Joie kirjoitti 9.2.2017 9:55

Minusta sulla on tosi julma suhtautuminen itseesi. Ehkä joskus voisit asettua itsesi puolelle noita syyttäviä ajatuksia vastaan ja sanoa vaikka: "Niin, olen tehnyt virheitä; olen vajavainen ihminen ja mulla on paljon opittavaa. Tällasena oon kuitenki mittamattoman arvokas, ainutlaatuinen, tärkeä ja rakastettava."
(Itse lisäisin vielä: koska Isä on minut suunnitellut jo ennen maailman perustamista ja pitänyt minua niin rakkaana, että lähetti Jeesuksen maailmaan kärsimään ja kuolemaan minun tähteni, saadakseen minut lähelleen omana lapsenaan.)

Ei sun menneet valinnat ja teot määritä sitä, kuka olet eikä sitä, millasia valintoja teet tänäpäivänä tai tulevaisuudessa. Sä oot nuori ihminen ja sulla voi olla vielä vaikka mitä hyvää edessäsi. 🙂🌻

Kiitos!

Tuntuu vaan välillä että tää sairaus vie hirveesti voimia. Tarvisin varmaan masennuslääkityksen. Pitää neuvotella lääkärin kanssa.

Haluaisin uskoa Jeesuksen, mutta en pysty. Olen yrittänyt rukoilla, mutta tuntuu että se on ihan turhaa ajan hukkaa.

No nyt sanon jotain positiivista: Tykkään opiskella musiikin teoriaa. Olen käynyt nyt jonkin aikaa teoria tunneilla. Olen nauttinut kitaran soitosta. Olen myös viime aikoina lukenut filosofisia teoksia. Nekin on mielenkiintoisia. Oli positiivinen yllätys että jaksoin tunnin pelata jalkapalloa eilen.

Siinä pieni annos. 🙂

Mua vaan risoo toi Jumala asia. Kun en pysty luottamaan että hän olisi olemassa. Kaikkkeni yritän että tulisin uskoon. Mutta jonkin tuolla sisimmässä sanoo että turhaa koko uskominen.

Miten sinä Joei tulit uskoon? Jos siis olet uskossa?

minäitse89 kirjoitti 9.2.2017 10:19
Tuntuu vaan välillä että tää sairaus vie hirveesti voimia. Tarvisin varmaan masennuslääkityksen. Pitää neuvotella lääkärin kanssa.

Haluaisin uskoa Jeesuksen, mutta en pysty. Olen yrittänyt rukoilla, mutta tuntuu että se on ihan turhaa ajan hukkaa.

No nyt sanon jotain positiivista: Tykkään opiskella musiikin teoriaa. Olen käynyt nyt jonkin aikaa teoria tunneilla. Olen nauttinut kitaran soitosta. Olen myös viime aikoina lukenut filosofisia teoksia. Nekin on mielenkiintoisia. Oli positiivinen yllätys että jaksoin tunnin pelata jalkapalloa eilen.

Siinä pieni annos. 🙂

Mua vaan risoo toi Jumala asia. Kun en pysty luottamaan että hän olisi olemassa. Kaikkkeni yritän että tulisin uskoon. Mutta jonkin tuolla sisimmässä sanoo että turhaa koko uskominen.

Miten sinä Joei tulit uskoon? Jos siis olet uskossa?

Juu, uskon kyllä, että sairaus vie kovasti voimia ja käsitän hyvin, että susta tuntuu ettet kestä enää elää. Hyvä idea olis varmasti puhua lääkärin kanssa. Jos vaikka löytyis jotain uusia vaihtoehtoja oman olon helpottamiseksi. Millon sulla on aika? Voihan olla, että se terapiakin alkaa jossain vaiheessa kantaa hedelmää. 🙂

Tosi hienoa, että oot opiskellu musiikkia ja soittanu. Ihan mahtavaa. Sulla on sit varmaan oma kitara? Teetkö koskaan omia lauluja? Jalkapallo kuulostaa kans tosi hyvältä. Mä hiihdän niin paljo ku ehdin nyt, kun on taas pakkaskelejä. Pari viikkoa oli välissä huonoa keliä ja sillon kävin pelaamassa sählyä. Sain synttärilahjaksi rahaa vanhemmilta ja ostin oman mailankin. Ehkä siinä hiljalleen kehittyy. Yritän mukana räpeltää ja pysyä tahdissa. Muut on pelannu paljon kauemmin ku mä (vasta syksyllä alotin), mut ei se oo niin vakavaa, pelailua vaan. On varmaan ihan terveellistä tehdä sellasta, missä ei oo kovin hyvä. 😀

"Tulin uskoon" luopumalla uskomisesta. 😀 Yritin kaikin voimin uskoa, vaikka sisimmässäni tunsin, että tuo on pelkkää puppua. Roikuin uskonnossa kiinni, jotta saisin ees jotain turvan kokemusta elämään. Lopulta väsyin siihen valheessa elämiseen, haistatin paskat Jumalalle ja kristinuskolle. Ajattelin, että etsin totuutta mielummin kuin uskottelen itselleni uskovani jotain, mitä en oikeasti usko. Aloin sen sijaan kohdata kipeitä asioita itseässäni ja menneisyydessäni. Sillä tiellä Jumala tulikin vastaan. Ei enää uskontona, ihmistekoisena uskomusten rakennelmana, vaan elävänä, todellisena ja rakastavana Isänä, joka kutsui yhteyteen ja suhteeseen kanssaan.

Koen, että mun sydämessä ei aikasemmin ollu tilaa rakkaudelle. Olin niin suojautunu ja sulkenu itseni, kun oli tapahtunut niin pahoja asioita lapsuudessa ja nuoruudessa. Sen takia en päästäny Jumalan rakkauttakaan sisään. Kun yritin etsiä yhteyttä Jumalaan, löysin vaan uskonnon ja uskonto on yhtä tyhjän kanssa. 😞 Sitten, kun kipeät asiat alko selviimään, sydän alkoi pikku hiljaa avautua. Jumala on täyttänyt sillä tavalla vähän kerrallan sydäntä: aina kun jostain on tilaa auennut. Pitkä on ollu tie ja vaikea, koska sisällä on ollut niin paljon kipua ja rakkaus herättää kaikki haavat... mutta kyllä se on ollut sen arvoista!

Minusta sun ei oo syytä yrittää puristaa itsestäsi uskoa Jumalaan. Mitä järkeä olis yrittää uskotella uskovansa semmosta, mitä ei oikeesti usko? Eihän semmonen oo kestävällä perustalla, ahdistaa vaan. Ota lunkisti sen asian kanssa. Jos haluat uskoa Jeesukseen, niin hän sanoi itse: "sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos." (Joh.6:37) Jos haluat, voit purkaa Jumalalle vihaasi ja epäilyksiäsi, tuskaasi ja väsymystäsi tai sitä, että haluaisit uskoa mutta et pysty. Aitous ja rehellisyys on minkä tahansa suhteen perusta ja niin on jumalasuhteenkin. 🙂 Ei oo sinun asiasi "tulla uskoon" - se on Jumalan asia. Sä voit olla sen suhteen ihan rauhassa ja olla vaan oma ittes. 🙂👍

Voimia päivääsi!

Joie kirjoitti 9.2.2017
Juu, uskon kyllä, että sairaus vie kovasti voimia ja käsitän hyvin, että susta tuntuu ettet kestä enää elää. Hyvä idea olis varmasti puhua lääkärin kanssa. Jos vaikka löytyis jotain uusia vaihtoehtoja oman olon helpottamiseksi. Millon sulla on aika? Voihan olla, että se terapiakin alkaa jossain vaiheessa kantaa hedelmää. 🙂

Tosi hienoa, että oot opiskellu musiikkia ja soittanu. Ihan mahtavaa. Sulla on sit varmaan oma kitara? Teetkö koskaan omia lauluja? Jalkapallo kuulostaa kans tosi hyvältä. Mä hiihdän niin paljo ku ehdin nyt, kun on taas pakkaskelejä. Pari viikkoa oli välissä huonoa keliä ja sillon kävin pelaamassa sählyä. Sain synttärilahjaksi rahaa vanhemmilta ja ostin oman mailankin. Ehkä siinä hiljalleen kehittyy. Yritän mukana räpeltää ja pysyä tahdissa. Muut on pelannu paljon kauemmin ku mä (vasta syksyllä alotin), mut ei se oo niin vakavaa, pelailua vaan. On varmaan ihan terveellistä tehdä sellasta, missä ei oo kovin hyvä. 😀

"Tulin uskoon" luopumalla uskomisesta. 😀 Yritin kaikin voimin uskoa, vaikka sisimmässäni tunsin, että tuo on pelkkää puppua. Roikuin uskonnossa kiinni, jotta saisin ees jotain turvan kokemusta elämään. Lopulta väsyin siihen valheessa elämiseen, haistatin paskat Jumalalle ja kristinuskolle. Ajattelin, että etsin totuutta mielummin kuin uskottelen itselleni uskovani jotain, mitä en oikeasti usko. Aloin sen sijaan kohdata kipeitä asioita itseässäni ja menneisyydessäni. Sillä tiellä Jumala tulikin vastaan. Ei enää uskontona, ihmistekoisena uskomusten rakennelmana, vaan elävänä, todellisena ja rakastavana Isänä, joka kutsui yhteyteen ja suhteeseen kanssaan.

Koen, että mun sydämessä ei aikasemmin ollu tilaa rakkaudelle. Olin niin suojautunu ja sulkenu itseni, kun oli tapahtunut niin pahoja asioita lapsuudessa ja nuoruudessa. Sen takia en päästäny Jumalan rakkauttakaan sisään. Kun yritin etsiä yhteyttä Jumalaan, löysin vaan uskonnon ja uskonto on yhtä tyhjän kanssa. 😞 Sitten, kun kipeät asiat alko selviimään, sydän alkoi pikku hiljaa avautua. Jumala on täyttänyt sillä tavalla vähän kerrallan sydäntä: aina kun jostain on tilaa auennut. Pitkä on ollu tie ja vaikea, koska sisällä on ollut niin paljon kipua ja rakkaus herättää kaikki haavat... mutta kyllä se on ollut sen arvoista!

Minusta sun ei oo syytä yrittää puristaa itsestäsi uskoa Jumalaan. Mitä järkeä olis yrittää uskotella uskovansa semmosta, mitä ei oikeesti usko? Eihän semmonen oo kestävällä perustalla, ahdistaa vaan. Ota lunkisti sen asian kanssa. Jos haluat uskoa Jeesukseen, niin hän sanoi itse: "sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos." (Joh.6:37) Jos haluat, voit purkaa Jumalalle vihaasi ja epäilyksiäsi, tuskaasi ja väsymystäsi tai sitä, että haluaisit uskoa mutta et pysty. Aitous ja rehellisyys on minkä tahansa suhteen perusta ja niin on jumalasuhteenkin. 🙂 Ei oo sinun asiasi "tulla uskoon" - se on Jumalan asia. Sä voit olla sen suhteen ihan rauhassa ja olla vaan oma ittes. 🙂👍

Voimia päivääsi!

Kiitos viestistä.🙂

En ole vielä varannut lääkärin aikaa.

On mulla aika montakin kitaraa. Olen lapsesta asti soittanut. Välillä teen biisejä. Soitan bändissäkin.

Itse oon kans pelannu sählyä jonkin verran. Enemmän oon keskittynyt jalkapalloon. 🙂

Olen lukenut jonkin verran Raamattua. Olisko se hyvä väylä Jumalan kohtaamiseen. Itsekään en hirveästi luota mihinkään tiettyyn uskontoon, mutta Raamatussa on ihan mielenkiintosia juttuja.

Tuntuu välillä että on jotenkin kaaos vaihe ja tuntuu että pelkään joka päivä maailmanloppua. En tiedä mistä semmoiset ajatukset kumpuaa. Tuntuu välillä etten kestä. Aivan kuin elämä olisi romahtamis pisteessä. On vaikea keskittyä kun päässä pyörii kaaos ajatukset.

No hyvää torstaita!
🙂🌻

minäitse89 kirjoitti 9.2.2017 12:29
On mulla aika montakin kitaraa. Olen lapsesta asti soittanut. Välillä teen biisejä. Soitan bändissäkin.

Itse oon kans pelannu sählyä jonkin verran. Enemmän oon keskittynyt jalkapalloon. 🙂

Sulhan on paljon harrastuksia. Mahtavaa kyllä jos osaat soittaa. Musta tuntuu aina niin käsittämättömältä, miten joku voi osata. Mulle on hirveän vaikeeta, jos pitää tehdä toisella kädellä yhtä asiaa ja toisella toista, niinku kitaran soitossakin pitää. Saati sit, jos vielä jaloillakin pitää tehdä jotain niinku pianossa tai rummuissa! Mutta tanssia kyllä tykkään. 🙂

Mäkin pelasin lapsena jalkapalloa. Oli pakko sillon harrastaa kaikenlaista, mitä äiti halusi. Inhosin sitä jalkapalloa ja pelkäsin harjotuksia ja pelejä. Koin olevani siinä niin huono ja tuntui kauhealta, että kaikki näkee kun en osaa. Pahinta oli, kun jokaisen piti vuorollaan olla maalivahtina. Pelkäsin aina ihan kauheasti, että en saa yhtään torjuttua ja kaikki näkee, kuinka huono olen. 😯🗯️

Onneks ei oo kuitenaan jääny mitään yleistä kammoa liikuntaa kohtaan. Aikuisiällä on löytynyt itselle sopivampia lajeja ja suorituspakko on vähä vähältä hellittänyt. Joukkuelajit oli pitkään pannassa, mut kun kävin joskus kaupungin pallopelivuoroilla tutustumassa, huomasin että tämähän on ihan kivaa. Saa olla seurassa, mut ei tartte olla silleen sosiaalinen, jutella tai mitään, voi vaan yhdessä pelailla. Sitten löyty tämä sählyporukka. Mut kyllä hiihto on silti aina lähinnä sydäntä. 😍

minäitse89 kirjoitti 9.2.2017 12:29
Olen lukenut jonkin verran Raamattua. Olisko se hyvä väylä Jumalan kohtaamiseen. Itsekään en hirveästi luota mihinkään tiettyyn uskontoon, mutta Raamatussa on ihan mielenkiintosia juttuja.

Tuntuu välillä että on jotenkin kaaos vaihe ja tuntuu että pelkään joka päivä maailmanloppua. En tiedä mistä semmoiset ajatukset kumpuaa. Tuntuu välillä etten kestä. Aivan kuin elämä olisi romahtamis pisteessä. On vaikea keskittyä kun päässä pyörii kaaos ajatukset.

Raamatun suhteen oon kyllä ihan fundamentalisti. Ajattelen niinku psalmissa 119:160 sanotaan: "Totuus on sinun sanasi perusta, oikeat ja ikuiset ovat sinun päätöksesi." tai vanhan käännöksen mukaan: "Sinun sanasi on kokonansa totuus (...)" Raamatussa kerrotaan alusta alkaen kaikki asiat. Siinä on koko kertomus siitä kuinka ihminen erosi Jumalan yhteydestä ja kaikki meni sen jälkeen maailmassa päin helvettiä. Tuli häpeä, pelko, viha ja kateus, sairaudet ja kuolema, riitaa, alistamista, petoksia ja sotia. Jumala valmisteli pelastusta vuosituhansia valitsemalla ensin yhden miehen, josta kasvoi Israelin kansa... kansa, jolle Jumala ilmoitti nimensä ja antoi lupaukset messiaasta. Sit Jumala syntyi itse juutalaiseksi ottaakseen vastuun kaikesta pahuudesta, mikä oli vallannu ihmiset ja maailman ja pannakseen asiat kuntoon.

Raamattu on mahtava kirja, joka sisältää ihmeellisen sanoman ja iankaikkisen viisauden. ☺️❤️ Minusta Raamatun lukeminen kulkee käsi kädessä Jumalaan tutustumisen kanssa. Sillai sana voi avautua sen valossa, millanen Jumala on luonteeltaan ja persoonaltaan. Muutenhan se helposti näyttäytyy lähinnä omien kokemusten valossa. Jos on paljon kokemuksia rakkaudettomuudesta, Jumalakin näyttää julmalta ja tuomitsevalta.

Toivon rauhaa sulle. Maailmanlopussa sinänsä ei oo pelättävää. Raamatussa sanotaan, että jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu. 🙂 Mut on kyl raskasta jos kaaosajatukset pyörii mielessä koko ajan. 😑❓ Olis hyvä saada joku breikki ja lepuuttaa mieltä. Auttaaks kitaran soittelu?

Kyllä se kitaran soittelu on hyvää terapiaa. Joskus vaan innostun soittelemaan vähän liikaakin, kun pitäis muutakin tehdä. 🙂

En ehkä suhtaudu Raamattuun samalla tavalla, mutta kyllä sieltä monia hyviä neuvoja löytyy.

Kyllä jotenkin kuitenkin toivon, että sitten kun tää maallinen vaellus on käyty niin olis vielä jotain. Se nyt on vaan toive, en mää sitten tiedä onko se faktaa.

Olen huomannut viime aikoina huolestuttavan asian, nimittäin olen alkanut välttelemään sovittuja tapaamisia ja muita menoja. Haluaisin olla vaan omassa kämpässä. Ja hirveen vaikeeta välillä lähtee mihinkään. En osaa sanoa mistä johtuu. Ehkä siitä että olen ollut aika uupunut. Olen välillä rukoillut että pääsisin pois kun en välillä jaksa edes kävellä.

Toisaalta välillä saan virta piikkejä ja jaksan urheilla sun muuta. Mutta viime aikoina on ollut raskasta.

Mutta hyvää perjantaita!

Hyvää perjantaita sullekki. 🙂 Vaikuttaaks vuodenaika sulla tavallisesti mielialoihin? Mullakin on silleen, että kun menee huonosti, ei haluta yhtään olla ihmisten seurassa, paitsi ihan kaikista tutuimpien. Ootko yleensä sit jälkikäteen kuitenki tyytyväinen siitä, että menit (jos menit) tapaamaan ihmisiä?

Joie kirjoitti 10.2.2017 11:15

Hyvää perjantaita sullekki. 🙂 Vaikuttaaks vuodenaika sulla tavallisesti mielialoihin? Mullakin on silleen, että kun menee huonosti, ei haluta yhtään olla ihmisten seurassa, paitsi ihan kaikista tutuimpien. Ootko yleensä sit jälkikäteen kuitenki tyytyväinen siitä, että menit (jos menit) tapaamaan ihmisiä?

Kyllä vuodenajat vaikuttaa tosi paljon. Joo oon kyllä aina sitten jälkikäteen tyytyväinen.

Tänään ollut taas vähän hankalaa mennä mihinkään. Lähinnä soitellu kitaraa.

Otin 2 Temestaa kun oli niin huono olla. Nyt alkaa tuntumaan. Eihän siinä järkee ollu, mutta ahdisti niin hemmetisti. Muuten en ole väärin käyttänyt lääkkeitä pariin kuukauteen.

Mua ahdistaa toi menneisyys niin paljon etten pysty välillä hallitsemaan olotilaa.

Yritän kuitenkin tässä tehdä ryhti-liikettä. Varsinkin lääkkeiden suhteen...

Minulla vaikutta myös vuodenaika mielialaan.

Kirjoittelen taas tähän, koska vähän aikaa sitten oli todella vaikeaa. Tuntu, että nyt mä en selviä siitä tilanteesta. Tästä olotilasta mikä sisimässäni oli. Se oli niin ahdistavaa, etten ole mielestäni koskaan kokenut sellaista. Mä olin ihan avuton. Miten tästä selvitään. Mä mietin IM ajatuksia. Tätä ei vain yksinkertaisesti kestä. Tuntuu, että se hätä ja avuttomuus olotilaa kohtaan tuli niin suureksi, että ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin hukuttautuminen. Sen minä olisin tehnyt. Mutta en tehnyt. Miksi? Soitin yhden puhelun ja pyysin apua. Apuahan tuli. Se sit autto eli tukiverkosto oli tälläkertaa tärkeässä asemassa minulla. Onneksi on olemassa.

Marse kirjoitti 24.7.2017 6:46

Kirjoittelen taas tähän, koska vähän aikaa sitten oli todella vaikeaa. Tuntu, että nyt mä en selviä siitä tilanteesta. Tästä olotilasta mikä sisimässäni oli. Se oli niin ahdistavaa, etten ole mielestäni koskaan kokenut sellaista. Mä olin ihan avuton. Miten tästä selvitään. Mä mietin IM ajatuksia. Tätä ei vain yksinkertaisesti kestä. Tuntuu, että se hätä ja avuttomuus olotilaa kohtaan tuli niin suureksi, että ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin hukuttautuminen. Sen minä olisin tehnyt. Mutta en tehnyt. Miksi? Soitin yhden puhelun ja pyysin apua. Apuahan tuli. Se sit autto eli tukiverkosto oli tälläkertaa tärkeässä asemassa minulla. Onneksi on olemassa.

Hienoa, että sait apua. Muutoinkin kirjoituksesi rohkaisi. 🙂👍 Parempaan päin!

Hei,
kiitos joie. Rohkaisi, no hyvä jos niin mutta toivottavasti hyvällä tavalla.

Olen nyt voinut hyvin. Sen kriisin jälkeen. Tuntuu että kyllä se elämä tästä taas jatkuu. Olen tottunut vuosien varrella, että takapakkeja tulee. Kun niitä tulee, niin kummasti sen sitten unohtaa, että miten niistä sitten selviää. Vaikka kuinka olisi kokemusta niin sitä ei vain muista sitten hädän hetkellä miten toimia.

No nyt toimin oikein kun soitin tukiverkostoni yhdelle ihmiselle ennen kuin teen mitään hätiköityjä tekoja. On se jännä vaan ettei tämä IM ajatukset väisty vuosien varrella pois kokonaan. Ne on hetken ja ehkä useamman kuukauden pois mutta auta armias kun tulee joku ongelma. Niin, jo ollaan ajattelemassa ensimmäisenä IM ajatuksia. Kuin että ajateltaisiin, että mitenkähän sitä ratkais tämän ongelman mikä minulla nyt tällä hetkellä on. Miksi sitä pitää turvata IM ajatuksiiin? Mitä se niin ku antaa oikeastaan? Okey, varmaan se on jollain tavalla hätähuuto! Onko se hätähuuto, että hei, nyt minulla on ongelma mistä en selviä yksin. Minulla on tunnemaailmassa vaikeata mistä en selviä yksin. Tarvitsen apua! Se ensi reaktio tuntuu, että se on tuollainen.

Tuntuu siltä kuin sitä tulisi ihan avuttomaksi tai tuntuisi siltä että ongelma olisi ylitsepääsemätön, ettei niihin löydy ratkaisua. Miksi sitä ei vain voisi rakastaa elämää sellaisena kun se tulee tunnemaailmoineen ja ongelmineen. Hyvine hetkineen.....
Sellaisina kuin ne tulee... Mietiskelen tässä vain itseksesi.

Kuinka paljon sitä vaaditaan, että ihmisen ei täytyisi ajatella kuolemaa eläessään. Miksi ei rakkaus elämää kohtaan riitä? Kuinka hyvin sitä pitää elää, ettei IM ajatukset tule mieleen? Kertooko se sen, että elämä mitä elät ei ole tyydyttävää ja koet että et ole onnellinen?
Tarvis muutoksia, jotta elämä olisi sellaista missä on hyvä "talossa asua". Sinulla olisi hyvä ja minulla olisi hyvä olla.

Miten sitä pitää elää, että on hyvä olla? Miksi sitä ei voisi vain elää positiivisesti tarkkailemalla ja hyväksymällä mitä elämä tuo tullessaan. Hyväksymällä tunne-elämän sellaisena kuin se on. Ottamalla se vastaan sellaisena kuin se tulee. Antaa aallon virrata kehon läpi ja huuhtoa sen hetkiset tunteet ja puhdistaa ne...tarkkailemalla ja hengittämällä.

Milloin tämä loppuu? Loppuuko koskaan? Kärsiäkkö tässä pitää kunnes rakkaus voittaa?

Olen n. 30 vuotias mies ja itsemurha pyörii mielessä vähän väliä (pitemmän aikaa). En tunne itseäni ollenkaan arvokkaaksi, siis oikeasti. Mulla ei ole mitään, eikä ketään. Hiukan sisältöä elämään tuo työ, vaikka välillä olen lähtenyt töistä kesken päivän työterveyden kautta, kun mieli on niin maassa (työssä ei ole mitään vikaa).

Tosiaan, muutaman kerran olen työterveydessä jutellut tästä minun masentuneisuudesta/yksinäisyydestä (en itsemurha ajatuksista ole uskaltanut kertoa).
Mutta onneksi on edes työ tuomassa jotain sisältöä elämään, mutta ei työ voi olla kaikki kaikessa..

Olen todella yksinäinen, siis todella. Aina olen ollut se hiljaisin ja syrjäänvetäytyvin henkilö, pennusta asti. Perhekin on ollut mitä on..

Käy kateeksi ne joilla isot kaveripiirit ja sosiaalinen elämä. Kun olisi joku ees jonka kanssa käydä esim. terassilla.

Muutama "kaveri" on, mutta näen heitä todella harvoin (perheet perustettu/parisuhteessa).

Miksi minä en voi olla kuin muut normaalit ihmiset?

Tässä vaiheessa elämää olisi mukavaa olla kumppani rinnalla ja ehkä perhekkin (ei sillä kun muillakin on, vaan ihan oikeasti haluaisin jo).

Kyllä joutuu usein miettiimään, että "mitä h*****iä mä täällä oikeen teen?"
Itsemurha ensimmäisenä mielessä kun herää ja ennenkuin menee nukkumaan.

Siis ei voi käsittää mitkä "kortit" jaettu. ☹️ Jojoon vaan.

Hei RetroM,
jokainen ihminen on arvokas. Jokainen. Myös minä. Heikkouksineen ja vikoineen sekä puutteineen että epätäydellisyyksineni. Täytyy hokea, että minä olen arvokas. Minä olen hyvä ihminen. Mikä saa sinut tuntemaan olosi hyväksi? Kuka sinä olet ja mitä sinä haluat itseltäsi? Mikä sinulle on elämässä tärkeää ja arvokasta?

Kerrot, että sinulla ei ole mitään eikä ketään. Kuitenkin sinulla on työ. Koet että sinua vaivaa masennus. Oletko kokeillut harrastaa, jotain missä tulee hyväolon tunteita. Tiedän, että masentuneena on vaikeaa aloittaa yhtään mitään. Jos, kun jaksat niin kokeile. Hyppynaru, siinä ainakin sykenousee, puntit. Juokseminen. Ihan mitä vaan mitä keksit. Nyt kesällä on hyvä käydä uimassa.

Tunnet itsesi yksinäiseksi. Älä välitä, niin olen minäkin yksinäinen ihminen. Mutta mä olen ottanut tavaksi porista tuntemattomien ihmisten kanssa yleisistä asioista, niin en tunne itseäni, niin yksinäiseksi. Siihen tarvitsee vain hieman rohkeutta avata suunsa. Kyllähän ne vähän ihmettelee aluksi, että hei joku puhuu heille. Mutta entäpä jos nekin on yksinäisiä, joille mä tai sä avaat suunsa ja alat puhua. Koskaan ei voi tietää. Kun mä kerran avasin suun, niin nykyään joka kerta kun mä kohtaan sen tyypin tai ne tyypit. Niin, aina pysähdytään ja vaihdetaan kuulumiset yleisistä asioista. Koska, kun kerran viikossa tapaa niitä, niin harvoin tulee kysyttyä mitä sinulle kuuluu? Missä sä asut? Seurusteletko?
Mutta on tämä tapaaminen mennyt jo siihen asti, että tiedetään missä asutaan? Suosittelen, että kannattaa puhua ihmisten kanssa. Voihan ne olla vähän monttu auki hetken.
Toinen mitä mä olen kokenut hyväksi, niin on tämä netti maailma. Siksikään en koe itseäni niin yksinäiseksi vaikka olen yksinäinen. Minulla ei käy kateeksi isot kaveri piirit tai sosiaalinen elämä. Koska laatu ratkaisen sen pulman. Mitä siitä tulee kun isoissa kaveripiireissä riipaisee vain pintaa. Kun vähemmissä tai yksittäisissä ihmisissä pääse syvällisimpiin keskusteluihin. Toki onhan niitä ihmisiä jotka todella haluavat olla valokeilassa ja huomion kohteena isossa piirissä. Joo minulle se ei sovi. Joillekkin sopii.

Tykkäätkö käydä festareilla? Tykkäätkö olla niin iso porukan ympäröimänä? Mä voin olla mutta kyllä mä haluan äkkiä kotiin sieltä, rauhaan.

Mä en näe perheenperustajia esteenä etteikö voisi sopia ja käydä jossakin huvittelemassa joskus. Että varmaan ne Lapsi perheen isät/äidit haluavatkin vähän jossakin käydä hengailemassa. Taukoa itsellekkin. Rohkeasti kysäset kavereiltäsi, että mitä mieltä ne on ja sopiiko?

Määrittele normaali ihminen? Minä olen ainakin ihan normaali ihminen.

Sinä kaipaisit jo kumppania rinnallesi. Mistä olet etsinyt? Oletko nähnyt hänet jossakin joka on sinulle mielitietty mutta et ole uskaltanut mennä juttelemaan. Oletko tuntenut jotakin kohtaan ihastumista. Muista että olet sellainen kuin olet rakasta ja välitä itsestäsi. Pidä huoli itsestäsi. Kun sinä itse voit hyvin sinulla on mahdollisuus toisen ihmisen löytää. Positiivinen energia on paljon parempi kuin negatiivinen. Joten aloita päivä itsestäsi hymyille joka aamu itsellesi ja sano minä olen hyvä ihminen.

Toivotan sinulle rautaista energian löytymistä ja uusia ihmissuhteita.

Joulun on tulossa. Kuinka monelle se tuo lisää ahdistusta, stressiä? Kuinka monelle se on synkkää aikaa? Minulle oli ennen mutta ei enää. En tiedä mitä olen tehnyt oikein, kun se ei enää ahdista. Voin viettää joulun ilman kiireitä, stressiä tai synkkiä itsemurha-ajatuksia.

Voin vain sanoa, että jotain on tullut tehtyä oikein ja käsiteltyä asiat niin, että olen päässyt yli siitä. Toivonkin, että tämä olisi pysyvää. Samalla pelottaa entä jos ei sittenkään ja tämä on unta vaan.

Hyvää joulua kaikille!

RetroM kirjoitti 27.7.2017 16:28

Olen n. 30 vuotias mies ja itsemurha pyörii mielessä vähän väliä (pitemmän aikaa). En tunne itseäni ollenkaan arvokkaaksi, siis oikeasti. Mulla ei ole mitään, eikä ketään. Hiukan sisältöä elämään tuo työ, vaikka välillä olen lähtenyt töistä kesken päivän työterveyden kautta, kun mieli on niin maassa (työssä ei ole mitään vikaa).

Tosiaan, muutaman kerran olen työterveydessä jutellut tästä minun masentuneisuudesta/yksinäisyydestä (en itsemurha ajatuksista ole uskaltanut kertoa).
Mutta onneksi on edes työ tuomassa jotain sisältöä elämään, mutta ei työ voi olla kaikki kaikessa..

Olen todella yksinäinen, siis todella. Aina olen ollut se hiljaisin ja syrjäänvetäytyvin henkilö, pennusta asti. Perhekin on ollut mitä on..

Käy kateeksi ne joilla isot kaveripiirit ja sosiaalinen elämä. Kun olisi joku ees jonka kanssa käydä esim. terassilla.

Muutama "kaveri" on, mutta näen heitä todella harvoin (perheet perustettu/parisuhteessa).

Miksi minä en voi olla kuin muut normaalit ihmiset?

Tässä vaiheessa elämää olisi mukavaa olla kumppani rinnalla ja ehkä perhekkin (ei sillä kun muillakin on, vaan ihan oikeasti haluaisin jo).

Kyllä joutuu usein miettiimään, että "mitä h*****iä mä täällä oikeen teen?"
Itsemurha ensimmäisenä mielessä kun herää ja ennenkuin menee nukkumaan.

Siis ei voi käsittää mitkä "kortit" jaettu. ☹️ Jojoon vaan.

Hei. Paljon olen lukenut palstaa ja tein tunnukset todetakseni että tämä RetroM viesti voisi olla minun kirjoittamani. Samoja tuntemuksia

Olen yksin, parisuhteitta, kavereita ei ollenkaan paitsi työelämässä, mutta mielelläni pidänkin vain työkavereina. Työ on tärkeää ja onni että edes se on.

Lisäksi vaan menneisyydessä pahasti pieleen menneet ystävyyssuhteet. Kohdalleni on sattunut niin rikkinäisiä ihmisiä, jotka vaan tavallaan käyttäneet hyväksi ja saaneet minut enemmän halveksimaan itseäni ja "puutteittani". Keskustelemassa kun käy ja jankataan aina samoja kannustusfraaseja että olet arvokas ja älä takerru menneisiin ym.. Niin ei se vaan tahdo auttaa.

Niin montaa kertaa peräkkäin on ollut myös sellaisia treffimielessä sinkkuehdokkaita, jotka hetken ovat kiinnostuneita ja sitten sitten ilman mitään syytä ei enää vastata yhteydenottoihin. Usein huumorilla näissä tilanteissa huvittaa taas tämä "nykyaika", että kuitenkaan kun en enää ole täysin tuntematon ihminen olisi näille, niin kuitenkin suurin osa käyttää esim. instagram palveluja julkisesti ja koko maailmalle saattavat kertoa kuvillaan hyvinkin paljon itsestään, täysin tuntemattomille. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Yhdellekin menneisyyden tutulle toivottelin onnittelut ja kaikkea hyvää tulevaan kun julkisesti sosiaalisessa mediassa kertoi synnyttäneensä terveen esikoisensa. Esti minut sitten tämän takia. Kaippa se sitten on outoa jos parin vuoden takainen jälkeen jätetty tyyppi ottaa yhteyttä tällaisen takia.

Mitään diagnoosia minulle ei kuitenkaan koskaan ole annettu, eli olen vaan tässä jamassa että on jatkuvasti paha olla, tarpeeton olo ja itsemurhakin mielessä. Aina vaan pahenee näin juhlapyhien aikaan.

Tässä sitä ollaan kuitenkin hengissä pysytty, mutta kyllä tämä elämä on vaan vaikeaa silloin kun on niin syrjäytynyt kuitenkin kaikessa ja se yksinäisyys on se mikä pitää otteessaan. Ei vaikka kuinka harrastuksia hankkisi tai töissä pärjäisi..

Tehdäänpä nyt näin, että katsotaan mitä teillä on ja mitä ei ole. On töitä ja harrastuksia sekä varmaankin perusasiat kunnossa ja ilmeisesti talouskin. Ystäviä teillä ei ole mutta on työkavereita. Olette ehkä yksinäisiä sieluja kuten minäkin. Kuljen yksin, elän yksin. Kuitenkaan ette ole tyytyväisiä elämäänne ja tekisi mieli tappaa itsensä. Voisimmeko katsoa sitä sillälailla että emme osaa hyväksyä omaa yksinäisyyttä. Se sen vuoksi masentaa ja jopa ahdistaa. Pitäisi pystyä päästämään irti siitä että haluaa niitä kavereita ja kun on päästänyt irti otteestaan voi jo olla itsevarmempi siitä että pärjää itsekseen ettei tarvitse ketään. Hyväksyminen ja eläminen tässä ja nyt on ne minun avainsanani omaan yksinäisyyteeni.
Että osaa nauraa itselleen ja muille. Tansii omaksi mielekseen. Kirjoittelee tänne tukinettiin aina kun jaksaa.
Minun tärkein tehtävä on huolehtia pienestä tytöstä, joka on minä itse. Tunnen kuinka se on välillä vaikeeta. Tunnen kuinka provosointi ja haukkuminen sekä mollaaminen minua kohtaan saa minut herkästi ajattelemaan, että minun on aika poistua maisemista "IM" mutta aina joku on pyytelemässä anteeksi. Anteeksi, kun loukkasin. Anteeksihan minä annan. Niin elämä jatkuu ja IM-ajatukset väistyvät tieltä. Kuitenkin sisimässäni mä pelkään, että joku päivä kun minua loukataan niin se on se viiimeinen niitti ja anteeksi en annakkaan vaan kostan julmalla tavalla lähtemällä pois täältä. Unohtaen, että minun piti piettää huolta itsestäni siitä pienestä tytöstä ja rakastaa häntä. Vastuu itsestä on niin suuri, että se on raskaampaa kuin jokin muu asia meidän elämässämme. Meidän pitää rakastaa itseämme ja huolehtia omasta fyysisestä kunnosta. Mutta miksi?

Ajatellaan, että eihän meidän ole pakko. Ei ole pakko. mikään ei ole pakko. Mutta onhan se mukavampi olla meissä itsessämme kun me voidaan hyvin, niin psyykkisesti kuin fyysis-sosiaalisesti ja henkinen puolikin kun on kunnossa.

Uusien ovien avattua aina tulee uusia ihmisiä ja metodeja, kukaan ei ennen sitä uuden oven avaamista voi tietää mitä sieltä on tulossa. Se jännittä ja pelottaa. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että se on kannattanut. Sieltä tulee uusia selviytymiskeinoja uusia "kavereita" ja uusia tapoja toimia. Kun on päässyt uuden oven sisäpuolelle siitä saa lisää itseluottamusta ja on hyvä jatkaa sit eteenpäin. Totta kai siellä uuden oven takana omat kuppikunnat ja mollaamiset ja haukkumiset sekä selän takana puhumiset. Senkö tietää valmiiksi, että niin on. Aina tulee olemaan. Ei välitä siitä sit paskan vertaa. Änkee joukkoon vaan sekaan, niin niitä ärsyttää. Yksin ei kannata jäädä vaan sekaan seurustelemaan ja hengailemaan. Kukaan ei tule sinua hakemaan vaan pitää itse olla aktiivinen.

Mitäs muuta mä olen oppinut. Opintiellä tässähän ollaan jatkuvasti. Niin itsensä kasvattamisessa kuin elämässä yleensä. Seikkailumieltä elämään vaikka pennittömänä. ja eletään nykyhetkessä.