Aikuisiän syömishäiriöt.
Hei,
Olen huomannut, että monessa eri keskustelussa ihmiset kertoilee ongelmistaan syömisen kanssa. Ajattelinkin koota tällaisen ketjun, mihin vois kirjotella tuntemuksiaan ja tarinoita, miten olet oppinut elämään syömishäiriön kanssa, selvinnyt siitä tai mitä kaikkea se sinulle aiheuttaa kun se on päällä. En koe tarpeelliseksi, että sinulla pitäisi olla diagnosoituna mitään, oma ajatuskin riittää.
Aloitan vaikka ensimmäisenä. Aloin oireilemaan jo 14-vuotiaana. Tuntui hyvältä skipata ruokailuja ja se, kun kaverit ihaili, miten laiha olen. En silloin vielä tajunnut, että asiat ei oikein nyt oo hyvin. Harrastin tanssia ja söin miten sattuu, painoin 45 kiloa 169cm pitkänä ihmisenä. Parikymppisenä erosin ekasta poikaystävästäni ja aloitin uuden suhteen. Aloin ahmia ja oksentaa. Vedin kokonaisia suklaalevyjä ja oksensin niitä itku kurkussa (suklaa on yllättävän vaikeaa saada takasin ulos). Kävin monta tuntia salilla eri ryhmäliikunnoissa ja juoksin. Söin päivässä yhden salmiakkisuklaalevyn, jossa on muistaakseni alta 500 kaloria. Tunsin olevani niin läski, vaikka mahduin 6 vuotta nuoremman pikkusiskon vaatteisiin. Kukaan muu kuin poikaystäväni ei tiennyt tästä. Opiskelin samalla tekstiiliartesaaniksi, mutta paloin loppuun ja keskeytin koulun. Olin sen jälkeen kuusi kuukautta osastolla, jossa minulla diagnosoitiin masennuksen lisäksi epätyypillinen laihuushäiriö. Vuosi sitten jouduin taas masennuksen ja syömisongelmien takia osastolle. Pääsin kolmen viikon päästä pois. Olin vuosien saatossa lääkkeiden tkaia lihonut 40 kiloa ja pudottanut niistä jo 30 pois. Olin syömishäiriöihin keskittyneellä päiväosastolla kolme kuukautta, eikä sielläkään saatu normalisoitua minun syömisiä. Käyn ravitsemusterapiassa, ja siitä on ollut minulle vähän apua kunnes… Peruin ajan jos toisenkin ja aloin taas laihduttamaan häideni jälkeen. Nyt olen taas osastolla tappelemassa tätä paskaa ja skitsoaffektiivista häiriötä vastaan. Ruokailut on yhtä helvettiä ja kädenvääntöä hoitajien kanssa ja tunnen olevani kauhea läski, kun joudun syömään. Ne sanoo, että annokset on ihan minimaalisia, mutta minulle ne ovat valtavan suuria. Jos totta puhutaan, haluaisin tällä hetkellä vain laihduttaa, en haluaisi muuta kuin mielialaa vähän paremmaksi. En ole uskaltanut hoitohenkilökunnalle sanoa, että en ehkä haluakaan parantua ennen kuin olen saavuttanut tavoitteeni. Saan onneksi aina punnituksen yhteydessä nähdä painoni.
Toivottavasti ihmiset innostuis nyt kirjottelemaan tänne, kun tämä aihe tuntuu olevan jotenkin tabu. Vertaistukea tarvitsisin. Ajatuksia kehiin, kohtalotoverit!