Kokemukseni mukaan kuntoutumisessa on hyvä olla tavoite. Seuraavassa kirjoituksessa on yksi muoto tavoitteesta. Siinä on paljon esimerkkejä opiskelusta ja työtekemisestä, mutta sopii kaikille, jotka haluavat mielekkään elämän. Harrastukset ja vapaaehtoistyö ovat erittäin tärkeitä nekin.

Kuntoutumisen kolme haastetta

Kuntoutuminen voidaan jakaa kolmeen osioon 1. oireiden hallinta 2. itsensä hyväksyminen 3. sosiaalisuus. Jotta kuntoutuminen onnistuisi parhaalla mahdollisella tavalla kaikkien kolmen osion tulisi olla kunnossa. Hoito eli lääkkeet ja terapia pystyy usein aika hyvin auttamaan oireiden hallinnassa. Vähemmälle huomiolle jää usein itsensä hyväksyminen. Itsensä hyväksyminen tarkoittaa ettei tunne häpeää tai syyllisyyttä omasta itsestään tai sairaudestaan. Se tarkoittaa myös ettei väheksy tai moiti itseään. Itsensä hyväksyminen on yksi vaikeimmista osioista, koska syyttely tai itsensä moittiminen on usein tiedostamatonta. Ihminen ei ole tietoisesti valinnut esimerkiksi itsensä moittimista vaan se on puolustusreaktio ulkoisille paineille ja vaatimuksille. Usein pelko epäonnistumisesta voi olla taustalla.

Esimerkki: Opiskelija opiskeli merkonomiksi ja valmistuminen oli enää puolen vuoden päässä. Hän oli menestynyt opinnoissa hyvin ja opettajalla oli tapana seurata hänen opintokortistaan, mitä tulisi olla suoritettuna. Työssäoppiminen ei kuitenkaan sujunut. Minut kutsuttiin palaveriin ongelman ratkaisemiseksi. Palaverissä opiskelija avoimesti kertoi, kuinka hänen aina kotimatkalla koulupäivän jälkeen haukkui itsensä. Hän oli todella hyvä haukkumaan itseään. Koulussa opettajan ja luokkatoverien tuki piti hänet pystyssä ja hän pystyi opiskelemaan. Työssäoppimispaikalla oli uusia ihmisiä ja uusi ympäristö. Hänen itsetuntonsa oli aivan pohjamudissa. Näiden syiden takia työssäoppiminen ei onnistunut. Hän jännitti kovasti työssäoppimispaikalla. Se oli erittäin raskasta ja hän väsyi nopeasti. Keskittyminen kärsi väsymyksestä ja jännittämisestä. Hän ei pystynyt juuri ollenkaan omatoimisuuteen pelätessään tekevänsä väärin. Hän joutui kysymään paljon kysymyksiä ja tukeutumaan muuhun henkilökuntaan. Pian hän huomasi ettei hän voi koko ajan kysellä. Hän yrittää siis omatoimisesti suoriutua tehtävistä ja kysymys, joka olisi pitänyt esittää jää esittämättä. Seuraa virhe ja siitä paniikkikohtaus. Päivä päivältä työ on ahdistavampaa ja ahdistavampaa. Seurauksena on työssäoppimisen keskeytyminen.

Tunnistaminen ja harjoittelu

Palaverissä toteamme, että ongelmana on tämä itsensä haukkuminen ja siihen liittyvä heikko itsetunto. Koulun psykologi on palaverissä mukana ja yhdessä he sopivat alkavansa työskentelemään haukkumisen lopettamiseksi. On hyvä, että opiskelija tunnistaa haukkumisen. Pyydän häntä seuraavan kerran kokeilemaan erilaista tapaa ajatella seuraavalla kotimatkalla. Hän voisi yrittää haukkumisen sijasta, jos ei vielä positiivista niin neutraalia lähestymistapaa. Hän voisi käydä läpi päivän tapahtumat liittämättä niihin itsearvostelua. Pyydän häntä vielä palkitsemaan itsensä aina, kun hän onnistuu olemaan haukkumatta itseään. Jos haukkumista tapahtuisi ei siitä tulisi rankaista itseään vaan yrittää ottaa opiksi ja yrittää ensi kerralla uudelleen. Keskustelimme vielä siitä, mitä hänen elämälleen merkitsee, jos hän jatkaa haukkumista ja mitä se merkitsisi hänen elämälleen, jos hän ei enää haukkuisi itseään. Puolen vuoden päästä opiskelija valmistui.

Kuntoutujalla päärooli

Tapahtuneesta voidaan erottaa kolme pääkohtaa, minkä takia se johti menestykselliseen lopputulokseen. 1. Opiskelijan oma motivaatio. Opiskelija oli valmis muutokseen. Hän ymmärsi asian merkittävyyden omalle elämälleen ja millaista elämä voisi olla muutoksen jälkeen. 2. Keino muutokseen. Hän tunnisti haitallisen ajattelun, kokeili toisenlaista ajattelutapaa ja palkitsi itsensä onnistuessaan. Muutos ei ollut pelkkää ikävää itsensä pakottamista vaan siihen liittyi positiivisia asioita. 3. Tuki. Hänellä oli opettajan ja psykologin tuki ja vuorovaikutus muutosprosessin ajan. Vuorovaikutus on tärkeää. On tärkeää saada palautetta ja kannustusta. On kuitenkin todettava ettei ajattelun ja käytöksen muuttaminen ole yleensä helppoa vaan vaatii kärsivällisyyttä, aikaa ja hyviä hermoja. Toisen puolesta ei voi kuntoutua, joten kuntoutuja on aina pääosanesittäjä. Ammattilaisille on varattu sivurooli. Toinen esimerkki: kuntoutuja on oireillut pitkään, mutta ei ole ymmärtänyt mistä on kyse. Kunnes tapahtuu totaalinen romahtaminen ja hänet viedään ambulanssilla sairaalaan. Kuntoutuja tuntee ambulanssissa, että nyt kaikki näkevät kuinka häntä viedään sairaalaan ja tunteen suunnatonta häpeää. Todellisuudessa ambulanssiin ei näe, kuka siellä on. Sairaalassa parissa kuukaudessa oireet saatiin hallintaan. Mutta häpeä pysyi ja haittasi kuntoutujan elämää vielä vuosia. Kunnes kuntotutuja osallistui kuntoutuskurssille. Siellä hän huomasi ettei ollutkaan ainoa, joka oli kokenut sairastumisen. Hän sai sanoja omille tuntemuksilleen ja pystyi jakamaan kokemuksiaan toisten kanssa, joilla oli samanlaisia kokemuksia ja tunteita. Hän sai vertaistukea. Hänen kohdallaan itsensä hyväksyminen alkoi ja häpeä vähitellen väistyi.

Kuntoutuskursseilla yksi tärkeimmistä teemoista on juuri itsensä hyväksyminen. Itsensä hyväksyminen on vaikeaa ja koskee jokaisen elämää jossain vaiheessa. Se on tärkeä teema myös ammatillisen kuntoutuksen kursseilla.

Vuorovaikutus tärkeää

Itsensä hyväksymisen edistämisessä tärkeää on vuorovaikutus. Tietopalvelu Propelli, kuntoutuskurssit, ammatillisen kuntoutumisen kurssit, mielenterveysyhdistykset, erilaiset ryhmät mahdollistavat vertaisuuden ja vuorovaikutuksen. Jos itseään ei pysty oikein hyväksymään, kokee häpeää ja/tai syyllisyyttä on kuin olisi käsijarru koko ajan päällä. Toivottomuus, jännittäminen, keskittymisvaikeudet, univaikeudet, väsyminen, sosiaalisten tilanteiden vaikeus voivat kaikki johtua itsensä hyväksymättömyydestä.

Sosiaaliset taidot ruostuvat

Kolmas osio oli sosiaalisuus. Se liittyy läheisesti myös itsensä hyväksymiseen. Sairastuessa elämä helposti kapeutuu, ei ole voimia pitää yhteyksiä ystäviin ja sukulaisiin. Sosiaaliset taidot ruostuvat.

Esimerkki: Kuntoutuja oli työssäoppimisjaksolla kahvilassa töissä. Hän pystyi tekemään työt erinomaisesti, siinä ei ollut vaikeutta. Hänen ohjaajansa seisoi usein hänen selkänsä takana valmiina opastamaan ja neuvomaan. Kuntoutuja koki sen erittäin ahdistavaksi. Hän ei kuitenkaan pystynyt sanomaan sitä ohjaajalle. Ahdistui kasvoi ja kasvoi ja pian hän joutui jättämään työssäoppimispaikan. Jos hän olisi vain osannut sanoa ”Anteeksi, selän takana seisominen ahdistaa minua” tai olisi voinut jakaa ahdistuksen kokemuksen jonkun toisen työntekijän kanssa olisi lopputulos voinut olla aivan toinen. Siksi olisi tärkeää, että sosiaalisia tilanteita voisi harjoitella. Olisi hyvä, jos voisi keskustella näin saaduista kokemuksista ja saada palautetta. Mielenterveyssairauksista toipuminen vie aikaa. Jos ihmiseltä katkeaa jalka, se kipsataan ja pian se on kuin entisensä. Katkennutta jalkaa voi ajatella oireena ja tässä tapauksessa pelkällä oireen hoidolla selvitään. Usein jalkansa katkaissut saa vielä ystäviltä ja tutuilta kovasti empatiaa ja sympatiaa, kaikki haluavat kirjoittaa nimensä kipsiin.

Mielenterveysongelmista toipuessa pelkästä oireesta toipuminen ei riitä, vaan myös itsensä hyväksyminen ja sosiaalisuus on kohdattava. Tämä vaatii aikaa.

Häpeä on turhaa

Paradoksaalista häpeän tunteessa ja syyllisyydessä sairastumisesta on, että ne ovat tavallaan turhia. Joka vuosi n. 9000:lle myönnetään kuntoutustukea. Kun koulutuksissa kysytään, kuinka moni tuntee mielenterveyden ongelmista kärsivän, lähes kaikkien kädet nousevat. Kun kysytään, kuinka moni on keskustellut mielenterveyden ongelmista, vain parin käsi nousee. Olisikin tärkeää, että sairastuessa tutut ja ystävät kävisivät katsomassa, samalla tavalla kuin jalan katketessa. Tällä hetkellä tuntuu, että sairastumisesta voidaan mainita vain jälkikäteen. ”Olin vähän aikaa sairaalassa, mutta nyt kaikki on hyvin.” Olisi hyvä muistaa, että mielenterveyden ongelmista kärsivistä suurin osa parenee tai oppii elämään oireidensa kanssa hyvää elämää. Mielenterveyden ongelmat on vain sairaus sairauksien joukossa. Avoimemmalla ja hyväksyvämmällä asenteella monen mielenterveyskuntoutujan tilanne helpottuisi ja näillä asennemuutoksilla voitaisiin jopa ennaltaehkäistä uusia tapauksia.

Mielenterveysongelmista voi puhua, ne eivät tartu. Monen kohdalla, kun oireet, itsensä hyväksyminen ja sosiaalisuus on saatu hallintaan, unelmat ovat alkaneet toteutua. On löytynyt opiskelupaikkoja, työpaikkoja, harrastuksia, vapaaehtoistyötä – mielekkäämpää elämää.

Jyrki Rinta-Jouppi
Työ- ja koulutusvalmentaja
Mielenterveyden keskusliitto