Anhedonia, masennus, yksinäisyys, epätoivo….

Anhedonia, masennus, yksinäisyys, epätoivo....

Käyttäjä ElämänhaluKadonnut aloittanut aikaan 09.02.2016 klo 18:43 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä ElämänhaluKadonnut kirjoittanut 09.02.2016 klo 18:43

En jaksa tätä enää, haluaisin vain kuolla. Miksei ihmisiä auteta kuolemaan, jos ei eläminen kertakaikkiaan onnistu. 😐
-Minä en ainakaan osaa elää, en ole ikinä osannut.

En ole milloinkaan ollut mitenkään innoissani siitä tosiasiasta, että minä elän & olen jne. Mielummin en olisi!
En saa millään kiinni tästä elämästä. Kaikki tuntuu täysin turhanpäiväiseltä. Olen epätoivoinen & yksin. Tuntuu siltä, että kuolema on ainoa vaihtoehto päästä vapaaksi tästä loukusta, jossa tunnen päivittäin eläväni. En vain pelkurina uskalla tehdä sitäkään… 😭

Tuntuu siltä, ettei minunlaisestani säälittävästä ihmisrievusta ole kenellekään mitään hyötyä, päinvastoin. Olen pelkkä taakka, joka pilaa kaikkien muidenkin päivän p*skamaisuudellaan. 😠
Koen aidosti olevani haitaksi kaikille & täten yhteiskunnan olisikin parempi ilman tällaista avutonta häviäjää, joka ei edes kykene elättämään itseään. ☹️

En saa mitään aikaiseksi. En saa edes haettua tarvitsemaani 😯🗯️ itselleni, kun en pääse ovesta ulos! Siis muualle kuin kauppaan. Sinnekään en kyllä menisi, ellei olisi pakko. Olen kuin ”vankina” omassa mielessäni/kodissani.

Olen aiemmin syönyt pariin otteeseen (muutamia vuosia kerrallaan) mielialalääkkeitä.. ja viimeksi vajaa 4 vuotta sitten sain myös pitkävaikutteisia Xanoreita(8kk). 🙂👍
Lääkkeistä ne rauhottavat ovat auttaneet parhaiten, mutta niitähän ei haluta määrätä pitkäksi aikaa, vaikka auttaisivat kuinka hyvin. 😑❓ Terapiassa en ole ikinä ollut, tai edes psykologilla käynyt.
Kirjeen olen (kahdesti) kirjottanut aina ensin ja siten saanut ajan terveyskeskuskukseen. Kolmannella kerralla kirjoitin kirjeen ongelmistani terapiayksikköön, jonne myös sain ajan sairaanhoitajalle. Mutta jonne en sitten ikinä mennyt…
Eli, ihan vain yleislääkärillä olen asioinut & heiltä nuo lääkkeet saanut.
Hävettää mennä sinne kertomaan omasta vajavaisuudestaan. Iskee paniikki.

Viimeisen lääkityksen katkaisi raskaus. Nyt tyttö on jo pian 3 vuotias, enkä ole vieläkään hakenut jatkoa tuolle lääkitykselle, vaikka tarvetta olisi ollut jo pitkään. En vain saa itseäni sinne terapiayksikköön asti.

Minulla ei ole ketään toista ihmistä, ei niin yhtään ketään, jonka kanssa puhua, olla tai mennä.
Olen olemassa vain lapsilleni(3), mutta heidän kanssaan en voi keskustella aikuisten juttuja tai ylipäätään saada tarvitsemaani tukea. Enhän pysty sitä itsekään heille tässä tilassa antamaan.
Olen ajatellut hakeutumista laitoshoitoon.. mutta se pelottaa & ahdistaa. Mihin lapsetkin silloin joutuisivat? Vai olisiko se sittenkin vain hyväksi heille, kun äiti saa apua/hoitoa? No olisipa tietenkin. Mutta mutta…

Olen omille vanhemmilleni kertonut olotilastani, mutta eivät he osaa minua mitenkään auttaa, kun eivät ole samalla paikkakunnallakaan. Emme ole mitenkään läheisiä, koska en kykene pitämään yhteyttä kehenkään. En pidä puhelimessa puhumisesta, enkä yleensä vastaa siihen kun se soi, koska se jostakin syystä ahdistaa minua kovasti. Lääkäriin hekin vain patistavat & kehottavat muuttamaan lähemmäksi heitä. Vaikka olen sanonut, ettei minulla ole rohkeutta mennä sinne lääkäriin, sen enempää, kuin voimia/varaa muuttaakaan. Eikä se paikkakunnalta toiselle muuttaminen minua mitenkään parantaisi, kun koen ettei minua kukaan ymmärrä tai osaa auttaa. Olen tuntenut aina olevani ulkopuolinen. Siis ihan omassa perheessäni, vanhempieni, sisaruksieni & sukulaisteni parissa. Olen myös pitänyt itseäni muita huonompana ihmisenä. En ole hyvä missään. Minussa ei ole mitään mistä olla ylpeä… 😟

Miksen voi olla ”normaali”, miksi olen näin ”viallinen”? Miksi toivoin vain, että saisin nukkua pois? 😴 Ja samaan aikaan, jollain tasolla, pelkään kuolemaa. (Eihän tuossa ole mitään järkeä!)
Siispä, jatkan näyttelemistä, kuin kaikki olisi hyvin… 🙂👍

Mikä tähän elämänhalun totaaliseen katoamiseen voisi muka auttaakaan?

Tässä lienee tarpeeksi porinaa yhdelle kerralle. Siispä, sen pituinen se.

Käyttäjä ElämänhaluKadonnut kirjoittanut 11.02.2016 klo 16:18

Jatkan itsekseni...

Minä myös olen huolissani maailman menosta (kuten muutama muukin on täällä kertonut olevansa), erityisesti oman kotimaamme menosta.

Tämä minäminä-aikakausi on jotain niin kertakäyttöistä & pinnallista, etten voi sanoa muuta, kuin inhoavani sitä! 😠 😭
Pelkkää arvostelua & itsensä korostamista/ihannointia, ylitse muiden.
Ihmiset ovat etääntyneet niin luonnosta, kuin toisistaankin. Käpertyneet omiin oloihinsa, kaikkine laitteineen & eriävine mielipiteineen. Luottamus toisiin on kadonnut (ellei sulla nyt satu olemaan videokuvaa vahvistamaan kertomasi todeksi).
Eikä tämä entisestään vauhdilla kehittyvä teknologia tule sitä mihinkään lähitulevaisuudessa muuttamaan, päinvastoin. -Yksinäisyys & yleinen pahoinvointi lisääntyy lisääntymistään.

Olen niin surullinen lasteni puolesta, että maailmastamme on tullut monin kerroin huonompi paikka elää, kuin mitä se omassa lapsuudessani oli.. olen nyt 36. Asiat ovat hirmu lyhyessä ajassa muuttuneet todella paljon. Ja mielestäni vain huonompaan suuntaan mennään koko ajan.
Siellä täällä vallitsevista konflikteista ja koko maapallon tilasta nyt puhumattakaan...

Valtaa pitäviä ihmisiä tuntuu vievän eteenpäin vain yksi asia.. & se on ahneus. ☹️
Raha ratkaisee lopulta aina kaiken, niin hyvässä kuin pahassa, piste.

Käyttäjä lli kirjoittanut 12.02.2016 klo 07:34

Hei! Olen tyypertynyt tekstistäsi. Miten voisin lohduttaa, sanoa että kyllä se vielä helpottaa ja että löydät kyllä ihmisiä jotka sua rakastavat sellaisena kuin olet, kun et tunnu siihen itsekään uskovan.

Ei ole ihmisen osa olla noin yksin. Mikä sen on voinut aiheuttaa että tunnet moista ulkopuolisuuden tunnetta?

Et ole yhtään sen vähempiarvoinen kuin kukaan muukaan. Olet vain hieman hukassa, ehkä eksynyt ja masentunutkin kertomasi perusteella. Masentuneena maailma voi näyttää mustalta, mustaakin mustemmalta. Jos kuitenkin jaksaisit vielä hakea apua, kaikki voi vielä muuttua paremmaksi.

Olet arvokas ihminen, kuten meistä jokainen, ja ansaitset tarpeenmukaisen hoidon, eikä siinä ole mitään väärää eikä hävettävää.

☺️❤️

Käyttäjä ElämänhaluKadonnut kirjoittanut 12.02.2016 klo 11:08

🙂 Kiitos Ili viestistäsi.. itkuhan sitä lukiessa tuli.

Olen todellakin masentunut, suorastaan sirpaleina. Olen ollut jo niin monta vuotta, enemmän tai vähemmän, että sitä pidetään kait jo vain normaalina. Että sellainen mä oon... Vaikka eihän nyt kenenkään jatkuvasti kuuluisi tuntea arvottomuutta ja olla allapäin. 😑❓

Ongelmat alkoivat varmaan lapsuudessani, jolloin muutimme paljon ja jouduin siksi vaihtamaan koulua 4 kertaa peruskoulun aikana. Minusta tuli arka, kun vaivoin hankitut kaverit jäivät kerta toisensa jälkeen taakse. Minulle kehittyi esiintymiskammo. En halunnut pitää esitelmiä luokan edessä tai puhua yksin luokassa, kun opettaja kysyi jotain.
Se on vaivannut minua ala-asteelta saakka, ja nykyään en pysty alkuunkaan mitään esitelmiä pitämään, koska saan paniikkikohtauksen ja liukenen paikalta/jätän menemättä kokonaan. Kaikenmaailman haastatteluista nyt puhumattakaan.

Siitä syystä lopetin aikuisopiskelunkin kokonaan, koska se vain tuntui pelkältä taistelulta päivästä toiseen, enkä mitenkään jaksanut ponnistella joka päivä sitä paniikinomaista tunnetta vastaan, jota tunsin koulussa. Jopa siis jo matkalla sinne, ruuhkabussin kyydissä. En ole myöskään ikinä ollut aamuihminen ja sekin aiheuttaa suuria ongelmia jaksamisen kanssa, kaiken muun lisäksi.
Olin koulussa jatkuvasti stressaantunut, kun tehtävät ja kokeet veivät kaiken aikani, koska minulla on niin huono keskittymiskyky ja olen yh-äiti... Niin minulta meni varmasti ainakin triplasti yhtä kauan aikaa asioiden muistamiseen/valmiiksi saamiseen, kuin "normaalisti toimivilla" ihmisillä.

Tästä syystä minulla ei ole minkäänlaista koulutusta, enkä pysty kuvittelemaan, että sitä joskus saisin hankittuakaan tällaisena, kuin nyt olen. Työnteko tuntuu mahdottomalta, kun koko ajan kuvittelee joutuvansa naurunalaiseksi ja muiden näkevän vain sen säälittävän ihmisen, joka minä olen jne. 😳

Olen ollut kotiäitinä yhteensä kohta jo 9 vuotta. Ja kaikkien näiden kotona olo vuosien jälkeen, yksinäisyydestä on tullut varsin syvää ja se tuntuu kohdallani jo pysyvältä.
Tuntuu siltä, että olen saapunut umpikujaan, enkä pääse tästä
jatkamaan matkaani enää mihinkään suuntaan. 😭

😐 Mitä/miten osaisin/uskaltaisin kertoa tilanteestani lääkärille, jotta saisin oikeanlaista apua? Koska alan olla siinä pisteessä, että minun pitäisi nyt pian saada varattua se aika sinne terapiayksikköön, jotten ihan tyystin sekoa. 😐

Käyttäjä ElämänhaluKadonnut kirjoittanut 14.02.2016 klo 10:59

En muista milloinkaan saaneeni ystävänpäiväkorttia keneltäkään.. paitsi joskus peruskoulussa, kun niitä taisi olla vähän kuin "pakko" tehdä kaikille. Tänään on taas se päivä, kun ihmiset muistavat itselleen tärkeitä ihmisiä.. minua ei tavanomaiseen tapaan muista kukaan.

Että kun suututtaa olla tällainen pässi 😠, joka ei saa tehtyä yhtikäs mitään/pääse ovesta ulos ihmisten ilmoille. Silti melkein tauotta mielessä laukkaa vaikka kuinka paljon erilaisia asioita, joita haluaisin tehdä... 😞

Olen tällä hetkellä ypöyksin myös puuttuvien diagnoosieni kanssa. Niitä kun ei ole, koska en ole saanut itseäni sinne lääkärin pakeille. En tiedä mitä siellä sanoisin? 😑❓
Ahdistaa, sillä tuntuu kuin olisin vain "yksi hullu lisää", jolle ei apua edes löydy. Ja jonka moni toivoisikin voivansa poistaa elävien kirjoista, verovaroja tuhlaamasta... 😴

Minua vaivaa myös todella paljon se, että haluaisin muutta pois nykyiseltä paikkakunnalta, mutten tiedä minne muuttaisin? En pääse tuumasta toimeen.. kykenen vain mielessäni kuvittelemaan kaikki asiat, mutta toteutus puuttuu. Ei ole voimia, koska muutto tuntuu liian hankalalta, melkeinpä mahdottomalta.. se veisi aivan sunnattoman paljon voimavaroja, ja niitä minulla ei tiedettävästi ole.
Vaikka olen muuttanut elämäni aikana todella paljon/liian paljon.. niin nyt se tuntuu ensimmäistä kertaa kuin se olisi suorastaan mahdotonta. ☹️
Tahtoisin lähemmäksi sukulaisiani, vaikkemme läheisiä olekaan. Niin he ovat silti kaikki mitä minulla on! Ehkä äitini voisi edes yrittää auttaa minua.. ja lapset ainakin kaipaavat ukkia & mummia, jos ei muuten. 🙄

-Miten ihmeessä saisin taas kiinni elämänsyrjästä, kun nyt se vain lipsuu sormien lävitse karkuun. 😭

Käyttäjä Lukossa kirjoittanut 15.02.2016 klo 08:51

Minusta kuulostaa siltä, että sinä tarvitset toisten apua. Hyvä että olet kirjoittanut tänne ensi alkuun. Yhteys hoitotahoon voisi olla seuraava ratkaisu. Minä pitäisin myös noita vanhempiasi harkitsemisen arvoisena tukitahona. Ihmissuhteet voivat muuttua ja syventyä aikuisiälläkin esimerkiksi omiin vanhempiin. Jatka kirjoittamista tänne, niin ehkä solmut alkaavat hiljalleen aueta. Edes osa niistä.

Käyttäjä ElämänhaluKadonnut kirjoittanut 15.02.2016 klo 10:22

Lukossa -kiitos viestistäsi.

Olet oikeassa sen suhteen, että tarvitsisin toisten apua. Kuin myös siinä, että vanhempani voisivat olla yksi vahtoehto.

Minulle on vain niin suunnattoman vaikeata mennä puhumaan lääkärille näistä asioista. Kun ajattelen vain, etten saa sanoja suustani ukos. Ainakaan riittävän totuudenmukaisesti. Jolloin diagnoosistakaan ei tule mitään/tai oikeanlainen?

Tuntuu, että masennukseksi ne vaan kaikki ongelmat nimeävät.. vaikka olen varma, että poden myös sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja ahdistuneisuushäriötä. 😭

Eihän niillä yleislääkereillä tunnu olevan aikaakaan, kuin kysyä pari kysymystä ja iskeä resepti kouraan.. oli kyse nyt mistä tahansa.
Harvoin on tutkittu ekalla kerralla mitään.. vasta vaivojen jatkuessa suostutaan jotain jopa vähän tutkimaankin. Rahastetaan vain ja juoksutetaan ihmisiä ees-taas. ☹️

Käyttäjä Gugli kirjoittanut 16.02.2016 klo 14:44

ElämänhaluKadonnut kirjoitti 15.2.2016 10:22

Lukossa -kiitos viestistäsi.

Olet oikeassa sen suhteen, että tarvitsisin toisten apua. Kuin myös siinä, että vanhempani voisivat olla yksi vahtoehto.

Minulle on vain niin suunnattoman vaikeata mennä puhumaan lääkärille näistä asioista. Kun ajattelen vain, etten saa sanoja suustani ukos. Ainakaan riittävän totuudenmukaisesti. Jolloin diagnoosistakaan ei tule mitään/tai oikeanlainen?

Tuntuu, että masennukseksi ne vaan kaikki ongelmat nimeävät.. vaikka olen varma, että poden myös sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja ahdistuneisuushäriötä. 😭

Eihän niillä yleislääkereillä tunnu olevan aikaakaan, kuin kysyä pari kysymystä ja iskeä resepti kouraan.. oli kyse nyt mistä tahansa.
Harvoin on tutkittu ekalla kerralla mitään.. vasta vaivojen jatkuessa suostutaan jotain jopa vähän tutkimaankin. Rahastetaan vain ja juoksutetaan ihmisiä ees-taas. ☹️

Hei,
Hurjan tuttuja ovat nuo sinun kirjoittamasi ajatukset. Tohtoriin jos tuntuu vaikealta mennä kuten mainitsitkin, ymmärrän täysin mistä puhut.
Tässä kerron lyhyesti miten tuo hoitoon hakeutuminen meni omalla kohdallani, jos siitä olisi apua sinulle. 🙂🌻
Painin samalla tavalla aikoinaan ajatusteni kanssa kun lopulta olin jo palamassa loppuun ja umpikujassa ajatusteni kanssa, vähän samalla tavalla kuin kirjoituksistasi huokuu hurja pahaolo ja kaipuu helpotuksesta.
Otin puhelimen käteen ja soitin kunnalliseen terveysasemaan vaikka se tuntuikin vaikealle. Lääkäriaikoja ei enää ollut vapaina samalle päivälle, joten sain ohjeistuksen mennä päivytykseen.
Päivystyksessä kerroin edelleen vaivaksi että: "nyt tuntuu siltä ettei kaikki ole ihan kunnossa."
He sitten kysyvät lisää ja siitä oma matkani kohti toipumista sai alkunsa. Sanoin että tarvitsen keskusteluapua.
En itsekään tiennyt mitä heille olisi pitänyt kertoa tai mistä aloittaa.
Sitä kautta pääsin sitten psykalle saamaan keskusteluapua ja hoitoa, tukea, luottamusta jossa ajan kanssa asiat pikkuhiljaa helpottuivat, (paniikki, ahdistus, masennus).
Lääkkeitä syön edelleen, mutta tärkeintä on opetella antamaan itselleen aikaa ja kärsivällisyyttä toipumiseen.

🙂🌻

Käyttäjä ElämänhaluKadonnut kirjoittanut 17.02.2016 klo 12:11

Tuli mieleeni.. että kehtaisinkohan (taas) lähettää avunpyyntökirjeen sinne terapiayksikköön, kun soittaminen tuntuu niin vaikealta? Tällä kertaa ajattelin, että josko tulostaisin täältä tukinetin sivuilta näitä omia kirjoituksiani ja laittaisin ne postiin. Saisinkohan tällä tavoin kaipaani apua, vai pitäisivätkö he minua ihan sekopäänä ja ohjaisivat laitoshoitoon? 😐

Käyttäjä satoshi kirjoittanut 17.02.2016 klo 14:16

Kannattaa vaikka kirjailla tuntemuksiaan ylös ja mennä sitten vihkon kanssa lääkärin pakeille. Minä ainakin hermostuksissani unohtelen asioita, myös sen mitä lääkäri neuvoo, ellen kirjoita ylös. Riippuu varmaan lääkäristäkin mihin neuvovat. Minun lääkärini oli hyvin kuunteleva ja ymmärtävä. Ihan oman lähiön lääkäri oli. Netistä löytyy kriisiapu numerot jos koet sellaista tarvitsevasi. Sitäkin varten kannattaa rauhassa kirjoitella itselleen jotta muistaa sanoa ne asiat.

Tietysti tänne saa aina kirjoittaa.

Käyttäjä ElämänhaluKadonnut kirjoittanut 17.02.2016 klo 15:26

Satoshi.. juurikin tuon unohtelun & hermostuneisuuden takia ajattelinkin, että varmin keino saada tuntemukseni ulos oikein, olisi kirjoittaa ne paperille. Ja kun olen tänne jo aika mukavasti "avautunut" ongelmistani, niin ajattelin sopisiko ne sellaisenaan lähetettäväksi, vai..?

Olen "harrastanut" tätä muistilapulle kirjoittelua jo vuosia, esimerkiksi asioidessani lasteni kanssa neuvolassa tai jossakin vastaavassa.. koska minulla pää todellakin tyhjenee tyystin, hikeä pukkaa ja niin edelleen. Enkä ikinä saisi mitään kysyttyä ilman lappusiani... 😟

Mietin vain, että jaksaakohan kukaan siellä lääkärissä oikeasti lukea mitään? Vai odottavatko he vain, että kerron kaiken/saman kasvotusten?
Nimittäin se ei kyllä minulta tulisi mitenkään onnistumaan, kun en sen puhumisen vaikeuden vuoksi ole apua hakenut alun alkaenkaan. 😞

Olisipa joku avoin, ilman lähetettä saatava aika, jollekin nettiterapeutille(siis ihan aidolle & oikealle). Joka voisi etukäteen konsultoida.. vaikka nyt minua lähimpänä olevaa lääkäriä jne. Jolloin itse avun hakeminen kasvotusten helpottuisi huomattavasti.

Miten jokin voikaan olla toiselle niin helppoa.. ja toiselle, niin ylitsepääsemättömän vaikeaa?

Käyttäjä ElämänhaluKadonnut kirjoittanut 18.02.2016 klo 15:37

Päätin nyt epäröinnistäni huolimatta tulostaa tästä omasta viestiketjustani tuon ensimmäisen sivun.. ja myös 'Viha vanhempia kohtaan' -ketjusta sen oman viestini. Ja täytin + tulostin myös mielenterveystalon masennyskyselyn/BDI-21 & ahdistuneisuuskyselyn/GAD-7 tulokset.

Tarkoituksenani siis lähettää ne tuohon läheiseen terapiayksikköön, ajan varaamista varten.
Pohjustamaan/helpottamaan mahdollista hoitohenkilökunnan kohtaamista. -Kun en millään muullakaan tavalla tunne pystyväni ottamaan heihin yhteyttä... Kääk! 😯🗯️

Vielä kun saisi kiikutettua tuon paperinivaskan sinne postilaatikkoon... 🤔
En taida kyllä ihan vielä uskaltaa sitä tehdä. Pitäisiköhän odottaa ja miettiä pikku hetki? 😑❓

Käyttäjä Sintukka kirjoittanut 19.02.2016 klo 10:53

Moi
minun mielestäni sinun kannattaa nyt viedä asiaa eteenpäin, kun sait ne asiat kirjoitettua! Ihan lastesikin vuoksi.
Uskon, että pystyt ilman muuta hakemaan apua ja sitä myös saamaan.
Ja kirjoittaminen on hyvä idea, jos sinun on itseäsi vaikea ilmaista.
On jo rohkeaa, että kirjoitat tänne niin avoimesti.
Tsemppiä!

Käyttäjä ElämänhaluKadonnut kirjoittanut 19.02.2016 klo 13:18

Sintukka 😀
Juuri tuollaista rohkaisua kaipaan, mutten ole sitä omassa arjessani keneltäkään saanut, kiitos. 🙂👍

Käyttäjä Epätoivoinen työntekijä kirjoittanut 19.02.2016 klo 20:11

Ap! Elämäsi kuulostaa hyvin tutulta.
Nyt haluan avautua (ehkä tämä helpottaa oloani edes vähän). Olen sairastanut masennusta 11-vuotiaasti asti. Olen aina hakenut apua, kun olo on tuntunut siltä, mutta kukaan ei auta! Vaan lätisee p*. En jaksa kuunnella voivoi kyllä se elämä kohta helpottaa! Kyllä minun elämäni on noista ajoista helpottunu, mutta lapsuuden huonot kokemukset,syömishäiriö, koulu ja työpaikkakiusatuksi tuleminen, äidin ja siskon naljailut ulkonäöstäni->huono itsetunto. Negatiiviset asiat herättää nää aina pintaan uudestaan ja uudestaan. Minulla on aina huono tuuri! Millon joudun väärään luokkaan tai kouluun. Millon väärälle paikkakunnalle. Peruskoulun jälkeen vaihdoin koulua 3 kertaa ja, joka vuosi olin eri luokalla. No sentään valmistuin. Olen ollut noin. 1v "terveenä" kunnes nyt syksyllä aloitin työn koulujen loppumisen jälkeen päiväkodissa pienillä. Ammatti johon valmistuin piti olla yksi unelmista, mutta nyt en enää tiedä! Rakastan olla lasten kanssa, mutta jotain tapahtui! Elokuun puolessa välissä huomasin, että organisaatio taidot ja oikeastaan kaikki perustaidot puuttuivat yksikössä! Se oli todella stressaavaa ja ahdistavaa näin uutena ihmisenä. Olen välillä hukassa, kun lumiukko yhtä hukassa, kun meidän lapset ryhmässä. Ryhmä on ollut haastava, mutta silti olen nauttinut siitä. Paitsi pedagokiikka puuttuu! Olen yrittänyt ehdotella yhtä sun toista ja mikään ei käy eikä kelpaa. Päivästä toiseen työ on vaan perushoitoa ja minä vihaan sitä! Toivoin, että päiviin kuuluisi retkiä yms. hauskaa mitä lasten kanssa voi puuhailla päiväkodissa. Ryhmätila on pieni ja lapsia on paljon! Ainoa selitys, että kun on 3v niin saa olla enemmän! Tämä on täyttä hevon p* sanon minä! 3v tarvitsee ihan yhtä paljon apua, kun 1v! S2 on paljon joka tuo uusia haasteista ryhmään. Ensin luulin, että mulla synkkas tiimin aikuisten kanssa, mutta olin väärässä! Myös en tykkää heidän tavasta toimia noin pienten kanssa! Olen puhunut asiasta lääkärille,hoitajalle ja johtajalle. Koska olin nuorin niin minua pompotellaan ympäriinsä. Saan kaikki hirveät ja p* työt. Kaikki haastavat kakrut yms. Paljon epäkohtia! Minua on jätetty yksin monen lapsen kanssa. Minua puhutellaan kun tyhmään ja valitetaan jos olen unohtanut tai kuulma tehnyt kaiken päin per*. Olen väsynyt, masentunut, en saa unta, ruoka ei maistu, minulla on negatiivisia tuntemuksia töihin ja itseeni, en halua mennä töihin! Minua ahdistaa suunnattomasti! Itken ja pelkään! Näen näkyjä ja se pelottaa minua! Luulen, että olen tehnyt jonkun asian vaikka todellisuudessa en ole tehnyt. Olen yrittänyt käydä salilla ja pitää huolta itsestäni! Mieheni on lopen väsynyt valitukseeni ja pahaan olooni! Olen myös aina kipeä (flunnsa,astma) ja stressaantunu ja ahdistus on päivittäistä. Töissä olen alakuloinen ja tunnen oloni huonoksi ja p*. Koko ajan tee tota teit tuon huonosti älä tee sitä älä tee tota. Olen kun tiskirätti työpaikalla enkä kestä enää! En tykkää tiimin aikuisista, mutta muut työntekijät on jees ja siksi yritän "karata" aina mahdollisuuksien tullen heidän seuraansa. Emme kommunikoi ollenkaa korkeintaa luolamies tyylillä mistä välillä ei ymmärrä mitään! Lapset ovat levottomia kun ei ole ohjattua toimintaa. En uskalla mitään tehdä että mulle ei suututa! Musiikkia ei saa kuunnella tai tanssia lasten kanssa eikä missään nimessä riehuttaa lapsia. Vessaan mennään kun komppaniassa vaikka ole sanonut että minä menen 3 lapsen kanssa ja sillon kukaan ei tule sinne! Niin silti pitää tunkea 10 lasta pieneen vessaa huutamaan ja kiljumaan! Olo on kun natsileirillä lapset ei saa tehdä mitään. Ruoka pakotetaan syömään ja jos ei syö niin et kasva sanotaan näin. Minun korvaa se kuulostaa hirveältä enkä pyydä omia vastuu lapsiani kuin maistamaan ja kannustan siihen. En saa sanoa omia mielipiteitäni kun me lytätään! Haluan pois tuolta! Olen hakenut koko vuoden uutta työpaikkaa mutta ei ole napannut. Johtaja yritti järjestää siirtoa, mutta ei onnistunut ja hän on pyytänyt minut sitoutumaan! Yritin sanoa, että en pysty kun olo on tämä! Sanoin, että en jaksa herätä aamuisin ja nousta sängystä kun tulo töihin tuntuu niin vastenmieliseltä, oksettavalta ja pahalta. Sit hän utelee ja yrittää kertoa, että voisin hakea lääkkeitä. Minä en halua lääkkeitä! Haluan pois poispois! Päätin tänään, että otan lopputilin ja lähden! Minä en jaksa enää olla joku roskasäkki! Lapsilta minä ymmärrän, mutta en aikuisilta! Sen vuoksi kun olen lopen uupunut vihaan omaa käytöstäni lasten kanssa ollessani. Pelkään että teen kohta sellaista mistä kadun! En jaksa haluan pois tuolta! 😭

Käyttäjä Epätoivoinen työntekijä kirjoittanut 19.02.2016 klo 20:20

Jatkaen, että mitä minun pitäisi nyt tehdä? Otanko lopputilin vai yritänkö vitkutella sijaisuuden loppuu?! Olen oikeasti eksynyt ja pulassa tarvitsen apua! En halua tuntea enää näin. Monesti luulen että olen keksinyt tämän pahan olon ja nämä asiat, mutta johtaja kertoi, että varahenkilöt ja sijaiset ovat olleet samaa mieltä kanssani ja tuli paljon negatiivistä palautetta ryhmälle! Minä yritän aina ottaa positiivisesti vastaan ja toivon että minä en ole aiheittanut kellekään pahaa oloa. Haluan itseni kuntoon mutta en tiedä enää miten? Lääkärit haluaa laittaa mua koko ajan sairaslomalle mutta tunnen asiasta sen jälkeen syyllisyyttä. Nyt olen käynyt työterveydessä selvittämässä asioita, mutta nyt sain tietää että menot pitää korvata ja tämä ahdistaa minua vieläkin enemmän! Aikoja ei saa työajan ulkopuolelle, enkä halua mennä tuleviin tapaamisiin jos joudun niitä korvailemaan! Ehkä vaan perun kaikki niin kaikille parempi tiedän itse että tarvitsen niitä käyntejä, mutta en pysty jos joudun niitä vielä erikseen korvailemaan....itken