Mietin tänään, että tapaan sukulaisia ja ystäviä tosi harvoin ja kutsun kotiin hyvin harvoin ketään kyläilemään. Tajusin, että se johtuu voimakkaasta alemmuuskompleksista. Tunnen olevani niin huono, etten kehtaa pitää yhteyttä ihmisiin enkä kehtaa kutsua meille kotiinkaan ketään. Hävettää olla minä ja tuon häpeän vuoksi eristäydyn ihmisistä. Olisi kiva pitää sukulaisiin enemmän yhteyttä, mutta en kehtaa edes soittaa, koska minusta tuntuu, etten halua häiritä ketään soittamalla. Tavallaan tajuan, että tuo kaikki on masentuneen vääristynyttä ajattelua, mutta en osaa tehdä asialle mitään. En vain kehtaa. Muillakin täällä on varmasti samankaltaisia kokemuksia, mutta olisi kiva kuulla, millä keinoin joku on päässyt voimakkaasta alemmuudentunteesta eroon tai ainakin lievennettyä sitä.
En osaa sinua auttaa, mutta jaan tuon tunteesi. Masennuksen pahetessa tuo tunnekin on koko ajan pahentunut. Tietysti osaksi ihan syystä, kun elämäkin on mennyt surkeammaksi. Kehittelen myös päässäni kriteerejä, joiden perusteella joku on ihmisenä "menestynyt", joku ei.
Kun avomies jätti jokin aika sitten, niin muutin yksin asuntoon, jota en ole jaksanut sisustaa sen enempää ja häpeän ihan hirveästi tätä kämppää. Kukaan ei ole vielä käynyt täällä ja ajatuskin siitä, että joku tulisi tänne, on tosi ahdistava. Tunnistan ihan täysin syyksi tuon häpeän ja alemmuuskompleksin. Työkavereita en kehtaisi ikinä pyytää käymään, kun juttelevat sellaisesta, minkä väriset ihonhoitotuotteet sopivat heidän kylppäriinsä. En kestäisi miettiä, mitä he asunnostani ajattelevat.