Hei!
En nyt ihan osaa olla täältä pois. Sain psykoterapiassa tänään heti alussa räjähdysmäisen itkukohtauksen ja loppujen lopuksi ihan pienestä asiasta. 😭 Terapeutti ilmoitti, että kertahinta nousee 2 euroa. Itkin 2 euron takia. Siitä tuli kallis itku, kun kerta maksaa 74 euroa ja itkin puolet ajasta.
Tunnen, kuinka ilo ja elämänhalu vain katoavat. Mut pitää järjissäni enää työ ja elämän langassa kiinni tyttäreni ja isäni. Valoa ei tunnelinpäässä näy.
Kas, jouduin moderoiduksi. Mutta ei se mitään, olen muuttanut mieltäni ja päätin elää kaikesta huolimatta. Saan ilmeisesti tiistaina Xanoria ja koitan hillitä sen syömistä. Lääkärin määräämä annos on 3/pv. En tiedä onnistunko ihan siinä pysymään, mutta jos nyt eivät parissa päivässä menisi.
Lämmin ajatus sinulle Mara70 ja kiitos kun rukoilet puolestani. Sitä kyllä tarvitsenkin. Masennus on aika pahassa vaiheessa.
No voi hippu. En saakaan Xanoreitani ennen kuin perjantaina. Enpä olisi niitä halunnutkaan. Vaikka ihan turhaan, nukun hyvin ilman mitään lääkkeitä (kaikki ovat lopussa) eikä paniikkikohtauksia tule, kun Cipramil nostettiin 40 mg => 60 mg. Mutta kun on riippuvainen niin on. Fyysistä riippuvuutta mulla ei tule, kun tulee aina tämä kuukauden tauko ennen kuin saan uusia, mutta psyykkinen on ja pysyy. En oikeastaan osaa olla huolissani siitä, kun olen tottunut kestämään sen. Kestettävähän se on, tässä holhousyhteiskunnassa. Mun mielestä lääkkeitä pitäisi saada vapaasti sen minkä tarvitsee. Mutta minkäs teet.
Fiilis on itse asiassa ihan hyvä. En ole enää AIVAN lopussa. Ainoastaan melkein.
Tänään taas aivan lopussa. Ahdistaa niin hirveästi, rintaa puristaa, itkettää, oksettaa, huimaa taas kerran. Xanor auttaisi, mutta kun sitä ei koskaan ole. Stilnoctia saan 21.2 ja Levozinia vasta 15.3! En tiedä mitä tekisin.
Heippa Miranna
Älä syö kaikkia lääkkeitä kerralla sillä jos syöt lääkkeet kerralla niin ne loppuu ennen kuin
saat uusia niin olosi vaan huononee.
Mutta on tehokas keino jos et pysty olemaan että syöt kaikki lääkkeet nopeammin
kuin mitä lääkärit on määrännyt niin yhdelle tutulle ihmiselle kodinhoitajat käy laittamassa
joka päivä lääkeet mitkä sinä päivänä tarvii niin ei pysty syömään ylimääräsiä lääkkeitä.
Onko sinulla ketään ystävää / kaveria jonka kanssa voisit jutella iloja ja suruja???
Jos jaksaisit kävellä esim ulkona luonnossa niin siitä saisit varmasti voimaa vaikka
kuinka pieniä matkoja niin kaikki olisi varmasti kotiinpäin.
Yritä tehdä kaikkea mistä tulisit onnelliseksi ja mistä tulee hyvä olo.
Kaunista alku vuotta sinulle
Hei!
Olen uusi täällä, enkä oikein tiedä mistä aloittaa? Olen sairastanut masennusta kohta 10 vuotta vaihtelevin olotiloin. Nyt ei mene hyvin, en jaksa tehdä mitään. Jokainen aamu on kauhea, kun miettii miten pääsisi iltaan asti. Näin öisin painajaisia, joten unikaan ei ole pelastava enkeli tilanteeseeni. Näin vaikeaa ei aina ole ollut.
Hei!
Viime yönä se sitten tapahtui: fyysinen romahdus. Kesken työn kolmen maissa maailma keinui silmien edessä ja tajunta oli mennä. Kerroin siitä solukaverille, joka ohjasi mut istumaan. Pomo näki mut valkoisena ja talutti mut lepohuoneeseen sekä toi vettä ja suklaata. Mulla oli verensokeri alhaalla, kun en muistanut syödä ja niskahartiaseutu jumissa töistä.
Muutenkin koen töistä painostusta ja teen täysillä niin kroppa pettää nyt sitten mielen ohella alta. Mulla on työnsuhteenkin valtavia pelkotiloja. Puhuin niistä terkkarin kanssa tänään. Pelkäsi päästää mua kotiin tänään, kun havaitsi mun olevan tavallista itsetuhoisempi. Olen nyt itseäni kohtaan vaarallinen. Mikään järkipuhe ei mua nyt oikein tavota.
Kukaan ei nyt oikein tajua sitä, että pelkään töissä joutuvani tilittämään mun sairaspoissaolojen syyt. Vaikeaa on jo mainita masennus saati sanoa neljälle silmäparille sana RAISKAUS. Se saa mut hirvittävän pelon ja paniikin valtaan. Paikalla on mun pomo, pomonpomo, lääkäri ja luottamusmies. Näen jo mielessä, miten joudun paniikkiin, pakenen vessaan ja vedän ranteen auki. (nurkkaan ahdistettuna riski on suuri ja työtakin taskusta löytyy mattopuukko) Mulla on hyvin pelottava suunnitelma valmiina. Pomo on ainakin yrittänyt ettei mun kanssa tarvitse kyseistä sessiota järjestää. Se on vaan, että isommat herrat päättää.
En tiedä, mitä tehdä. Enkä ymmärrä, mitä teen mun pelkotilojen kanssa. Olen kyllä mielelläni töissä se positiivinen hullu.
Voisiko huono olosi viitata Xanorin ja muiden lääkkeiden vieroitusoireisiin? 😐
En ole lääkäri enkä farmaseutti, mutta jos käytät noin 50 xanoria/pv, niin viittaisiko se lääkeriippuvuuteen?
Voisitko testata itsekuriasi, että käyttäisit lääkkeitä lääkärin määräämän ohjeen mukaisesti?
Olenko ihan ulapalla?🙄
En syönyt ihan kaikkia lääkkeitä kerralla. Ystäviä ja tuttavia minulla ei ole, ei ketään. Koirat on ja niiden kanssa käyn ulkona.
Marsu oli saanut tänä aamuna poikasen. 😍 Ison ja hienon uroksen. Kyllä taas jaksaa elää.
Miranna kirjoitti 12.2.2011 10:17
En syönyt ihan kaikkia lääkkeitä kerralla. Ystäviä ja tuttavia minulla ei ole, ei ketään. Koirat on ja niiden kanssa käyn ulkona.
Marsu oli saanut tänä aamuna poikasen. 😍 Ison ja hienon uroksen. Kyllä taas jaksaa elää.
Koeta sopia apteekin kanssa, että antavat vaikka viikon annoksen kerralla lääkkeitä niin riittävät paremmin, meillä on pajalla samanlaisia ongelmia lääkkeiden kanssa ja moinen jakelukäytäntö tuntuu auttavan asiaa.
Voimia sinulle.
pala lasia kirjoitti 11.2.2011 0:6
Hei!
Viime yönä se sitten tapahtui: fyysinen romahdus. Kesken työn kolmen maissa maailma keinui silmien edessä ja tajunta oli mennä. Kerroin siitä solukaverille, joka ohjasi mut istumaan. Pomo näki mut valkoisena ja talutti mut lepohuoneeseen sekä toi vettä ja suklaata. Mulla oli verensokeri alhaalla, kun en muistanut syödä ja niskahartiaseutu jumissa töistä.Muutenkin koen töistä painostusta ja teen täysillä niin kroppa pettää nyt sitten mielen ohella alta. Mulla on työnsuhteenkin valtavia pelkotiloja. Puhuin niistä terkkarin kanssa tänään. Pelkäsi päästää mua kotiin tänään, kun havaitsi mun olevan tavallista itsetuhoisempi. Olen nyt itseäni kohtaan vaarallinen. Mikään järkipuhe ei mua nyt oikein tavota.
Kukaan ei nyt oikein tajua sitä, että pelkään töissä joutuvani tilittämään mun sairaspoissaolojen syyt. Vaikeaa on jo mainita masennus saati sanoa neljälle silmäparille sana RAISKAUS. Se saa mut hirvittävän pelon ja paniikin valtaan. Paikalla on mun pomo, pomonpomo, lääkäri ja luottamusmies. Näen jo mielessä, miten joudun paniikkiin, pakenen vessaan ja vedän ranteen auki. (nurkkaan ahdistettuna riski on suuri ja työtakin taskusta löytyy mattopuukko) Mulla on hyvin pelottava suunnitelma valmiina. Pomo on ainakin yrittänyt ettei mun kanssa tarvitse kyseistä sessiota järjestää. Se on vaan, että isommat herrat päättää.
En tiedä, mitä tehdä. Enkä ymmärrä, mitä teen mun pelkotilojen kanssa. Olen kyllä mielelläni töissä se positiivinen hullu.
Ei sinun tarvitse itsesi sitä sanoa, pyydä, että lääkäri kertoo jos olisi helpompaa niin, googlasin tuossa ja näitä neuvotteluja tosiaan järjestetään, mutta tajusia asian niin, että tarkoitus on auttaa paluussa töihin, etsiä keinoja sopeutua uudelleen, esim. liukuvalla työajalla tai muulla vastaavalla.
Toivottavasti en tajunnut asiaa väärin, mutta kun ei itselläni kokemusta aiheesta ole.
Voimia sinulle tuohon kovaan koitokseen.
Kiitos Mara70 kun viitsit vastata. Meinaan tuossa palaverissa tukeutua lääkäriin. Toivon vaan ettei tarvitse tilaisuudessa puhua raiskauksesta. Eikä mun loppuvuoden sairasloma johtunut työstä vaan tosta onnettomasta tapauksesta yksityiselämässä. Minähän pidän työstäni ja työkavereista enkä saata kuvitella tekeväni muuta kuin vuorotyötä.
Taistelen nyt kirjaimellisesti menneisyyden haamujen kanssa. Työstän niitä terapiassa. Mulle tulee vaan tulee epäuskon hetkiä. Menen huomenna terveydenhoitajan kanssa keskustelemaan. (on muuten sama, joka passitti mut raiskaustutkimukseen) Eli on mulla tässä myös paljon hyvää ja onnea. Olen onnellinen siitä, kun pääsen kuulluksi, vaikka se ahdistaa ja pelottaa. Minussa on vielä monta umpisolmua aukaisematta. Olen kyllä myös Mara70 iloinen sun tarinasta ja selvästä noususta. Hienoa huomata, että on myös hienoja miehiä!
Kumpa vaan oppisin purkamaan vihan terveellisesti satuttamatta itseäni. Sanoo järkiminä. 🙂
Taas aivan lopussa. En jaksa lähteä luennolle. En tiedä kuinka kauan jaksan elää. Rakastan marsunpoikastani yli kaiken, mutta miksi minusta silti tuntuu tyhjältä? Koirien kanssa käyn lenkillä, kaiken muun ajan makaan sängyssä ja itken.
En usko että onnistuisin säännöstelemään lääkkeitä apteekin avulla. Kun niitä on pakko olla, tai kuolen ahdistukseen. Sitten kun loppuvat, olen ilman. Masentaa ihan hirveästi. Torstaina on psykologi.
pala lasia kirjoitti 14.2.2011 22:9
Kiitos Mara70 kun viitsit vastata. Meinaan tuossa palaverissa tukeutua lääkäriin. Toivon vaan ettei tarvitse tilaisuudessa puhua raiskauksesta. Eikä mun loppuvuoden sairasloma johtunut työstä vaan tosta onnettomasta tapauksesta yksityiselämässä. Minähän pidän työstäni ja työkavereista enkä saata kuvitella tekeväni muuta kuin vuorotyötä.
Taistelen nyt kirjaimellisesti menneisyyden haamujen kanssa. Työstän niitä terapiassa. Mulle tulee vaan tulee epäuskon hetkiä. Menen huomenna terveydenhoitajan kanssa keskustelemaan. (on muuten sama, joka passitti mut raiskaustutkimukseen) Eli on mulla tässä myös paljon hyvää ja onnea. Olen onnellinen siitä, kun pääsen kuulluksi, vaikka se ahdistaa ja pelottaa. Minussa on vielä monta umpisolmua aukaisematta. Olen kyllä myös Mara70 iloinen sun tarinasta ja selvästä noususta. Hienoa huomata, että on myös hienoja miehiä!
Kumpa vaan oppisin purkamaan vihan terveellisesti satuttamatta itseäni. Sanoo järkiminä. 🙂
Noh ei kun punttisalille, hiihtelemään, kävelylle kuntonyrkkeilyyn tai muuta vastaavaa, siitä se lähtee.
itse todellakin olen tänä talvena päässyt eroon masennus ja ahdistuslääkkeistä, saanut pikkuhiljaa omaksua terveen identetiitin ja toipua henkisesti vaikka vastassa onkin fyysinen tauti, minulla todettiin vaskuliitti.
Mutta kaikesta huolimatta en usko enää vaipuvani tuohon synkkyyteen, mustaan yöhön jossa ei ole valoa.
Ehkäpä myös vaimo - joka on jarruttanut työhulluuttani ja lapset ovat osaltaan saaneet minut palaamaan terveen kirjoihin henkisesti.
Myös lapsuudenuskon uudelleen löytäminen on ollut suureksi avuksi, mutta tervetuloa, tietäni saa seurata ja toipua, omaa tahtia, hitaasti mutta varmasti kiireettä, rakastettuna ihmisenä.
Miranna kirjoitti 15.2.2011 11:45
Taas aivan lopussa. En jaksa lähteä luennolle. En tiedä kuinka kauan jaksan elää. Rakastan marsunpoikastani yli kaiken, mutta miksi minusta silti tuntuu tyhjältä? Koirien kanssa käyn lenkillä, kaiken muun ajan makaan sängyssä ja itken.
En usko että onnistuisin säännöstelemään lääkkeitä apteekin avulla. Kun niitä on pakko olla, tai kuolen ahdistukseen. Sitten kun loppuvat, olen ilman. Masentaa ihan hirveästi. Torstaina on psykologi.
Miranna, pyydän vielä älä syö lääkkeitäsi liian nopeasti, silloin joudut kärsimään väliajat, onko sinulla varsinaista masennuslääkettä päällä vai menetkö vain xanorin avulla?
Itse en edes pahimmassa vaiheessa syönyt xanoria, rivatril oli pahin myrkky johon koskin ja tietenkin itse masennuslääke.
Ahdistukseen hyvä lääke on myös lyrica, vaikuttaa hiukan hitaammin kuin xanor, mutta toimii.
Millainen on lääkityksesi?
Mulla on Cipramil 60 mg (max. annos), Stilnoct 20 mg (saan maanantaina), Levozin 200 mg (saan vasta 15.3). Lyricaa on ollut, mutta se nosti painoa, ja se ahdistaa mua jos mahdollista niin vielä enemmän.
Tänään menen urputtamaan psykologille itsariaikeistani. Olisin varmaan osastohoidon tarpeessa, mutta en voi jättää elukoita. Ja sama kai se missä sängyssä itken. Rakastan eläimiäni, mutta kuinka pitkälle se riittää?