Epätoivoinen työntekijä:

Omat kokemukseni perustuvat siihen, kun minä sain ahdistavia paniikkikohtauksia ekoja kertoja työpaikalla & sitten vuosia myöhemmin koulun työharjoitteluissa niin, että lopetin molemmat niiden takia. En enää mitenkään pystynyt menemään paikkaan, jossa minulle tuli niin kamala olo.
Enkä valitettavasti osaa sinullekaan muuta neuvoa antaa, kuin että mielestäni lopputili on ainoa oikea vaihtoehto! Varsinkin, kun työilmapiiri on noin huono. Enkä usko, että asiat siellä tulisivat lähitulevaisuudessa mihinkään muuttumaan. (?)
Ja faktahan on se, että jopa huonopalkkainen pas**duuni maistuu paremmalle/motivoi, kun työkaverit ovat mukavia & ilmapiiri kunnossa.

Toisaalta minua kyllä edelleen ahdistaa monissa tilanteissa, koska en ole hakenut apua tähän olotilaani.
Esimerkiksi ihan normaali kauppareissulla. Viimeksi tuntui siltä, että kassaneiti tuijotti minua halveksuvasti.. ja "jätti" vielä erään -50% tarjouksen vähentämättä, jonka huomasin vasta kotona & arvaa harmittiko?! Vaikkei varmasti tahallista ollutkaan.. niin silti se tunne tulee & se on inhottavaa.

Tunnen vain niin suurta huonommuutta kanssaihmisiin verrattuna, että suorastaan häpeän olemassaoloani. -Onneksi voin yrittää peittää nämä tuntemukset lapseeni, joista siis vähintään pienin on aina mukanani. Keskityn parhaani mukaan häneen & ostoslistaan, jolloin en liikaa tule kiinnittäneeksi huomiota muiden katseisiin, tai nauruääniin. 😳
En siis ole kaikissa sielunvoimissa itsekään, se myönnettäköön.

Apua tässä kovasti pitäisi lääkäristä uskaltaa hakea, mutta se tuntuu vain niin kamalan vaikealta. 😭
En usko välttämättä mielialalääkkeidenkään auttavan.. toisaalta olen syönyt aina vain yhden merkkistä(Seroxat) lääkettä. Rauhottavat auttoivat aikoinaan hyvin(voisivat olla avuksi sinullekin), esimerkiksi Xanor depot. Mutta eihän nekään mitään paranna.. rauhoittavat vain. 😭

Mikähän minuakin sitten muka auttaisi? Sen kun tietäisi.

Olen alkanut miettimään(=epäröimään) taas, että miten asiat etenisivät/menisivät, jos nyt lähettäisin tästä viestiketjusta tuon ekan sivun?? Onko se liian negatiivinen tai saako siitä käsityksen, että saattaisin tehdä itselleni tai ulkopuolisille jotakin? Enhän kuitenkaan minnekään suljetulle osastolle halua joutua! 😞
🙄 😐

Olen masennuksen vuoksi epäuskoinen siitä, että tulevaisuudessa mikään saisi minut tuntemaan itseni arvokkaaksi tai hyödylliseksi yhteiskunnan osaseksi...
Olen vuosien yksinäisyyden vuoksi epäuskoinen siitä, että löytäisin joskus itselleni aitoja ystäviä, jotka välittäisivät minusta...
Olen sosiaalisten tilanteiden pelon vuoksi epäuskoinen siitä, että voisin joskus vielä tuntea oloni hyväksytyksi, turvalliseksi ja kunnioitetuksi toisten seurassa...

Elämä ei tällaisenaan maistu miltään muulta, kuin kuolemalta.

Ja se jäi puuttumaan, että vaikka haluaisinkin kuolla, koska eläminen on niin p*rseestä.. niin en kuitenkaan voisi sitä lapsilleni tehdä.
Etenkään herkkä teini-iän kynnyksellä oleva esikoiseni ei luultavasti kestäisi sitä.

Olen vain voinut pahoin niin kauan.. että siksi ajattelen kuoleman olevan ainoa ratkaisu tähän. Ja, vaikka se sitä olisikin minulle, niin ei se sitä olisi ☺️❤️ lapsilleni.

Kiitos sinulle elämänsä kadottanut! Ehkä minä otan vaan se lopputilin! Minulla oli ennen samanlaisia tuntemuksia. Ahdistuin niin paljon, että en voinut mennä edes kauppaan. Sain paniikkikohtauksia ja saan niitä vieläkin jopa töissä. En halunut olla missään "esillä" pysyttelin niin paljon kotona, kun pystyin. Kerran olin kävelemässä sillalle ja aijoin hypätä kuitenkin jokin sai minut kääntymään takaisin. Tämä tapahtui monia vuosia sitten. Pakko lisätä että meillä on ollut töissä myös remonttia koko ajan! Joka myös on stressannut minua ja erityisesti lapsia. Kaikki tavarat on sikin sokin ja pitkin käytäviä. Ihan kun jossain kaatopaikan keskellä joutuisi töitä tekemään! Ja se vaan jatkuu ja jatkuu. Pelkkä ajatus ensi viikosta kun ryhmämme joutuu evakkoon ja joudumme yhdistämään kaksi ryhmää yhteen pieneen tilaan. Onneksi osa on pois mut se jos remontti kestääkin pidempää niin taivas varjele mitä sillon tapahtuu. Olen jo ollut 2,5vko sairaslomalla marraskuussa kun purn out tuli ja nyt se on lähellä taas mutta fyysiset ja henkiset oireet ovat vielä voimakkaampia. Työn ulkopuolella jaksan jos en ajattele töitä mutta se on usein tosi vaikeaa. Olen nähnyt paljon muita yksiköitä ja tiedän että jossain on se mun paikka! Mihin mä kuulun! Haluan sinne! Missä mua arvostetaan ihmisenä ja työntekijänä, jossa saan olla oma itseni. Tuoda ideoita ja toteuttaa niitä. Ehkä nyt on vaan hyvä aika taas pysähtyä miettimään mitä minä haluan! Pistää elämä kuntoon ja kokeilla työntekoa kun se on itselle jälleen mahdollista. Sun kannattaa tehdä samoin! Lapsestasi saat voimaa jaksaa eteenpäin vaikka se tuntuu nyt mahdottomalta. Mulle tuli parempi olo kun kirjoitit! Kiitos!

Päätin sittenkin kirjoittaa ihan uuden, yhden sivun mittaisen kirjeen, sinne terapiayksikköön. Vien sen postilaatikkoon huomenna.. ja jään (pelonsekaisin tuntein) odottamaan yhteydenottoa siltä suunnalta. 🙂👍

Hei, et ole yksin yksinäisyytesi kanssa, itselläni juuri myös menossa hankala kohta elämässäni ja tuntuu tosi yksinäiseltä. En oikein itsekään tiedä mitä pitäisi tehdä, ongelmaanhan pitäisi olla ihan suora ratkaisu, laitetaan vain yksinäiset ihmiset yhteen niin loppuu yksinäisyys siihen paikkaan 🙂 onkohan tämmöistä, vai onko se vain että pitäisi hankkia puoliso itsellensä.. ehkä sitä voisi ainakin yrittää. Minä olen kyllä valmis puhumaan sinun kanssa vaikka puhelimessa tai muuten jos haluat, helpottaisi varmaan omaakin yksinäisyyttä se... toivotan sinulle kovasti jaksamista, myös rukous auttaa kun on hankalaa

Hei, kiva että haet apua, en kyllä mitenkään voi uskoa että joutuisi heti suljetulle jos on huonoja ajatuksia. Apua ne vain antaa, eivät ongelmia

Tukinet on kyllä hyvä paikka, itseänikin ahdistaa ja tänne on hyvä purkaa mieltä

Hei Gugli, huomasin etten ole muistanut kiittää sinua ollenkaa viestistäsi. Joten kiitos! Ja voimia sinnekin eheytymisen kanssa. 🙂👍

ElämänKulkija81, kiitos sinullekin viesteistä. 🙂👍
Ps. Kärsin puhelinkammosta, joten puhelimessa puhuminen ei ole minun juttuni... ☹️

Mutta täällä tukinetissä on kyllä tosiaan hyvä saada purkaa itseään + saada vähän vastakaikua. 😀
On ihan aktiivistakin näyttänyt olevan.. ainakin näinä päivinä, joina nyt olen tänne rekisteröityneenä ollut. 🙂🌻

Mutta nyt.. yritän saada unta. Öitä. 😴

hei ElämänHaluKadonnut
- kai postitit sen kirjeen? Se on tärkeä alku!
Kyllä asiasi lähtevät rullaamaan 🙂 ja olet ihan oikeassa siinä, että itsemurha ei ole hyvä ratkaisu, ymmärrän ahdistuksesi ja huonommuuden tunteesi, poden ajoittain ihan samoja asioita. Oma esikoiseni on myös esiteini ja välillä suren sitä, että hänellä on masentunut äiti ja periytyykö se ja miten hänen käy. Mutta näen, että koulu menee hyvin, lapsella on ystäviä ja harrastuksia ja hän on ihan perusiloinen.
Masennus ei ole oma valinta ja siitä ei pidä syyllistyä.
Olet ansainnut saada siihen avun!
Mukavaa viikkoa sinulle, auringonsäteitä! 🙂🌻

Voi kiitos Sintukka lämpimistä sanoistasi! Samanlaisia ajatuksia lapsista meillä molemmilla... 😀

Olen tosissani päättänyt viedä sen kirjeen postiin ja toivottavasti saada sen avulla apua itselleni.

Mutta, koska olen hyvin itsekriittinen, niin minun piti vielä tänään kirjoittaa se uudelleen.. koska en ollut siihen sellaisenaan täysin tyytyväinen. 😳
Nyt se on kuitenkin valmis ja odottaa tuolla kuoressa, että jaksaisin lähteä ovesta ulos ja viedä sen postilaatikkoon... Jos ei tänään, niin huomenna sitten.

On meinaan ollut melkoisen uuvuttava päivä tähän mennessä lasten ja oman keskittymiskyvyn kanssa.
Nimittäin, kun yritin väsätä tuota kirjettä tuossa koneella, niin nuo 2v ja 5v vaan riehuivat, huusivat, riitelivät ja olivat jotakin vailla koko ajan. Meinasi hermot mennä moneen kertaan, mutta tulihan se valmiiksi vihdoin ja viimein. 😟

Eli, näillä mennään. 🙂👍 Palaillaan.

No niin, nyt käytiin äsken lasten kanssa viemässä se kirjekuori suoraan sinne terveyskeskuksen postilaatikkoon.
Vaikkakin se oli reseptien uusinta laatikko, niin kyllä se varmaan sitäkin kautta löytää kuoreen kirjoitetun psykologin. Toivon mukaan ainakin!

Alko jännittämään jo nyt ihan kauheesti... Mietin jo siinä kävellessä sinne postilaatikolle päin, että mitä ihmettä mä sitte sanon siellä lääkärissä..?

Varmaankin, että: mä en jaksa enää. Ja ettei mua huvita enää mikään. Kaikki tuntuu ihan turhanpäiväseltä. Mua vit**taa vaan kaikki. Oon pelkkä hermoraunio ja mun voimat alkaa olee loppu.

Ja mitä tästä kaikesta pohtimisesta ja etukäteen jännittämisestä seurasikaan muuta, kuin iki-ihana migreeni. 😠 Kello 14 aikaan se alkoi ja nyt vasta pää on kuta kuinkin normaalin tuntuinen. 😟

Ärsyttää, kun pää aina tulee kipeäksi, jos on "liian jännät paikat". ☹️
Noh, onneksi edes sen tietää joskus loppuvan...

Oon miettiny, että miksi rauhoittavia lääkkeitä(Bentsodiatsepiinit) ei voi saada apteekin hyllylle reseptivapaiksi itsehoitolääkkeiksi? Ne kun auttais varmasti niin monia, jotka nyt ei niitä syystä tai toisesta saa!
Ja joo joo, ne voi aiheuttaa riippuvuutta.. mutta eiköhän sieltä löydy jo muitakin sellasia lääkkeitä, ihan normi särkylääkkeet esimerkiksi.
Yleisellä tasolla tupakkaa ja alkoholia unohtamatta.

Onks täällä mun lisäksi muita, jotka olis valmiita vapauttamaan rahoittavat lääkkeet? 🙂👍 🙂

😑❓

Millaisella terapialla, ja kenties lääkityksellä, kuolemaa toivova ihminen saadaan taas "elävien kirjoihin"?

Miten elämänhalu ja ilo palautetaan takaisin?

Millä keinoilla toivottoman ihmisen toimintakyky saadaan normalisoitumaan?

Kuinka itsetuntoa ja rohkeutta vahvistetaan?

Millä tavalla valetaan uskoa tulevaisuuteen?

Mistä toivo löytyy?

Moikka
Pistitpä vaikeita kysymyksiä!
Lääkityksestä ja terapiasta voisit puhua ammattilaisten kanssa.
Masennukseen voi saada, ja saakin avun. Tästä voi parantua.
Armahda itseäsi, lapsillesi ainakin olet se tärkein ihminen, aina. Itsemurha ei ratkaise mitään, pahasta olosta, mustasta tunnelista pääsee pois. Moni on päässyt, minäkin.
Eikö kevään valo olekin kaunis?
Parempaa päivää sinulle ja kaikkea hyvää 🙂