Aikuisiän syömishäiriöt.
Hei,
Olen huomannut, että monessa eri keskustelussa ihmiset kertoilee ongelmistaan syömisen kanssa. Ajattelinkin koota tällaisen ketjun, mihin vois kirjotella tuntemuksiaan ja tarinoita, miten olet oppinut elämään syömishäiriön kanssa, selvinnyt siitä tai mitä kaikkea se sinulle aiheuttaa kun se on päällä. En koe tarpeelliseksi, että sinulla pitäisi olla diagnosoituna mitään, oma ajatuskin riittää.
Aloitan vaikka ensimmäisenä. Aloin oireilemaan jo 14-vuotiaana. Tuntui hyvältä skipata ruokailuja ja se, kun kaverit ihaili, miten laiha olen. En silloin vielä tajunnut, että asiat ei oikein nyt oo hyvin. Harrastin tanssia ja söin miten sattuu, painoin 45 kiloa 169cm pitkänä ihmisenä. Parikymppisenä erosin ekasta poikaystävästäni ja aloitin uuden suhteen. Aloin ahmia ja oksentaa. Vedin kokonaisia suklaalevyjä ja oksensin niitä itku kurkussa (suklaa on yllättävän vaikeaa saada takasin ulos). Kävin monta tuntia salilla eri ryhmäliikunnoissa ja juoksin. Söin päivässä yhden salmiakkisuklaalevyn, jossa on muistaakseni alta 500 kaloria. Tunsin olevani niin läski, vaikka mahduin 6 vuotta nuoremman pikkusiskon vaatteisiin. Kukaan muu kuin poikaystäväni ei tiennyt tästä. Opiskelin samalla tekstiiliartesaaniksi, mutta paloin loppuun ja keskeytin koulun. Olin sen jälkeen kuusi kuukautta osastolla, jossa minulla diagnosoitiin masennuksen lisäksi epätyypillinen laihuushäiriö. Vuosi sitten jouduin taas masennuksen ja syömisongelmien takia osastolle. Pääsin kolmen viikon päästä pois. Olin vuosien saatossa lääkkeiden tkaia lihonut 40 kiloa ja pudottanut niistä jo 30 pois. Olin syömishäiriöihin keskittyneellä päiväosastolla kolme kuukautta, eikä sielläkään saatu normalisoitua minun syömisiä. Käyn ravitsemusterapiassa, ja siitä on ollut minulle vähän apua kunnes… Peruin ajan jos toisenkin ja aloin taas laihduttamaan häideni jälkeen. Nyt olen taas osastolla tappelemassa tätä paskaa ja skitsoaffektiivista häiriötä vastaan. Ruokailut on yhtä helvettiä ja kädenvääntöä hoitajien kanssa ja tunnen olevani kauhea läski, kun joudun syömään. Ne sanoo, että annokset on ihan minimaalisia, mutta minulle ne ovat valtavan suuria. Jos totta puhutaan, haluaisin tällä hetkellä vain laihduttaa, en haluaisi muuta kuin mielialaa vähän paremmaksi. En ole uskaltanut hoitohenkilökunnalle sanoa, että en ehkä haluakaan parantua ennen kuin olen saavuttanut tavoitteeni. Saan onneksi aina punnituksen yhteydessä nähdä painoni.
Toivottavasti ihmiset innostuis nyt kirjottelemaan tänne, kun tämä aihe tuntuu olevan jotenkin tabu. Vertaistukea tarvitsisin. Ajatuksia kehiin, kohtalotoverit!
Hei!
Mielenkiintoinen aihe. Itse olen ollut melko tyytyväinen ulkonäkööni aina. Olen ollut aina normaalipainoinen tai hieman ylipainoinen. Itsellä jonkilainen syömishäiriö on tullut kuvioihin vasta aikuisiällä. Kun aloitin ensimmäisen seurustelusuhteeni 18 vuotiaana, innostuin laihduttamaan. Laihdutus sujui hyvin ja tiputin kymmenen kiloa painostani. En ole aiemmin juurikaan harrastanut liikuntaa, joten paino tippui herkästi. Vuosien kuluessa laihdutus paheni ja kielsin itseltäni kaiken. Lähes joka vuosi laihdutin n. 5 kiloa ja lihoin muutaman takaisin. Kaksivuotta sitten painoin vähiten. Olin silloin kuitenkin vielä normaalipainon rajoissa. 150/46. Uuvuin kuitenkin loputtomaan laihdutukseeni, tuntui kuin mikään ei riittäisi. Saavutettuani tuon painon tuntui, että minun olisi laihdutettava vielä kymmenen kiloa lisää. Älysin että ajatteluni on sairauden puolella ja lopetin laihdutuksen. Aloin vihdoin uskomaan että laihdutus ei tee minua onnelliseksi.
Lopettaminen oli kuitenkin vaikeaa. Inhosin kertyviä kiloja, mutta taistelin vastaan ja sanoin itselleni, että saan laihduttaa seuraavan kerran vasta, kun tunnen että pystyn hallitsemaan syömisiäni. Samaan aikaan olin kuitenkin onnellinen siitä, että laihdutus ei enää määrittänyt menemisiäni ja minulla oli enemmän aikaa tehdä itselle mieluisia asioita.
Laihdutuksen aikaan kielsin itseltäni esim. leivän ja makeutetun jogurtin, mutta sitten sorruin suklaaseen. Nykyään mietin mikä logiikkani oikein oli. Söin liian vähän, joten olin koko ajan väsynyt ja teki mieli vain herkkuja. Kahden viime vuoden aikana, kun minua on stressannut ja elämä on tuntunut kurjalta olen ahminut herkkuja aika paljon. Olen kuitenkin yrittänyt antaa kaiken itselleni anteeksi ja odottanut sitä että joskus osaan syödä "normaalisti". Vaikka syön paljon herkkuja, painoni on noussut vain n. 8 kiloa. Painan nyt itselleni normaalin verran. Voi olla että "syömishäiriöni" on vain tunne syömistä. Mutta välillä tuntuu vaan niin pahalta, kun joutuu salaamaan kaiken kun häpeää sitä asiaa.
Nyt kun laihdutuskierteen lopettamisesta on melkein kaksi vuotta olen onnellinen että lopetin laihduttamisen. Syön yhä silloin tällöin stressin ja masentuneen mielialan takia kasan herkkuja. Vähitellen minusta on alkanut tuntua, että se on osa minua eikä sen tarvitse muuttua, koska tunnen kuitenkin pääasiassa hallitsevan itseäni.
Eräässä dokumentissa sanottiin osuvasti että "Jos ihmiset lopettaisivat laihduttamisen, meillä ei olisi sairaalloisen ylipainoisia ihmisiä." Kun ihminen hyväksyy itsensä ja sen että ulkonäkö ei tuo onnea, hän keskittyy eri asioihin. Jatkuva laihdutus ja syömisten tarkkailu on kuluttavaa ja saa meidät tuntemaan itsemme huonoiksi. Miksi maailma on niin ulkonäkökeskeinen? Täällä on niin paljon muutakin. Itse olen aina himoinnut kunnioitusta ja ihailua, mutta ei sillä tee mitään, jos ei ole itse tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, eikä tee niitä asioita joita haluaa, vaan kuluttaa päivänsä esim. salilla ja rahkapurkki kourassa. Itse harrastan liikuntaa nykyään vaan rakkaudesta ja vihersmoothieita vaan kun tekee mieli. 🙂
Aivan kauheasti kihisee ajatuksia luettuani tarinasi. Ymmärrän sinua niin hyvin. Minun syömisongelmani tiedossa hoitotasoilla, mutta ketään ei kiinnosta alkamaan puuttua siihen, kun minun tilanteessani syömishäiriöt ovat, kuin pisara meressä. Minulla ongelmia proteiinien kanssa, kun en syö kalaa, lihaa enkä kalaa. En juo maitoakaan. Ne kaikki maistuu niin kuvottavilta, että pakko työntää sormet kurkkuun ja oksentaa suoletkin pihalle. Olen satavarma, että masennuslääkkeet lihottaa, mutta en pääse niistä yksin eroon ja ei ole halua mennä lääkäriin, joka huomaisi, että tarvitsen niitä kuitenkin. Niinpä piiri pieni pyörii. Koittavat tyhjästä rakennuttaa minulle lihaksia. En tajua, eikö kukaan huomaa, että vielä 4v treenaamisen jälkeen roikkuu vaan nahkaa. Suklaa minulle maistuu ja kaikki makea. Sitä en oksenna, mutta nk tavallinen ruoka ei kiitos. Koen olevani kauhean lihava, mutta en voi lopettaa makean syömistä, kun silloin eläisin vaan pyhällä hengellä. Voimia sinulle taisteluusi. Muistan yhden ystäväni, joka joutui osastolle letkuruokintaan ja ei saanut edes yksin wcssä käydä. Toivon, ettet sinä joudu siihen pisteeseen. Olet rohkea, kun puit sanoiksi tarinasi. Ei syömishäiriöt ole vaan teinien juttuja ja ei ne kaikilla johdu ulkonäköpaineista.
Onneksi uskalsit aloittaa tämän viestiketjun, koska itselläni ei uskallus ole siihen riittänyt 😀
Joo, eli siis ikää 21 vuotta, sairastamista takana yli 10 vuotta. Diagnosoitu tämän vuoden alussa epätyypillinen ahmimishäiriö. Psykologin luona kävin muutamia kertoja, ja nyt varmaan pitäisi käyntejä jatkaa. Mutta on muutenkin epäselvää saanko jatkaa hoitoa psykologian polilla.
Tänä aikana kun olen sairastanut on kaikki melkein käyty läpi, anoreksia, bulimia, ortoreksia, BED... On ollut todella vaikea saada apua, ja nytkin tämä "avun" saaminen on pelkkää ravitsemuksen läpikäyntiä. Tiedän miten kuuluisi syödä, mutta en pysty siihen. Eikö se ole ongelma enemmänkin, etten pysty kuin se etten muka tiedä miten kuuluisi syödä? 😀 Ja näin miehenä hyvin harva ottaa minua tosissaan.
Miten sulla toi skitsoaffektiivinen häiriö vaikuttaa ruumiinkuvaan?
Itsellä ruumiinkuva on ihan päin honkia. Näen ja tunnen itseni lihavammaksi kuin mitä olen. Vaikka tiedän totuuden, en silti vain osaa ihan ymmärtää minkä kokoinen olen. Normaalipainoinen olen (163/59) mutta nykyään paino ei ole mulle niin iso ongelma kuin ennen. Ennen olin pakkomielteinen numeroista, painostani, kaloreista, hiilareista, rasvasta... Se oli karmeaa aikaa, koko elämä pyöri ruuan ja numeroiden ympärillä.
Käytin myös laksatiiveja todella paljon, n. 1,5 vuoden ajan ennen kuin pääsin niistä kokonaan eroon. Ruuansulatus vieläkin tämän n. neljä vuotta sitten päättyneen pelleilyn takia epäkunnossa. Ikinä en ole oksentanut, koska pelkään oksentamista niin paljon. Muutaman kerran olen yrittänyt, mutta rupesi ahdistamaan itse oksentaminen enemmän kuin ruuan sisällä pitäminen joten siitä ei tullut onneksi mitään.
Nykyään ahmin usein ja se onkin tällä hetkellä ainoa oire, ruokien väliinjättämisen lisäksi. Tiedän että ahmimiskierteen saan loppumaan jos syöns säännöllisesti yms, mutta kun eivät vain aivot taivu siihen.
Itsellä syömishäiriö osittain opittu tapa äidiltäni, joka on koko elämäni sairastanut ortoreksiaa. Netti tuonut myös mukanaan kaikenlaiset, inhottavat pro-sh-sivustot, joilla en enää nykyään oikein käy. Ne aiheuttavat niin paljon ongelmia omaan syömiseen että tietoisesti olen vältellyt niitä jo pitkään.
Nykyään on astunut kuvioihin ahmimisten suunnittelu, enkä pysty estämään itseäni. Jos suunnittelen mätön, se toteutuu. Rahaa palaa aivan liikaa. Tämän nykyhetken aiheuttajana on ero huonosta parisuhteesta (asun vielä exän kanssa). Ymmärrän sen itsekin. Nyt on helppo salata oma ahmiminen, kun rahat eivät ole enää yhteisiä eikä kukaan vahdi.
Itselläni on myös muitakin, diagnosoimattomia, ongelmia jotka myös vaikuttavat tähän syömishäiriööni. Elämä ei ole helppoa kun ruoka aiheuttaa niin isoja ongelmia. Ruualla temppuilu lisää ahdistusta, vähentää voimavaroja ja muutenkin kuluttaa todella paljon.
Olen jotenkin luovuttanut sen suhteen, että koskaan "paranisin", vaan keskityn siihen että saan oireita hillittyä sen verran että normaali syöminen sujuu edes jotenkin. Kunhan rahaa ei palaisi niin paljoa ruokaan. Ennemmin en syö kunnolla tai syön liian vähän kuin tämä rahan jatkuva tuhlaaminen. :s Karmii ajatella millaista tulevaisuus yksin on, kun rahaa ei ole niin paljoa käytettävissä...
Hei!
Ihanaa (älkää ottako tätä väärällä tavalla) lukea muidenkin kokemuksia. Lähtee se tunne pois, että olisin maailmassa ainut, joka sairastaa.
Skitsoaffektiivisuus vaikuttaa mun syömisiin todella paljon, kun ääni käskee olla syömättä, kertoo miten läski olen, miten minun pitäisi laihtua, että ihmiset tykkäisivät taas minusta jne. Sille on todella vaikea pistää vastaan. Olen normaalipainoinen (vihaan niin tuota sanaa!) 169cm pitkä ja painan 62 kiloa.
Juttelin hoitajan kanssa äsken. Voi olla, että siirrytään pakkiruokailuun, kun syön kuulemma vain niin pieniä annoksia. Minulle ne ovat valtavia, kun kotona totuin melkein kokonaan olemaan syömättä. Ja kohta olisi taas ruoka. Toisaalta olisi ihanaa käydä ravintoloissa (suurin pelkoni tällä hetkellä) syömässä ja vain nauttia ruuasta. Minulle ruoka on vain välttämätön paha. Halu laihtua on nyt vaan niin pinnassa. Haluaisin taas käyttää laksatiiveja (salakuljettaa ne osastolle), mutta ainakaan vielä en ole sitä tehnyt. Pahimpina aikoina saatoin vetää yli 20 tablettia ja istua vessassa koko päivän. Niistä olen sittemin päässyt eroon. Vatsa ei nyt toimi kunnolla, kun suolessa ei oikein ole mitään mikä tulisi ulos. Ja menkatkin taitaa olla alkamassa, niin sekin turvottaa. Onneksi saan vielä ainakin toistaiseksi nähdä aina vaakan lukeman punnituksen yhteydessä. Punnitus on kerran viikkoon.
Miten tätä kehoa on niin vaikea uskoa omaksi?
Hei! Itse olen 40 vuotias (aikasen vanha...). Sairastuin ala-asteisässä bulimiaan ja siitä lähtien tämä on ollut kaverinani. On toki vaikeimpia jaksoja ja sitten niitä parempi. Vain kerran voin sanoa, että olin ½-vuotta oireeton.
Perinteiset kuviot ovat tuttuja: ahmiminen, oksentaminen, laksatiivit, runsas liikunta... Elämäni on niin paljon pyörinyt näiden ympärillä. Aamulla kun herään, mietin jo kauhuissani tulevaa päivää, illalla nukkumaan mennessä viimeisenä pohdin missä taas epäonnistuin päivän aikana. Ja sillä välillä jatkuvaa työntekoa päässäni, kuinka selviäisi lihomatta tämänkin päivän läpi.
Poikkeus olen siinä, että olen hyvin ylipainoinen, merkittävästi ylipainoinen, sanoi myös lääkärini. Mutta ei minun painoni laske, jos ahmin koko ajan. Vaikka oksentaisinkin.
Olen väsynyt, äärettömän väsynyt jatkuvasti. Se ei auta toistelussa tätä sairautta vastaan. Minäkin sairastan skitsoffektiivista häiriötä ja se tuo paljon paineita lisää. Äänet ovat kurjia ja niin syytäviä. Ne haluavat tuhota minut.
Ahmiminen ja oksentaminen on mulle niin raskasta. Niin henkisesti kuin fyysisesti kovaa. Laksoista pääsin eroon tämän vuoden keväällä. Hampaani ovat kärsineet, valitettavasti...
Pieni valonpiste näkyy joskus tulevaisuudessa. Oireihtiminen on ollut nyt vähäisempää. Mutta en uskalla vielä luottaa siihen valon häivään. Kun vain saisi noi ruokailut sujumaan paremmin ja oksentamisen loppumaan. Siihen on vielä matkaa.