Hei!
En nyt ihan osaa olla täältä pois. Sain psykoterapiassa tänään heti alussa räjähdysmäisen itkukohtauksen ja loppujen lopuksi ihan pienestä asiasta. 😭 Terapeutti ilmoitti, että kertahinta nousee 2 euroa. Itkin 2 euron takia. Siitä tuli kallis itku, kun kerta maksaa 74 euroa ja itkin puolet ajasta.
Tunnen, kuinka ilo ja elämänhalu vain katoavat. Mut pitää järjissäni enää työ ja elämän langassa kiinni tyttäreni ja isäni. Valoa ei tunnelinpäässä näy.
Minusta tuo olotila muistuttaa korkean svavupiipun sisällä seisomista ja se valo on liian korkealla ylhäällä.
Tuo epätoivon ja toivottomuuden rotkon reunalla seisominen on liiankin tuttua, siihen voi syödä lääkkeitä, käydä juttelemassa jonkun kanssa, mutta voima nousuun on otettava itsestä, kukaan muu ei nosta eikä kanna, vaan itse on ponnistettava niillä viimeisillä voimilla, nostettava turpa turpeesta ja könyttävä jaloilleen, kirottava karkeaasti ja seisoa, vaikka vetelänä huojuvilla jaloilla ja päätettävä, tähän on tultava muutos! Sinullakin, tuo elämä on kuin rasvattu köysi kaulan ympärillä, ketään muuta et voi muuttaa, mutta muuta itseäsi ja olosuhteita. Ne ratkaisut tuntuvat sillä hetkellä kipeiltä, jopa vääriltä, mutta jonkun ajan päästä, kun kun happi pääsee aivoihin kunnolla, niin on pakko tunnustaa, että näin sen piti mennäkkin, miksi sitä ei osannut aiemmin tehdä..??
Hei,
Koita jaksaa ja sinnitellä.....aina tulee parempia päiviä, ainakin joskus.
Joudutko maksamaan terapian kokonaan itse? Kysyn koska minulla se on luultavasti edessä ja lääkäri mainitsi jotain kelasta.
Voimia!
Hei!
Nyt on ainakin se tärkeää, että terapeutti tuntuisi sinulle sopivalta. Onko hän sitä?
Hei,
terapiassa saa itkeä ja joskus on tilanne sellainen, ettei voi muuta kuin itkeä... Mutta sitten taas kokoaa itsensä ja ryömii jotenkin eteenpäin. Ikävää, että terapia maksaa, mutta ehkäpä siitä on kuitenkin hyötyä. Minä maksoin aikanani omastani valtavat summat, mutta ainakin olen vielä elossa ja säästynyt itsemurhalta, vaikka haluja radikaaliin lähtöön onkin ollut. Terapiasta ei voi toivoa mahdottomia, mutta jos todella haluat koostua, terapia auttaa osaltaan, lääkkeet omalta osaltaan ja loput ratkaisee oma työ - ja aika, joka parantaa monet haavat.
Olet kuitenkin päässyt terapiaan, sinulla on työtä ja edes joku omainen. Siinä on jo muutamia palikoita, joista voi yrittää rakentaa huojuvaa tornia. On myös hyvä, että kirjoittelet tänne Tukinetiin ja sinulla on täällä virtuaaliystäviä, jotka ainakin yrittävät tukea sinua. Älä lopeta kirjoittamista! Sinä vaikutat hyvältä ihmiseltä, jota toiset, erikoisesti miehet, ovat kohdelleet kaltoin.
Etsi mielihyvää sieltä mistä sitä löydät... elämän pienistä nautinnoista. Minä esimerkiksi nautin harrastuksistani ja vaikkapa kuumista suihkuista, tietysti myös suklaapalasta silloin tällöin...Joskus kivuton hetkikin on jo onnea. Puhumalla ja kirjoittamalla purat traumoja ja jäsennät ajatuksiasi. Jatka sitä. Asioilla on tapana järjestyä, ennemmin tai myöhemmin...🙂👍
Hei!
Lämmin kiitos ajatuksistanne. Sulla helemi on ihanan värikäs kieli ilmaista asiaa ja niin viisasta ja rehellistä. Tiedän, että itse mun on täältä noustava. On vaikeaa ylipäätänsä nousta sängystä ylös.
Terapiasta saan 45¬ /krt takaisin. Olen mä tyytyväinen mun psykoterapeuttiin. Harvoin itken oikein kunnolla edes itsekseni. Eilen väsyneenä yövuoron jälkeen terapiassa tuli sitten itkettyä vesiputouksen lailla. Hävettää, että niin tapahtui. Ei jäänyt eilen kyllä epäselväksi ei mulle eikä terapeutillekaan mun pahanolon syvyys. 😯🗯️
Totuus on, että kaipaan turvallisuutta ja rakkautta. Nyt muutuin taas sanattomaksi. Mistä mä täältä masennuksen keskeltä löydän voimaa yrittää mitään. Töissä porukoille olen avoimesti kertonut käyväni psykoterapiassa. Ei se enää tabu ole. Olen ilmaissut olevani meidän porukan positiivinen hullu kaikesta huolimatta. 🙂
minäkin olin kerran aivan lopussa, viittä vaille hirttoköysi kaulassa, kuin ihmeen kaupalla pääsin (ilmaiseen) terapiaan, sain lääkkeet ja tässä sitä tervehdytään.
Eli valoa on tunnelin päässä vaikka sitä ei aina näe.
Rukoilen puolestasi.
Hienoa, että ihmiset avaavat tabuja. Kaikesta ei ole pakko puhua ja kertoa, jos ei halua. Mutta jokainen tuollainen avoin teko auttaa ihmisiä ymmärtämään eri tilanteita paremmin. Toisille yksinkertaisen vetämättömyydenkin ymmärtäminen on vaikeaa, kun heille on jaettu energiaa etukäteen paljon enemmän. Ehkä joku heistä oppii avoimuutesi ansiosta katsomaan asioita toiseltakin kantilta. 🙂
Heippa
Joo mut se on hyvä kun työ, tytär ja isä pitää pystyssä siinä on paljon voimavaroja
itsellänikin on tämä viikko ollut niin kiireinen että vaikka aamusta - iltaan on tehnyt
töitä niin silti on hurjasti tekemättömiä töitä eipä ole kerennyt asioita miettiä.
Kiva kun tulee viikonloppu niin lauantai on lyhyt päivä ja sunnuntai on vapaata
sillon ulkoillaan perheen kanssa luonnossa ja kotona lämmitetään uunia ja mietitään
maailman menoa.
Kokeilkaa jos mahdollista laitan sunnuntaina puu uunin lämpiämään ja lämmitän monta tuntia
niin antaa mökkiin kivan lämmön ja miten on kiva tulta katsella.
Kaunista alku vuotta sinulle
Heippa,
sama on koettu. Kun masennus oli pahimmillaan, en jaksanut edes televisiota katsella, makasin vain ja toivoin kuolevani. Uni oli parasta, silloin oli pois maailmasta. Ikävä kyllä, näin pääsee vain ojasta allikkoon.
Masennus on vaikea sairaus ja on huippuhienoa, että jaksat ylipäänsä käydä töissä kaiken kokemasi jälkeen. Itse saan voimaa uskonnosta ja filosofiasta, en tiedä, miten Sinä suhtaudut noihin asioihin. Sellainen kirjailija kuin Viktor Frankl selvisi hengissä keskitysleirin kauhuista ja perusti logoterapian, jonka idea on etsiä omaan elämäänsä mielekkyys ja tarkoitus. Voi aloittaa vaikka tekemällä listan niistä asioista, joista itse saa voimaa elämäänsä.
Mietin tässä, mitä omaan listaani voisi sisältyä. Juuri tällä hetkellä, toipumassa flunssasta, olen perin kyllästynyt kaikkeen ja kaikkiin, mutta yrittää pitää... Joku luotettava ihmissuhde, vaikka vaillinainenkin, joku kiinnostava kirja, oma projekti, harrastus.... mitä tahansa, joka pitää vähän mielenkiintoa yllä. Sinun listasi voi olla erilainen, mutta ehkä kannattaa lista laatia.
Masentuneiden ihmisten ei ole helppo pitää yllä ihmissuhteita. Minullakin on aika tuore kokemus siitä, miltä tuntuu, kun ystävä jättää, koska ei jaksanut minua ja suuria kriisejäni. Ei ole helppoa antaa anteeksi, mutta varmasti hänellä on ja on ollut omia ongelmia, jotka vievät kaiken hänen energiansa. Silti jätetyksi tuleminen on aina yhtä vaikeaa, mutta sitten täytyy vain tapailla muita.
Elämä rakentuu usein shokkivaiheiden jälkeen pala palalta. Joskus riittää sekin, että sanoo itselleen jaksavansa seuraavat puoli tuntia tai vaikkapa vain viisi minuuttia... kun on oikein paha hetki. Kun itkee ja suree aikansa, tulee lopulta sekin hetki, jolloin ei enää itketä ja siitä alkaa oikea toipuminen.
Hei!
Kiitos ihanaa, jos joku rukoilee minunkin puolesta. On minullakin vielä lapsenusko jäljellä, mutta koetuksella se on. Perjantaina töiden jälkeen sain paniikin kaupassa. Olin pyörtyä kaupan kassalla. Sitten kotiin tultuani repesin taas itkemään lohdutonta itkua. Syyllistyin lauantaina itseni viiltämiseen. Tein pari haavaa käteen, jos siten saisin purettua pahanolon pois.
Minulla oli lapsen usko jo hukassa, mutta elämä vei ja sain aikuisen uskon, siksipä rukoilen puolestasi.
Mutta pyydän älä viiltele itseäsi, vaikka olosi siitä paranisi älä tee sitä.
Minäkin olen nyt aivan lopussa. Itkettää, rintaa puristaa, oksettaa, pyörryttää, huimaa. Kaikki ahdistuslääkkeet ovat lopussa kuten aina, syön ne samantien kaikki kun saan niitä, 100 Xanoria menee parissa päivässä. Saan uusia toivottavasti ensi viikon tiistaina, mutta miten selviän sinne asti? Viiltelystä on kokemusta, mutta ei sekään auta. Mitään rauhoittavaa ei ole. Stilnoctiin ja Levoziniin on resepti, mutta menee kuukausia ennen kuin saan niitä. Syön nekin parissa päivässä.
En jaksa. Kunpa voisin vain kuolla. Mutta olen 35-vuotias, onko minun elettävä vielä 50 vuotta? En ikinä pysty siihen. En pysty enää mihinkään.
Xanor on hyvä mutta koukuttava lääke, erittäin vaikea päästä eroon, suosittelen tilalle rivatriliä, hiukan miedompi, mutta auttaa kyllä, itselläni on käytössä moinen.
ja ennen kaikkea koettakaa jaksaa elää
Miranna;
Et tosiaankaan tuolla tyylillä elä sitä 50 vuotta, ei ole pelkoa, mutta miten sinä haluat loppuelämäsi elää, onkin kysymys, johon ehkä itsekkin haluat vastauksen..?
Kukaan meistä ei lähtöpäiväänsä tiedä, vaikka muka siitä innotellaan, että itse...on vanha sanonta, joka kittuin elää, se kittuen kuolee...joten on mahdollisuus että sinäkin vielä kasivitosena kierit siinä ahdistuksessa ja odota ihmettä..melkein toivoisi jo että joku alzheimeri on iskenyt, ettet enää muista, ainakaan ahdistuksen syytä...sillä sieltähän se lähtee, alkulähteiltä.
En halua vähätellä kenenkään sairauksia, mutta haluan potkia sisua ja voimaa jokaiseen ja kielenkäyttöni on joskus kovaa ja savolainen syntyperä antaa sen värikkyyden...jota täytyy joskus itsekkin hillitä. Puhumalla olen itse päässyt rotkosta ylös, koska silloisessa lähipiirissäni ei ollut kenelläkään aikaa ja halua kuunnella, terapiassa kävin, mutta sitten etsin itselleni muut kanavat. Lääkkeitä söin minäkin ja niistä irti pääseminen on vaikeampaa kuin niiden varassa eläminen, jos olisin jatkanut, olisin samalla ollut kohtuullisen tyytyväinen siihen elämään, olla höllötellyt vain päivästä toiseen.." no, minä nyt olen vain tälläinen"...mutta en halunnut sitä, vaan halusin elämän, kirkkaan ja selkeän elämän tavallisine vastoinkäymisineen...ja sen sain.
Elämän halun ja voiman me saamme synnyinlahjana, ne on meissä jokaisessa, kun vain osaamme ne oikein käyttää.
Miranna kirjoitti 4.2.2011 17:28
Minäkin olen nyt aivan lopussa. Itkettää, rintaa puristaa, oksettaa, pyörryttää, huimaa. Kaikki ahdistuslääkkeet ovat lopussa kuten aina, syön ne samantien kaikki kun saan niitä, 100 Xanoria menee parissa päivässä. Saan uusia toivottavasti ensi viikon tiistaina, mutta miten selviän sinne asti? Viiltelystä on kokemusta, mutta ei sekään auta. Mitään rauhoittavaa ei ole. Stilnoctiin ja Levoziniin on resepti, mutta menee kuukausia ennen kuin saan niitä. Syön nekin parissa päivässä.
En jaksa. Kunpa voisin vain kuolla. Mutta olen 35-vuotias, onko minun elettävä vielä 50 vuotta? En ikinä pysty siihen. En pysty enää mihinkään.
Sinulla on nyt paha vaihe, mutta älä syö lääkettä tuohon tahtiin, siinä käy huonosti,ennemmin puhu, puhu ja puhu se helpottaa, auttaa hitaasti mutta varmasti.
itse olin kerran hirttoköysi kaulassa valmiina tekemään lopullisen ratkaisun, onneksi kaveri tuli, siitä lähti toipuminen, nyt menee hyvin,.
Mutta kuule miranna, rukoilen puolestasi, vaikka uskosi olisi hukassa minulla se on takaisin saatu ja hyväksi havaittu, elämä kuljetti kaitaa polkua niin, että kutsua ei voinut olla kuulematta, uskoin, ja nyt saan esirukoilla, se on minulle kunnia.