Kiitos Marse!
Minä olen suunnitellut itsemurhaa nyt neljä vuotta. Kahdesti olen yrittänyt. Olin kyllä molemmilla kerroilla tosissani. Itsemurha-ajatukset alkoivat työelämän loppuvaiheessa ja ovat siis jatkuneet nyt eläkkeellä. Häpeä ja syyllisyys ovat valtavia tuon eläkkeen takia. Ehkä olisi helpompi hyväksyä eläke jos olisin yksin mutta kun on perhe niin tunnen niin repivää tuskaa kun en saa hyvää palkkaa, varsinkin tyttäreni takia, minun on vaikea katsoa häntä silmiin kun tuska on niin kova kun en pysty antamaan hänelle niin paljon rahaa kun haluaisin. En itseasiassa juuri ollenkaan. Paljon on pakkoajatuksia siitä että josolisin töissä voisin ojentaa hänelle viisikymppiä silloin tällöin ja kuvittelen mitä kaikkea hän voisi sillä tehdä, tuska on hirveä kun ei voi sitä rahaa antaa. Tunnen pettäneeni hänet ja epäonnistuneeni äitinä. Se ei niin haittais jos vain itse joutuisi elämään pienillätuloilla mutta kun on perhe niin syyllisyys on musertava. Toisaalta perhe on se mikä minut hengissä on pitänyt, rakkautta on paljon, ja olen ajatellut että minun itsemurhani tuottaisi tuskaa heille. En ole siitä ajatuksesta luopunutkaan kun tuntuuettei jaksa elää jos ei pian voi toivoa pääsevänsä täältä pois. Saanko kysyä oletko sinä eläkkeellä ja jos olet niin miten olet oppinut elämään sen asian kanssa ja pystynyt antamaan itsellesi anteeksi. Minä enjaksa ajatella koko päivää eteenpäin vaan olen tunti kerrallaan yrittänyt kestää. Herään aina aikaisin ja aamulla ajattelen paljon sitä että jos olisin töissä niin nyt menisin suihkuun, nyt söisin aamiaista ja nyt menisin bussiin ja kuvittelen että astuisin työpaikalle ja saisin ryhtyä töihin. Sen sijaan päiväni ovat aivan tyhjiä, perheestäni pidän tiettysti huolen mutta kotitöitä on aika vähän. Kun oppisi antamaan itselleen anteeksi ettei tienaa palkkaa ja tee töitä yhteiskunnan eteen, sitten ehkä jaksaisi elää.

Kiitos Arka.
Kun oppisi antamaan itselleen anteeksi ettei tienaa palkkaa ja tee töitä yhteiskunnan eteen, sitten ehkä jaksaisi elää.
Halusin lainata sinulta tuon tekstin. Anna anteeksi itselle ja hyväksy se ettet enää ole työelämässä. Se on raskasta myöntää itselle ja varmaan monet kyyneleet tulee vieritettyä. Ainakin minulle se on ollut kovapala kun itse jouduin eläkkeelle.
Mä en millään voinut aluksi hyväksyä sitä ja taistelin vastaan. Yritin kuntoutuakin ennen sitä mutta se oli turhaa. Jouduin sitten vain alistumaan itselleni ja toteamaan että tämä on nyt tilanteeni. Kaikkeni olen tehnyt, tämä on nyt hyväksyttävä.
Ei elämä tähän lopu vaikka koville se ottaa kun ei pysty olemaan yhteiskunnalle hyödyksi.
Itseasiassa minähän teen hyötyä tällä hetkelläkin yhteiskunnan hyväksi. Kirjoitan tänne ja toivon että pystyn auttamaan kanssa ihmisiä.
Elämässä on muutakin kuin työ. Työ tuo enemmän rahaa joillekin ja mielekästä tekemistä sekä rutiinia elämään. Mutta ei sillä rahalla saa rakkautta, onnellisuutta eikä sillä rahalla saa ostettua ihmisiä ympärille. Rahalla saa ruoan ja materiaalia. Sekö on sitten kaikkein tärkeintä elämässä. Ei ihminen tarvitse niin paljon rahaa kuin sitä luullaan.
Jos joskus haluaa jotain niin sitä kannattaa eka säästää ja sitten ostaa. Ei materiaalille! Kyllä ihmisten yhteiselolle.
Voimia teille! Jotka sitä tarvitsevat.
IM-ajatuksissa elävä voi olla kaottisessa tilassa. Pieneltä tuntuva tilanne tai asia voi tuntua niin suurelta ettei sillä hetkellä tunnu että siitä selviäisi. Sen vuoksi onkin tärkeää että siitä joko puhuu jollekin tai kirjoittaa sen asian pois.
Kaikista parasta on kun kirjoittaa mielestä pois ja lukee seuraavana päivänä ja jos vieläkin on jotain mistä kirjoittaa tai mikä ahdistaa jatkaa sitä kirjoittamista. Sen jälkeen lukee sen seuraavana päivänä ja jos tuntuu että vielä on kirjoittamista niin antaa palaa.
Kun sitten on kirjoitettu kaikki pahaolo tuottavat asiat pois, niin tehdään lyhenelmä eli referaatti ja siitä tekstistä minkä kirjoitit otat vain ne kohdat käyttöön mitä haluat selvittää itsellesi. Suru, viha ja raivon jätät kokonaan siitä lyhenelmästä pois. Sen jälkeen alat pohtimaan mitä sinä tarvitset ja mihin tehdä muutoksia. Muutokset ajattelussa ja muutokset toimintatavoissa lähtee sinusta itsestä mutta se vaatii vain hieman vaivannäköä.
Elämä on ihanaa kun sen oivaltaa.😀

Moi Marse

Yritin itsemurhaa reilu kuukausi sitten. Hirveä häpeä edes myöntää sitä tässä, mutta se on totuus. En onneksi onnistunut, mietin nyt. Ollut nyt viimeset viikot kovaa ahdistusta.
En tiedä johtuuko yrityksestä (lääkkeistä) vai mistä mutta kyllä tästä vielä noustaan. Oksensin kyllä suurimman osan lääkkeistä pois. Uskon silti tällä hetkellä tulevaisuuteen, en enää toiste tee samaa. Olin vaan niin hemmetin masentunut ja ajattelin että siten pääsisin johonkin parempaan paikkaan.
Olen ansainnut tämän ahdistuksen, kun menin yrittämään sellaista typeryyttä. Se oli semmonen hetken tunteen purkaus, josta nyt kärsin.
Ei pitäisi mennä liikaa tunteen mukana vaan, kuunnella järjen ääntä.
Ymmärrän hyvin, miksi ihmisillä on IM-ajatuksia, tää elämä on vaan joskus niin sietämätöntä, mutta aina pitää hakea apua, jos IM-ajatukset ottaa vallan.
Kun tästä ahdistuksesta taas nousen, näen tämän maailman taas uudesta perspektiivistä. Yhdessä täällä kuuluu olla eikä yksin. Yksinäisyys ajaa hirveisiin tekoihin. Itse olen vieläkin aika pohjalla, mutta uskon että kiipeän täältä kaivosta vielä päivän valoon. Nään asian niin, että jos en siihen uskoisi, niin ei tässä elämässä olisi mitään järkeä. Usko elämään voi murtaa vuoria!🙂👍

Itsemurhasta!

Yritin itse yllämainittua noin vuosi sitten. En onneksi onnistunut. Vaan oli se sen verran kauhea kokemus... selvitä siitä sairaalassa, että en yritä enää. Jouduin olemaan siellä kaksi yötä. Rakastan elää elämääni sellaisena kuin se on ja tulee kohdalleni...

Rakastakaa itseänne... se on parasta mitä voi olla!

Hei minäitse89!
Onneksi olet vielä täällä 🙂 ja hienoa että olet alkanut löytämään valoa elämääsi. Ahdistuksesi kyllä aikanaan menee pois. Sitä nyt jonkun aikaa joutuu hyväksyen sietämään. Enkä usko että kukaan ansaitsee ahdistusta. Tai mitään muutakaan tunnetilaa. Ne tulee jos on tullakseen ja ne menee ohi vuorovetten lailla kun sen aika on.
Elämän sietämättömyyteen voi sanoa vain että jokainen voi itse valita tien minkä kulkee. Sen sisältö voi olla mitä ihanenpaa. Oletko miettinyt elämäsi sisältöä? Onko siellä jotain mikä tuottaa sinulle ikäviä tunteita? Voitko tehdä asioita toisin? Jotta tulee tilalle hyviä tunteita.
Hienoa että sinulla on uskoa elämään. Silloin sinulla on myös mahdollisuuksia muuttaa ja muuttua sekä löytää uusia selviytymiskeinoja jotka parantaa oloasi.

Hei Marse
OLet tärkeä kun täällä tuet muita, vertaistuki on parasta, en usko viralliseen hoitoon. Yritän päästä syyllisyydestä eroon. Raha-ahne en ole muuten, tytölle haluaisin enemmän antaa. Anteeksi pitää lopettaa kun kauppaan on mentävä.

Kiitos Marse!
Olen miettinyt, että kavereitten kanssa voisi olla enemmän tekemisissä ja hankkia lisää niitä. Kun oon ollut aika erakoitunut muutaman kuukauden. Mulla vaan on aika kova sosiaalisten tilanteiden pelko ja olen kova jännittämään. Joudun sen takia syömään rauhoittavia. Voisi sanoa jopa, että on paniikki kohtauksiin taipumusta. Toisaalta tykkään olla yksinkin välillä, mutta nyt kun on ahdistunut, niin kaikki ihmis-seura kelpaa...
Yritän nyt vaan ottaa ihan iisisti nää joulun pyhät ja sitten taas palata opiskelemaan Tammikuussa, kun ja toivottavasti vointi on parempi. Tää talven pimeyskin vetää kyllä mielen maahan, sitä ei voi kieltää. Tukinetistä on ollut paljon apua nyt ahdistuksen aikana.
Ahdistaa myös noi uutiset maailmalta: terroristi iskut ja muut... Kiitos kun olet tsempannut täällä! Ei mene ikinä hukkaan.🙂

Yritin itsemurhaa 4 vuotta sitten. Yritin yöllä hirttäytyä saunan ovenkahvaan, mutta mieheni heräsi ja irrotti minut kylpytakin vyöstä.
Minulla oli niin paha olla, että halusin vain, että tuska loppuu.
Minun olisi pitänyt herättää mies ja sanoa, että en kestä tätä ahdistusta, mutta kun on siinä mielentilassa, ei se ole vaihtoehto.
Työterveyspsykologi ei oikein ottanut minua todesta. Kauhisteli, että miksi valitsit hirttäytymisen, siinahän voi kuolla oikeasti. No se oli tarkoitukseni silloin.
Sen jälkeen en ole yrittänyt itsemurhaa. Jos olen vajonnut aallonpohjaan, olen odottanut seuraavaan päivään. Tai sitä seuraavaan. Jonain päivänä olo on parantunut. Pääsin mindfulnessia käyttävän mt-hoitajan potilaaksi. Sen jälkeen olen voinut paremmin. Masennuslääkitys minulla on edelleen, mutta se toimii, eikä ole sivuvaikutuksia.

Kiitos teille tähän ketjuun kirjoittaneista, että olette elossa.

🙂🌻

😍

Mieli kyllä tekisi, kun elämässäni ei ole mitään toivoa.

Niinkuin itsekin sanoit, niin ei tuo ole niin helppoa kuin miltä kuulostaa. Itse en ole koskaan yrittänyt itsemurhaa, mutta se on aivan liian usein mielessä. Eniten minua ahdistaa kotona ja jos tietäisin, että lääkkeillä itsensä tappaminen olisi helppoa, niin en tiedä, vaikka olisin sitä jossain kohtaa yrittänytkin. Mutta koska tiedän, että se yleensä epäonnistuu ja tiedän, että siitä voi vain aiheutua pahoja seurauksia jos/kun se ei onnistu, niin en ole sitä koskaan tehnyt. Enintään olen ottanut ns. "liikaa" rauhoittavia. Siis enemmän kuin lääkemääräyksessä, mutten todellakaan siten että siitä tapahtuisi mitään. Sillä on vaan yrittänyt päästä sitä pahaa oloa karkuun juuri sillä hetkellä. Ja nimenomaan siitähän niissä itsemurha-ajatuksissakin on kyse, että haluaisi pois siitä pahasta olosta. Ja kun se paha olo on lähes päivittäin, niin aivan liian usein tuota miettii. En haluaisi niitä ajatuksia. Minua ärsyttää, että niitä ajatuksia on todella usein, mutta en vaan pääse niistä pois. Ja samalla on ns. syyllinen olo siitä, koska tiedän, etteivät esimerkiksi vanhempani ymmärtäisi sitä. Heidän mielestään se olisi vain raukkamainen teko. Usein mietin juuri sitä. Tai se on tavallaan yhtenä esteenä sille, että ajattelen mitä läheiseni siitä ajattelisi.
Kun kerran terapeuttini kertoi yhdestä asiakkaastaan, joka oli tehnyt itsemurhan ja sanoi, ettei oikeastaan yhtään yllättynyt siitä, niin kysyin häneltä, että yllättyisikö hän, jos minä tekisin sen. Hän sanoi, että yllättyisi. Ja lisäsi siihen, että ei yllättyisi siitä, että tekisin sen kun on liian paha olo, mutta muuten kyllä, koska kuulemma olen enemmän "elämään suuntautunut". Siis että minulla on asioita elämässäni, joista pidän. Ja juuri noin sen oikeastaan voisi muotoilla. Silloin kun olen esimerkiksi hevosten kanssa, minua ei ahdista yhtään ja ei mieleenkään tulisi mikään itsemurha. Tai muulloinkaan, jos on hyvä olo. Mutta sitten on se toinen puoli. Silloin kun ahdistaa tarpeeksi, niin tuntuu vain ettei ole mitään muuta keinoa päästä siitä pois. En tiedä olisiko elämäni edes jollain tavalla helpompaa, jos olisin lopullisesti työkyvyttömyyseläkkeellä enkä vain väliaikaisesti. Tiettyjen ihmisten seurassa minulla olisi siitä syyllinen olo, mutta jos mietin vain itseäni, niin se olisi vain helpottavaa. Vaikka sitten joskus palaisikin töihin, mutta tällä hetkellä kun tuntuu ettei enää koskaan pysty mihinkään, niin jos minulle nyt vain sanottaisiin, ettei minun tarvitsekaan pystyä, niin olisiko minulla sitten helpompi olo? Sitten eläisin vain sitä hyvää puolta elämästä, enkä ehkä ajattelisi mitään vaikeaa ja kamalaa elämää. Nyt kun olen vain väliaikaisesti työkyvyttömyyseläkkeellä eli käytännössä sairaslomalla, niin ajattelen koko ajan vähintään jossain alitajunnassa sitä tulevaisuutta että mihin pitäisi joskus pystyä, mutta kun en pysty.

arka: Älä ymmärrä tätä kommenttia väärin. Koska en tiedä sinun perhetilanteesta oikeasti mitään. Mutta sitä vain kun olet täällä pariinkin kertaan sanonut, ettet pysty katsoa edes kunnolla lastasi silmiin, kun olet syyllinen siitä, ettet voi antaa hänelle enempää rahaa. Mutta muista, mitä Marse:kin sanoi, että raha ei tuo rakkautta. Selvästi rakastat tytärtäsi, sen huomaa teksteistäsi. Mutta älä jää hänelle etäiseksi vain siksi, ettet pysty antamaan enemmän rahaa (tässä se, mitä sanoin että älä ymmärrä väärin, koska en tosiaan tiedä, miten perheessäsi olet). En tiedä, minkä ikäinen tyttäresi on, mutta mielestäni voisit ihan hyvin kertoa nuo tunteesi hänelle, miltä sinusta tuntuu. Jossain vaiheessa toki lapsille/nuorille voi tuntua tärkeimmältä rahan tai tavaran määrä, mitä he vanhemmilta saavat, mutta varmasti ainakin myöhemmin he muistavat enemmän sen, millä tavalla vanhemmat ovat heitä kohdelleet. Pointtini oli siis, että näytä se rakkautesi tytärtäsi kohtaan (ellet jo niin teekin), vaikka sinulla onkin syyllinen olo siitä ettei ole rahaa. JOS olet etäinen lapselle, hän voi ymmärtää sinut aivan väärin. Siis jos tilanne nyt olisi se, että et jotenkin pysty kunnolla olemaan hänen kanssaan, niin hänestä voi tuntua juuri päinvastaiselta kuin sinusta. Hän voi luulla, ettet rakasta häntä tai välitä hänestä. Tai se tunne voi tulla joskus jälkeenpäin. Lapsi eikä nuorikaan ei osaa lukea ajatuksistasi, että häntä rakastetaan, jos sitä ei hänelle näytetä. Ja nyt siis muista, älä ota tätä sellaisena neuvomisena kuin et itse osaisi tai tietäisi mitään tai syytöksinä siitä, ettet vaikkapa juuri noin tekisikin, koska MINÄ en tiedä sinun toiminnastasi perheessäsi. 🙂

Niin ja tuohon minun elämäni ja oloni ristiriitaan vielä se, että aina välillä mietin, että haluaisin osastolle, että siellä olisi helpompaa, että siellä olisi jotenkin parempi olo. Sitten kuitenkin toisaalta mielessä on se, että en pääsisi sieltä mihinkään. En ehkä pääsisi ratsastamaan, en ainakaan niin usein kuin muuten. Ja koska olen siellä kerran ollut ja tiedän, ettei siitä tavallaan ole mitään hyötyä (ainakaan siitä paikasta tai minulle), muuta kuin siis juuri se, ettei pääse tekemään itselleen mitään. Mutta että se ei muuten millään tavalla oikeasti parantaisi minun oloa, ehkä saattaisi jopa vain pahentaa sitä, vaikka tietyllä tapaa siellä olisi helpompi olo.

Hei!
Mindfulness on yksi tosi hyvä keino olla tässä ja nyt. Olen itsekin käyttänyt sitä menetelmää. Mikä kylläkin on jäänyt nyt taka-alalle. Se että ei ole kokoajan niitten pahojen ajatusten ja tunnetilojen kanssa on auttanut mua ainakin. Ole läsnä tässä ja nyt!
Ajatusten "oravanpyörä" ei ainakaan auta mitään.
Liikunta auttaa aina parantamaan mielenlaatua. 😀

Annikki88 kirjoitti 5.1.2016 14:3
---
Kun kerran terapeuttini kertoi yhdestä asiakkaastaan, joka oli tehnyt itsemurhan ja sanoi, ettei oikeastaan yhtään yllättynyt siitä, niin kysyin häneltä, että yllättyisikö hän, jos minä tekisin sen. Hän sanoi, että yllättyisi. ---

Törkeätä puhua muista asiakkaista tuohon sävyyn! Ihan kuin tuo itsemurha olisi terapeutille ollut yhdentekevä asia. Terapeutinhan olisi pitänyt tehdä kaikkensa estääkseen itsemurhan. Sitäpaitsi terapeuteilla on vaitiolovelvollisuus, edes nimettömänä ei puhuta toisten asioita, varsinkaan noin vakavia! Miltä sinustakin tuntuisi, jos hän olisi vastannut, että ei yllättyisi, jos tekisit itsemurhan?

Vaikea kyllä uskoa terapeutin puhuvan toisen asiakkaan itsemurhasta.