Olen 26-vuotias nainen. Käyn töissä, olen sosiaalinen ja niin sanotusti ”normaali”. Elämässä on tullut vaan aika ikävä asia vastaan, vaikka kaikki muu on okei. En ole koskaan saanut vastinetta tunteisiini jos olen ihastunut tai kiinostunut miehestä. Olen jopa kerran antanut mahdollisuuden ihmiselle jonka luulin olleen kiinostunut minusta, mutta mitä ilmeisemmin olin ymmärtänyt asian erittäin pieleen.
Tässä jokin aika sitten koin ehkä elämäni pahimman pettymyksen ja sydänsurut. Nyt tuntuu että viimeistään se oli todiste siitä että olen jostain syystä varmasti ikuisesti yksin.
Mielestäni ei pidä etsiä parisuhdetta väkisin, mutta miksi joka kerta tulen torjutuksi jos elämään ilmaantuu joku johon haluaisin tutustua paremmin… Se asia on viimeaikoina vaivannut päänuppia joka päivä ja illalla itkettää. Varsinkin kun eräs minulle tärkeä ihminen on tehnyt selväksi ettei kiinnostuisi minusta vakavasti missään elämäntilanteessa. Olemme tunteneet 10 vuotta ja jotenkin mietin miksi edes ihminen jolle olen ollut täysin avoin kaikesta ei osaa edes kertoa mitä teen väärin. Miksi aina jään yksin.
En tiedä onko kenelläkään mitään neuvoa tai kokemusta tällaiseen? Tuntuu niin pahalle kun ei oikein enää haluaisi niitä sydänsuruja vaan. Olisi ihana rakastaa ja saada vastarakkautta… Löytää ”se oikea” 😑❓
Moi xeem,
olen sinun ikä luokkaa ja mulla on ollut aika vastaavaa. Olen vaan nyt päätynyt siihen ratkaisuun, että se oikea tulee vastaan jos tulee. En minäkään lähde väkisin yrittämään mitään parisuhdetta, jos ei kemiatkaan natsaa. Joskus etsin aktiivisesti kumppania ja kävin treffeillä ja olen erästä tapaillutkin noin 1,5 vuotta, mutta ei ole mennyt vakavaksi, enkä sitä välttämättä toivokaan.
On ton omankin fyysisen terveyden kanssa ollut viime aikoina niin paljon ongelmia, että jäänyt parisuhde asiat taka alalle. En tiedä jaksaisinko, kenenkään seuraa tällä hetkellä jatkuvasti. Olen kai jo niin tottunut tähän yksin oloon. Mutta en mä silti pyyhettä kehään heitä. Sitten taas, kun olo paranee, niin voi parisuhdekkin olla mahdollista. Oli meinaa aika kova burn out tossa syksyllä, että vielä toivun siitä.
Kai sitä pitää, ainakin omalla kohdalla, vaan hyväksyä tää yksin olo ja keskittyä tällä hetkellä vaikka sitten siihen opiskelu paikan saantiin. Ei kai tässä muukaan auta...😑❓
Mulla on se ongelma, ettei mitään estettä edes olisi ja jotenkin tuntuu ettei tätä yksinäisyyttä kestä enää.
YKsinäisyys tuntuu varsinkin nyt pahalta kun on ihan kamalat sydän surut. Menetin hyvän ystävän tavallaan, koska meistä tuli etäisempiä. En sittenn tiedä ymmärsikö hän että minulla oli tunteita jo kauan sitten ja yhteiset läheiset hetket voimisti niitä. Hänelle se ei kuulemma merkinnyt mitään ja oli kuulemma hetkellisesti sekaisin suudellessaan minua. Ala tässä nyt sitten vakuuttamaan itsellesi että se oikea tulee joskus. Tuntuu ettei mua varten ole ketään. ☹️