossain jotain hyvääkin...

Tuntu siltä, että toi käynti oli ainoastaan sitä varten, jotta voitaisiin varata mulle se uusi aika.. siis "ajanvarauskäynti".

Odotin tolta käynniltä enemmän ja jotain paljon yksinkertasempaa. Tyyliin: mä sanon mikä mua vaivaa ja se sanoo, että pistetään hoito käyntiin (parantuminen alkaa nyt) ja seuraavaksi tehdään näin! Siis niinku selvät "askeleet", että olis tullu itelle sellanen turvallinen, ymmärretty ja kuunneltu olo. 🙂🌻
Mutta ei. Nyt mulle jäi vaan tyhjä ja epämääränen olo. Ehkä vähän tyhmäkin. 😯🗯️

Käynnin tulos:
Seuraavaksi saan ajan jollekin hoitajalle jossakin vaiheessa, josta ilmotetaan joskus. (Ai ku kiva.)
Sain myös uuden ajan tälle samalle psykiatrille, reilun kuukauden päähän. Eihän täällä pikkukylässä ole edes muita, joten kai se on mentävä tuon luokse vielä uudestaankin.
Ellen sitten halua 2h suuntaansa -reissuja alkaa tekemään, jotta olis vähä valinnanvaraakin. No, enpä taida haluta. 😞

Parhaani yritin:
Annoin sille psykiatrille ihan huvikseni vielä SCID 1&2 persoonallisuus -kyselyn siinä lähtöä tehdessäni, johon olin kirjottanu kyllä -vastauksien kohdille ajatuksiani (+joihinkin ei -kohtiin myös). Ja ottihan se sen vastaan, vaikkakin mielestäni hieman vastahakosesti.
Sanoin vaan, että eikös tollasesta ois arvioinnin suhteen hyötyä. Vai, missä tai millon, noita oikeen tehdään, jos ei psykiatrin luona? Sano se sit, että joo, voidaan jossain vaiheessa käydä se läpi.. ja että laittaa sen talteen jne. Jokseenkin vaivautunut tunnelma. Kylmäkin ehkä. (Luultavasti en edes kykene luottamaan koko äijään...) ☹️

Toive:
Mä haluisin päästä hoitamaan itteäni äkkiä, enkä hidastella niinku tää psykiatri tuntu haluavan. (Ei, en ole maaninen.)
Jos mä saisin päättää, niin aikaa käytettäis tehokkaasti voinnin mukaan.. vaikka just täyttämällä etukäteen joitakin kyselyitä, tai vaikka kuvailemalla tuntemuksiaan paperille, tyyliin "esitiedot" & näillä päästäis jo hyvään vauhtiin.
Niinku mä oon yrittäny tehdäkin... Mutta mulle tuli lähinnä tunne, ettei mun kirjotuksilla ollu mitään merkitystä, tai ettei niitä edes huomioida. Vaikka kyyneleet valuen oon niitä avoimesti kirjottanu. 😭

Lopputulos:
Kaikesta vaivannäöstäni huolimatta.. menee ihan hirveen kauan, ennenkuin saan jotain konkreettista apua, vaikka tarvitsisin sitä apua jo nyt!

Psykiatri sano vaan, että soita/mene päivystykseen, jos siltä tuntuu. Tai voit osastollekin mennä. 🤨

Aijaa, niinkö?
Selvä, heippa!

Olipa todella nuivan oloinen vastaanotto.. Onko tuo todella paikkakunnan ainoa psykiatri? Voisiko siitä huomauttaa asiasta ensi kerralla suoraan tyypille ja sanoa suoraan millaisena tuon kohtelun koit.

En tiedä tilanteestasi. mutta minusta tuntuu että pystyt kuitenkin jotain asioita työstämään kirjoittamalla itsellesi. Minua on auttanut myös masennuksen itseapuoppaat kirjoitustehtävineen.

voimia. 🙂🌻

Moi Satoshi!

Kyllä toi on julkisen puolen ainoa psykiatri. Ja vielä: konsultoiva psykiatriaan erikoistuvakin vasta. ☹️
En sitten tiedä onko täällä yksityisiä, kun on niin surkeet nettisivut tuolla meidän "lääkäritalollakin". Vaikkei mulla ois sellaseen varaakaan... 😭

Odotan kovasti, josko pääsisin kanta.fi:stä lukemaan jotakin sen kirjotuksia. Mutta siellä oli huutomerkki-kolmio, jonka vieressä luki: "Kanta-palveluissa on havaittu häiriö". Eli, en pääse sinne ainakaan vielä. Yritän myöhemmin uudelleen.

Aattelin kans, että jos tosta sairaanhoitajalle jotain sanoisin.. mutta sitte tuli mieleen, että hankaloitanko mä sillä vaan mun omaa hoitoani? Kun se tosiaan on se ainoo psykiatri täällä. 🙄 😯🗯️

Ei tullu yhtään sellanen "autettu" olo ainakaan. ☹️
Vaikka apua mä sinne menin hakemaan!
Vai aatteliko ne, että mä menin sinne ihan huvikseni vaan? 😠

Saas nähä, miten tämänkin "hoitosuhteen" kans käy? Tai minun? 😴

Sairaanhoitaja oli mukava ja puhelias.. mutta edelleen itsellä on sellainen olo, ettei tästä turhuuden tunteesta taida terapiayksikönkään avulla päästä eroon. 😭
Jotain hengitysharjotuksia ehdotteli jne. 😟 En usko että sellanen auttaa mun ahdistukseen pätkääkään! Ja entäs masennus, sos.pelot ja yksinäisyys? Niitä ei kait kukaan pysty poistamaan. Tai ainakaan syvään hengittely... 😴

Perhetyöntekijää myös ehdotteli.. ahdistaa liikaa jonkun tuntemattoman ihmisen tulo meille kotia, vahtimaan mun lapsia. (Tyttökin olis varmaan ihan kauhusta kankea ja itkis koko ajan äidin perään...) 😐

Pitäsköhän tässä yleislääkärille varata aika, kun ei lääkityksestä ole ollut puhettakaan!? Jotenkin toivoisin jotain lääkitystä, joka vois ehkä auttaa mua tässä olossa. 😯🗯️

Taas tuli kuoleman kaipuu mieleen.. ei vi*tu mua oo tarkotettu tänne maan päälle sa*tana. Pitäisköhän mun vanhemmat huolta mun lapsista, jos minua ei olis? 2 eri isää, joista toinen ei ole lastaan nähnytkään... ☹️ Mitenhän nuo pärjäis? Pitäs lavastaa joku onnettomuus, niin ei kellekään tulis niin paha mieli, kuin itsemurhan jälkeen jääneille kuulemma tulee.. ne itsesyytökset ja aatokset ym.jne.

Kuinka voi umpikujasta päästä pois?

Ensi viikolle sain uuden ajan hoitajalle...

Toipuminen vie valitettavasti aikansa ja vaatii sen, että annat itselles luvan siihen. Hengitysharjoitus toiminee lähinnä ahdistus- ja paniikkikohtauksiin, ei välttämättä suoraan masennukseen. Eikä se korjaa tietenkään kaikkea, mutta se rauhoittaa hätääntynyttä mieltä. On siinä fyysinenkin osa. Stressi nostaa helposti hengitystä ylöspäin ja huomaan hengittäväni enemmän rintakehällä kuin pallealla.

Uskon että kaikki kertomasi asiat on hoidettavissa, mutta ne saattaa vaatia erilaisia keinoja. Voit joutua ajattelemaan uusiksi muutamia uskomuksia ja ajatusmalleja jotka sun viestistä tulee esille.

Omia ajatuksiakin kannattanee opetella muokkaamaan hyödyllisemmiksi. Esmes jos kerran kysyt miten lapset pärjäisi ilman sinua, niin eikö se tarkoita sitä, että välität niistä? Huolehdit lapsista, joten koet jossain sisimmissäsi olevasi niille tärkeä. Jos kerran välität lapsistasi, niin sittenhän sinussa on selvästi jotain hyviäkin asioita. Voisiko olla ettet kuitenkaan ole ihan niin turha kuin ajattelet?

Sepäs siinä Satoshi juuri onkin.. kun pitäisi ensin oppia ajattelemaan asioita positiivisesti ja elämään päivän kerrallaan, murehtimatta tulevista koko ajan, tai niistä asioista joille ei voi tehdä mitään. Mutta en tiedä miten? Turhauttaa kaikki! Ja toisaalta, jos minun ongelmilleni ei mitään voi tehdä? Niin miten voisin tästä muuksi muuttuakaan. 😑❓
Elämässä on kovin vaikea nähdä mitään järkeä/hyvää, noin niinkuin yleisellä tasolla, jos nyt siis lapset jätetään pois yhtälöstä. 😐

Maailmaa ei ole tehty minua varten, eikä minua maailmaa varten. -Tältä minusta tuntuu päivästä toiseen...

Olen syrjäytynyt ja yksinäinen = masennus. Elämääni hallitsee jännittäminen sosiaalisissa tilanteissa, jonka vuoksi olen eristäytynyt ylhäiseen yksinäisyyteeni. Itseluottamukseni on nollassa, olen epävarma kyvyistäni jne. Näiden vuoksi toivoisin olevani mielummin kuollut, kuin elossa. Koska en vain koe pärjääväni yhteiskunnassa tällaisena. Enkä siis tiedä voinko olla muunlainen edes terapian tai keskustelun avulla?
Koska oikeasti tarvitsisin: seuraa, rohkaisua, kannustusta, hyväksyntää & rakkautta. Eikä näitä saa terapeutilta tai "ostettua" mistään. Ymmärrystä ehkä, mutta se ei minun tilannetta luultavasti miksikään muuta. Olenko vain toivoton tapaus?

Ps. Hengitysharjoituksista puhuttiin juuri siksi, että minulla on ajoittaisia paniikkikohtauksiakin ollut ja tuo voisi mukmas auttaa myös sosiaalisissa tilanteissa, kun jännittäminen kangistaa... Mutta itse en usko että auttaa, paitsi siihen paniikkikohtaukseen(olen yrittänytkin tätä jo..). En saa mieltäni tyhjäksi, koska en pysty keskittymään tai näin ollen alkaa kassajonossa yht'äkkiä syvähengittämään jne. Vastaanotolla kyllä keskityin vain hengittämiseen ja siihen/ milloin sen voisin lopettaa(1 min)... Mutta sosiaalisissa tilanteissa tästä tuskin olisi hyötyä, koska en pystyisi siellä kuitenkaan hengittelemään silmät kiinni ja ns. ruhoittumaan. 😴

Olen väsynyt itseni saamattomuuteen.. miksei minulla ole ketään aikuista rinnalla, jonka kanssa voisin jakaa elämän paino? Pelkään tulevaa, koska siellä näkyy vain pelkkää tyhjyyttä ja lisää yksinäisyyttä. Sisältö puuttuu...

ElämänhaluKadonnut kirjoitti 9.2.2016 18:43

En jaksa tätä enää, haluaisin vain kuolla. Miksei ihmisiä auteta kuolemaan, jos ei eläminen kertakaikkiaan onnistu. 😐
-Minä en ainakaan osaa elää, en ole ikinä osannut.

En ole milloinkaan ollut mitenkään innoissani siitä tosiasiasta, että minä elän & olen jne. Mielummin en olisi!
En saa millään kiinni tästä elämästä. Kaikki tuntuu täysin turhanpäiväiseltä. Olen epätoivoinen & yksin. Tuntuu siltä, että kuolema on ainoa vaihtoehto päästä vapaaksi tästä loukusta, jossa tunnen päivittäin eläväni. En vain pelkurina uskalla tehdä sitäkään... 😭

Tuntuu siltä, ettei minunlaisestani säälittävästä ihmisrievusta ole kenellekään mitään hyötyä, päinvastoin. Olen pelkkä taakka, joka pilaa kaikkien muidenkin päivän p*skamaisuudellaan. 😠
Koen aidosti olevani haitaksi kaikille & täten yhteiskunnan olisikin parempi ilman tällaista avutonta häviäjää, joka ei edes kykene elättämään itseään. ☹️

En saa mitään aikaiseksi. En saa edes haettua tarvitsemaani 😯🗯️ itselleni, kun en pääse ovesta ulos! Siis muualle kuin kauppaan. Sinnekään en kyllä menisi, ellei olisi pakko. Olen kuin "vankina" omassa mielessäni/kodissani.

Olen aiemmin syönyt pariin otteeseen (muutamia vuosia kerrallaan) mielialalääkkeitä.. ja viimeksi vajaa 4 vuotta sitten sain myös pitkävaikutteisia Xanoreita(8kk). 🙂👍
Lääkkeistä ne rauhottavat ovat auttaneet parhaiten, mutta niitähän ei haluta määrätä pitkäksi aikaa, vaikka auttaisivat kuinka hyvin. 😑❓ Terapiassa en ole ikinä ollut, tai edes psykologilla käynyt.
Kirjeen olen (kahdesti) kirjottanut aina ensin ja siten saanut ajan terveyskeskuskukseen. Kolmannella kerralla kirjoitin kirjeen ongelmistani terapiayksikköön, jonne myös sain ajan sairaanhoitajalle. Mutta jonne en sitten ikinä mennyt...
Eli, ihan vain yleislääkärillä olen asioinut & heiltä nuo lääkkeet saanut.
Hävettää mennä sinne kertomaan omasta vajavaisuudestaan. Iskee paniikki.

Viimeisen lääkityksen katkaisi raskaus. Nyt tyttö on jo pian 3 vuotias, enkä ole vieläkään hakenut jatkoa tuolle lääkitykselle, vaikka tarvetta olisi ollut jo pitkään. En vain saa itseäni sinne terapiayksikköön asti.

Minulla ei ole ketään toista ihmistä, ei niin yhtään ketään, jonka kanssa puhua, olla tai mennä.
Olen olemassa vain lapsilleni(3), mutta heidän kanssaan en voi keskustella aikuisten juttuja tai ylipäätään saada tarvitsemaani tukea. Enhän pysty sitä itsekään heille tässä tilassa antamaan.
Olen ajatellut hakeutumista laitoshoitoon.. mutta se pelottaa & ahdistaa. Mihin lapsetkin silloin joutuisivat? Vai olisiko se sittenkin vain hyväksi heille, kun äiti saa apua/hoitoa? No olisipa tietenkin. Mutta mutta...

Olen omille vanhemmilleni kertonut olotilastani, mutta eivät he osaa minua mitenkään auttaa, kun eivät ole samalla paikkakunnallakaan. Emme ole mitenkään läheisiä, koska en kykene pitämään yhteyttä kehenkään. En pidä puhelimessa puhumisesta, enkä yleensä vastaa siihen kun se soi, koska se jostakin syystä ahdistaa minua kovasti. Lääkäriin hekin vain patistavat & kehottavat muuttamaan lähemmäksi heitä. Vaikka olen sanonut, ettei minulla ole rohkeutta mennä sinne lääkäriin, sen enempää, kuin voimia/varaa muuttaakaan. Eikä se paikkakunnalta toiselle muuttaminen minua mitenkään parantaisi, kun koen ettei minua kukaan ymmärrä tai osaa auttaa. Olen tuntenut aina olevani ulkopuolinen. Siis ihan omassa perheessäni, vanhempieni, sisaruksieni & sukulaisteni parissa. Olen myös pitänyt itseäni muita huonompana ihmisenä. En ole hyvä missään. Minussa ei ole mitään mistä olla ylpeä... 😟

Miksen voi olla "normaali", miksi olen näin "viallinen"? Miksi toivoin vain, että saisin nukkua pois? 😴 Ja samaan aikaan, jollain tasolla, pelkään kuolemaa. (Eihän tuossa ole mitään järkeä!)
Siispä, jatkan näyttelemistä, kuin kaikki olisi hyvin... 🙂👍

Mikä tähän elämänhalun totaaliseen katoamiseen voisi muka auttaakaan?

Tässä lienee tarpeeksi porinaa yhdelle kerralle. Siispä, sen pituinen se.

mitenhän minä pystysin auttaa sinua ja valamaan rohkeutta mennä puhumaan jonkun ammattilaisen kans koska se auttaa ihan oikeasti. itse sain tukinetin avulla rohkeutta mennä puhumaa asioista jonne olisi pitänyt mennä paljon aikaisemmin. eka kerta on vaikea ja ovelta meinasin minäkin vielä kääntyä. ajattele miten tärkeä ihminen sinä olet lapsille jotka tarvii äitiä et sinä voi heitä jättää ethän? ajattele minkä aukon sinä jätät jos luovutat ja lapsesi kyselevät muilta miksi äiti jätti. itkua väännän minäkin tätä kirjoittaessa kun haluaisin auttaa enemmän mutta en osaa muuta kun valaa sinuun rohkeutta sinä selviät kyllä minä olen siitä aivan varma sinä teet sen itsesi ja lastesi vuoksi et kenenkään muiden

Kiitos viestistäsi nappi3. Älä itke, ethän? Lohdutit minuakin. 🙂🌻

Minulle tuli sinun viestistäsi jostakin kumman syystä(?) mieleen Juha Tapion laulu: KELPAAT KELLE VAAN

Hetken vielä tämä puoli maailmaa,
Hetken vielä nukkuu yötä valkeaa
Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
Parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin

Kertosäe:
Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
Sä heräät huomaamaan,
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
Ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin
Ja hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
Hetki vielä kirkas aamu aukeaa...

Välillä olo on ok & sitten taas itkettää ja ahdistaa niin perk*leesti.
Vaikka kevät ja kesä ovat minusta parasta vuodenaikaa(kun kaikki herää eloon..), niin nyt se vain jotenkin surettaa.
Kun ei ole mitään odotettavaa, kuin samaa shaissea päivästä toiseen. Ei köyhällä ole varaa tehdä/mennä minnekään.
Ei ole mitään ihania mökki-iltoja, järven rantoja, saunailtoja, nuotiolla istumisia, ei kaveriporukkaa, ei mitään... Ei ole ajokorttia edes, vaikka asutaan paikassa, jossa se olisi välttämätön. Masentaa.

Miten yhteiskunta ottaa huomioon syrjäytyneen, yksinäisen, masentuneen..? Mihin lokeroon hän sopii? Millaista on sellaisen ihmisen elämä, joka ei ole nykypäivänä tehokas moniosaaja/joka paikan höylä? Millaiset on hänen tulevaisuuden näkymät, vai onko niitä olemassakaan?

Hei! Olen uusi keskustelija täällä ja tarvitsisin neuvoja tilanteeseeni.
Minulla ei ole yhtäkään luotettavaa ihmistä elämässäni. Jokainen on yksi toisensa jälkeen osoittautunut epäluotettavaksi selkäänpuukottajaksi. Elämä on sietämätöntä. Olen käynyt terapeuteilla ja syönyt lääkkeitä, mutta elämä ilman tukiverkkoa tuntuu mahdottomalta. Olen epätoivoinen. Mitä voin tässä tilanteessa tehdä?

ElämänhaluKadonnut kirjoitti 1.4.2016 11:26

Kiitos viestistäsi nappi3. Älä itke, ethän? Lohdutit minuakin. 🙂🌻

Minulle tuli sinun viestistäsi jostakin kumman syystä(?) mieleen Juha Tapion laulu: KELPAAT KELLE VAAN

Hetken vielä tämä puoli maailmaa,
Hetken vielä nukkuu yötä valkeaa
Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
Parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin

Kertosäe:
Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
Sä heräät huomaamaan,
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
Ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin
Ja hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
Hetki vielä kirkas aamu aukeaa...

Välillä olo on ok & sitten taas itkettää ja ahdistaa niin perk*leesti.
Vaikka kevät ja kesä ovat minusta parasta vuodenaikaa(kun kaikki herää eloon..), niin nyt se vain jotenkin surettaa.
Kun ei ole mitään odotettavaa, kuin samaa shaissea päivästä toiseen. Ei köyhällä ole varaa tehdä/mennä minnekään.
Ei ole mitään ihania mökki-iltoja, järven rantoja, saunailtoja, nuotiolla istumisia, ei kaveriporukkaa, ei mitään... Ei ole ajokorttia edes, vaikka asutaan paikassa, jossa se olisi välttämätön. Masentaa.

Miten yhteiskunta ottaa huomioon syrjäytyneen, yksinäisen, masentuneen..? Mihin lokeroon hän sopii? Millaista on sellaisen ihmisen elämä, joka ei ole nykypäivänä tehokas moniosaaja/joka paikan höylä? Millaiset on hänen tulevaisuuden näkymät, vai onko niitä olemassakaan?

hei. kyllä se kyynel tuli väkisinkin nuista laulun sanoista mutta tuli hyväkin mieli kun pystyin vähän lohduttaa.mutta pelko minulla on että jaksatko ja olen miettinyt miten voisin sinua vielä auttaa ja tuuppia sinua eteenpäin on avuton olo ja huoli sinusta vaikka itelläkin on tosi vaikeaa. voitko luvata että pysyt vahvana etkä mieti mitään typeriä minä yritän auttaa ja keksiä jotakin jooko😐

siiri5, tulikohan viestisi vahingossa tähän 'minun' aloittamaan viestiketjuun? Voit aloittaa uuden keskustelun, jolloin se luultavasti huomataan paremmin.

Ja, itsellänihän on juurikin sama tilanne kuin sinulla. Eli, minulla ei ole minkäänlaista tukiverkkoa.. joten en itsekään tiedä miten tästä elämästä selviän?
Olen tosin vasta hetki sitten hakenut itselleni terapiayksiköstä apua, eikä minulla ole vielä siitäkään mitään hyvää/edistyksellistä sanottavaa... Mutta toivotaan nyt, että saisin sieltä jonkinlaista apua, kun en tiedä mitä muutakaan enää tekisin?

Tsemppiä sulle! 🙂👍 🙂

siiri5 kirjoitti 1.4.2016 12:50

Hei! Olen uusi keskustelija täällä ja tarvitsisin neuvoja tilanteeseeni.
Minulla ei ole yhtäkään luotettavaa ihmistä elämässäni. Jokainen on yksi toisensa jälkeen osoittautunut epäluotettavaksi selkäänpuukottajaksi. Elämä on sietämätöntä. Olen käynyt terapeuteilla ja syönyt lääkkeitä, mutta elämä ilman tukiverkkoa tuntuu mahdottomalta. Olen epätoivoinen. Mitä voin tässä tilanteessa tehdä?

Sanahelinää...

Jokapäiväinen elämä tuntuu tuskaiselta, kello tuntuu ikään kuin pysähtyneen & päivistä pitää yrittää selviytyä päivä kerrallaan. Ahdistaa.
Viikonpäivät unohtuvat, päivämääristä puhumattakaan. Kuljet sumussa, mitään ei näe kunnolla, mutta kaiken voi tuntea. Olet vaipunut unholaan. Tunnet olevasi ypöyksin. Kuka auttaisi & miten?
Kaipaat apua ja rakkautta osaksesi, jotakin joka saisi sinut tuntemaan olevasi elossa. Sykäyksittäin eteenpäin.
Matka uuvuttaa kulkijansa. Ei ole enää virtaa. Aurinko lämmittää sydäntä, muttei paranna haavoja, vaan ne tulehtuvat ja sairastuttavat lisää. On surullista nähdä millaista elämä voisi olla, muttei kuitenkaan ole.
Antaisin elämäni, jos saisin olla hetken aikaa rohkea. Tavoittelisin pelkäämättä. Tekisin mitä vaan. Saavuttaisin tyytyväisyyden.
Kuoleman kaipuu kaikkoaa. Olisin onnellinen. Riittäisin. Kelpaisin.
Minä ja maailma, yhdessä, ei erikseen.
Tulevaisuus näyttäytyy, eikä enää murene myrskytuulissakaan. On tyyntä. Hengitän ja huokaan. Selvisin. Onko tämä unta?

Blaah...