Aikuisena lapsena vanhemman kuolema
Mä tarvisin neuvoja ja tukea. Mun iskä joutui toissapäivänä sairaalaan, epäilevät keuhkosyöpää joka olisi levinnyt. Aiemmin täysin terve ja vasta eläkkeelle jäänyt perus suomalainen mies, joka ei pahemmin puhu eikä pussaa. Itse olen jo ’aikuinen’ mutta silti tuntuu että ei näin saa tapahtua, ei ole reilua, en ole valmis tähän. EN ALA!!
Terveydenhuoltoalan ammattilaisena tiedän, mitä tapahtuu jos ihmisellä on etäpesäkkeitä lähettänyt keuhkosyöpä ja tämä ei vittu ole reilua! Ahdistaa kun on viikonloppu ja kunnolliset tutkimukset alkavat vasta arkena – mutta päivystyksen lääkärin ja osastolla olevan omahoitajan olemuksista ja katseista näen mitä he ajattelevat ja mikä on tuleva – se myötätunto on käsinkosketeltavaa ja vituttaa kun he tietävät sen, mitä meille omaisille tai isälle ei ole vielä kerrottu kunnolla, ei ole sanottu sanaa kuolema eikä parantumaton..
En halua tämän olevan totta ja tämä epätodellinen olotila on kauheaa, tuntuu kuin olisi painajaisessa josta ei vaan voi herätyskellokaan repiä ylös. Minulla on sellainen tunne, että isäni tulee kuolemaan – minä tiedän sen ja se itkettää niin pirusti. Miksi en voi tehdä mitään, miksi kukaan ei voi?!?!
Tiedän että kun iskä kuolee, minä kyllä selviän ja sisko selviää ja äitikin ajan myötä.. Aina olen toivonut että isä lähtee ensin, koska tiedän että äiti pärjää mutta isä ei pärjäisi jos äiti lähtisi. Miksi tämä elämän rajallisuus on niin vaikeaa omalla kohdalla kun työssäni se on jatkuvasti läsnä?
Ongelmani on seuraava:
Me omaiset skarppaamme isän vuoksi ja tiedän että isä skarppaa meidän vuoksi. En tiedä mitä hän oikeasti ajattelee, kun ei se ikinä ole tunteista tai muusta lällystä puhunut – aina on teot merkinneet enemmän. Pelottaako sitä? Ahdistaako sitä kesken jääneet asiat, mökin ja kodin remonttihommat joita on aina tehnyt? Kokeeko yksinäisyyttä? Kokeeko kuolemanpelkoa? Pelkääkö meidän selviämisen puolesta? Pystyykö hyväksymään tulevaa vai itkeekö yksin kun kukaan ei näe? Eilen vain äidille sanoi että eipä tälle mitään voi mutta onko se sitä pelkoa vai hyväksyykö tilanteen.
Miten voin olla läsnä ja tukena hänen ehdoillaan? Alanko itkeä ja halaan väkisin – tuottaako se vain enemmän surua ja ahdistusta hänelle? Olenko reipas ja loppuun saakka sairaanhoitajatytär – helpottaako se hänen oloaan jos tilanteesta ja surusta ei puhuta sen enempää kuin ’paska nakki mutta mikäs teet’? Hyväksynkö sen että kun ei ole koskaan tunteista puhuttu niin ei puhuta lopussakaan, annetaan vaan mennä ja ollaan siinä läsnä samalla tavalla kun on monesti ennekin. Istutaan hiljaa tai puhutaan urheilusta.
Pitäisikö minun vain olla läsnä hänen ehdoillaan – mutta mistä perkeleestä tiedän haluaisiko hän puhua? Pelottaako häntä liikaa avata suunsa vai onko vaan helpompi olla puhumatta niistä tunteista, antaako se puhumattomuus voimia jaksaa – kun ei tarvi itkeä ja kohdata niitä ikäviä tunteita. Annanko pienten tekojen, esim. lemppari herkkujen viennin ja auton käytön huollossa, olla niitä tekoja jotka kertovat että välitän. Sanonko hänelle että olet rakas vasta sen viimeisen henkäyksen jälkeen?????
Ja onko se isän surun kohtaaminen minun homma? Haluaisin olla emotionaalisesti läsnä mutta ymmärrän että oman lapsen kanssa se voi olla vaikeaa – vaikeaa näyttää se heikkous kun on kuitenkin vanhempi, se joka on minut kasvattanut ja opettanut elämään. Pitäiskö minun vain luottaa siihen että äiti ja isä hoitavat surun ja ikävät tunteet keskenään – jos kokevat siihen tarvetta? Että isä avautuu äidille jos haluaa itkeä tai sitä pelottaa? Taannunko lapseksi tässä tilanteessa? Haluaisin ottaa kaiken tuskan ja murheet itselleni mutta onko se mahdollista tai reilua – annanko asioiden olla ja mennä niin kuin ne on tähänkin saakka menneet?
Voi Werty. Paljon kysymyksiä ja isoja ja kipeitä ja pelottavia asioita. Tuntuisi, että olis kaikille helpompaa, jos kukaan ei yrittäis niin kauheasti tsempata ja olla vahva. Sitten ei menis niin paljoa energiaa siihen vahvana olemiseen. Voisi vaan olla läsnä omana itsenään. Jos siis teillä on lämpimät perhesuhteet niin, että uskaltaa olla heikko, pelokas, surullinen ja vihainenkin.
Ehkä sun ei tarvis niin kauheasti miettiä, mitä isä nyt tarvitsee ja miten hänen kanssaan pitäisi olla. Voihan ne asiat järjestyä ihan itsestäänkin. Ei tuollaisia juttuja oikein voi etukäteen hallita. Hän puhuu jos on puhuakseen, tai sitten ei. Tärkeintä varmaan kuitenkin on, että läheiset on siinä eikä jätä yksin.
Vai mitä sä itse haluaisit, jos olisit vastaavassa tilanteessa, vakavasti sairas? Haluaisitko, että läheiset ihmiset yrittäisi olla vahvoja sinun tähtesi ja peittää tunteensa? Riipuu toki tosi paljon perhesuhteista ja millasia ihmiset on. Mut joka tapauksessa uskoisin, ettei niitä toimintastrategioita ole tarpeen etukäteen suunnitella. Tilanteet tulee semmosina ku tulee. Sulla on taatusti tarpeeks raskasta muutenkin, ilman, että koitat vielä kantaa vastuun kaikesta. Kukas sinua tukee ja auttaa?
Kiitos vastauksesta 🙂 Minulla on onneksi ihana ystävä, jolle voin puhua ja itkeä ja äidin kanssa paljon käydään asioita läpi ja se helpottaa myös omaa oloa..
Isä kokee olevansa vielä hyvässä kunnossa ja terve ja sanoo ettei tässä olla vielä ketään hautaamassa. Ajatuksesi siitä, että asiat menevät niin kuin menevät omalla painollaan, on helpottava. Ettei etukäteen kannata murehtia kunnon huononemista ja kuolemaa. Jos antaisin isän olla terve niin kauan kuin hän on ja kun kunto lähtee huononemaan, puhutaan sitten tulevasta hänen ehdoillaan 🙂
Tässä on joutunut paljon asioita miettimään ja myös sitä omaa suhtautumista kuolemaan.. Jos itse olisin sairas en ehkä haluaisi siitä koko ajan puhua tai murehtia. Ehkä haluaisin nimenomaan olla ja nauttia elämästä niin kauan kun se on mahdollista ja minua lohduttaisi se, että tiedän että on läheisiä joille voi puhua jos siltä tuntuu. Meillä on onneksi läheiset perhesuhteet ja välittäminen näytetään yleensä tekemällä, pieniä juttuja 🙂
Kiitos🙂🌻
Hei.
Olen todella pahoillani. Tiedän, miltä tuo paniikki ja ahdistus tuntuu. Toivon sinulle ja perheellesi voimia. Onneksi olette läheisiä, se helpottaa kun voi jakaa taakkaa.
Mun isäni kuoli viime kesänä syöpään. Diagnoosi tuli viime vuoden lopulla, aivan puskista, isä oli ollut aina terve ja hyväkuntoinen, myös juuri eläkkeelle jäänyt. Syöpä oli jo löydettäessä niin levinnyt, että alusta asti tiedettiin hoitojen olevan kaikella todennäköisyydellä vain leviämisen hidastamista ja oireiden lievitystä. Vähän reilu puoli vuotta diagnoosista hän kuoli.
En osaa vastata sun kysymyksiin, koska nää asiat on niin yksilöllisiä, mutta ajattelin kertoa ainakin oman kokemukseni.
Ihan alkuun uutiset kuultuani menin jotenkin lukkoon. En tainnut edes tajuta koko asiaa. Elämä jatkui kuin ennenkin, mutta menin hieman kuin sumussa. Tuntui, että saattaisin alkaa itkeä ihan koska vaan. Mulla on tapana haudata kaikki negatiiviset tunteet ja keskittyä johonkin muuhun, ja tein tuolloin juuri niin. En tainnut edes tajuta kysyä isältä, miten hän voi tai muuta sellaista, ja tunnen edelleen syyllisyyttä siitä. Vaikka tiedänkin, että tuo oli minun tapani käsitellä asiaa, ja tavallaan suojelin itseäni siltä kaikelta.
Jossain kohtaa siihen jo tottui, ja varsinkin kun isä oli useimmiten ihan hyvässä kunnossa, koko sairauden jo melkein kuin unohti. Tehtiin ihan tavallisia juttuja, isä vaan saattoi väsyä tosi helposti ja mennä vaikka nukkumaan kesken päivän. Usein hän lepäsi sohvalla ja me muut touhuttiin siinä ympärillä ihan samanlailla kuin muulloinkin.
Tietenkin koska asumme eri osoitteissa, en koskaan nähnyt niitä kaikkein vaikeimpia hetkiä. Luulen myös, että isä skarppasi hieman meidän ollessa kylässä. Itsekin skarppasin ja itkin vasta kotona. (En ole koskaan osannut itkeä muiden nähden.) Oikeasti hän varmaan oli koko ajan huonommassa kunnossa, mitä tajusin.
Hän ei itse halunnut tehdä siitä niin isoa juttua. Hän kyllä puhui avoimesti kaikista hoidoista, mutta henkisesti juurikin noin 'paska nakki mutta mikäs teet'? Hänen vaimonsa on kertonut, että oli kovasti yrittänyt kysellä enemmän hänen tunteistaan, mutta oikeastikin isä taisi osata suhtautua koko asiaan hyvin pragmaattisesti. Missään vaiheessa hän ei halunnut tietää mitään ennusteita, mutta viimeisenä viikkona sairaalassa tiesi kyllä, että enää ei ole kauaa aikaa. Silloinkin kyllä vielä puhuttiin saattohoidosta kotona, mutta siihen ei koskaan päästy.
Näin jälkeenpäin ajateltuna olen onnellinen siitä, että meillä oli tuo puoli vuotta aikaa valmistautua kuolemaan. Siinä osasi ihan eri tavalla arvostaa yhteistä aikaa ja oikeasti sanoa niitä asioita, mitä ei normaalisti sanoisi. Meni kylään vaikka olisi muka ollut muita kiireitä. Se minua edelleen harmittaa, etten soittanut hänelle niin usein, kuin esimerkiksi siskoni, mutta niin se on meillä aina mennyt. Vaivun omiin maailmoihini, ja muistan soittaa vain kun on jotain asiaa. Ja tiedän, että hän tiesi sen.
Isälle varmaan itselleen olisi ollut helpompaa, jos kuolema olisi ollut aivan yhtäkkinen, mutta uskon, että meille muille se olisi ollut paljon vaikeampaa. Turhahan tätä tosin on spekuloida, sitä kun ei voi päättää.
Jos jotain neuvoja voin antaa, niin sen, että ole läsnä sillä tavalla, kun olet ennenkin ollut, ja ottakaa päivä kerrallaan. Kuten jo sanottiin, etukäteen ei kannata murehtia sitä, mikä on edessä, sillä sitä ei voi koskaan tietää.
Mutta ihan itsesi takia sano ääneen, että hän on rakas. Sano kaikki sellaiset asiat, kun voit, ettei se jää kaduttamaan jälkeenpäin. Se on vaikeaa, jos ette ole tottuneet siihen, mutta kyllä se kannattaa. Itse taisin sanoa sen ensimmäisen kerran tekstiviestillä, kun en saanut suutani auki kasvotusten. Siskoni kuulemma kirjoitti aivan loppuvaiheessa isälleni kirjeen. Sekin voi olla helpompaa, ja aivan varmasti isäsikin arvostaisi sitä.
Sinun ei tarvitse ottaa isäsi surua vastuullesi. Tietenkin voit kysyä häneltä, haluaako hän puhua tai pelottaako häntä, mutta hän on kuitenkin aikuinen ihminen, joka päättää itse, miten käsittelee asiaa. Muistakaa, että on olemassa myös ammattitukea sekä hänelle itselleen, että teille omaisille. On myös hienoa, että voitte äitisi kanssa puhua näistä asioista, silloin kenenkään teistä ei tarvitse yksin kantaa surua ja huolta.
Josta tulikin mieleeni ehkä itsestäänselvyys, mutta pitäkää huolta siitä, että myös äitisi saa riittävästi tukea, sillä tämä on ehkä kaikkein raskainta hänelle. Varsinkin siinä vaiheessa, kun isäsi tarvitsee lähes jatkuvaa hoitoa, antakaa äidillenne vapaapäiviä, auttakaa ruuanlaitossa ja niin edelleen.
Teillä on edessä rankat ajat, mutta muista, että sun omakaan elämä ei voi pysähtyä täysin isän sairauden takia.
Voimia. On hienoa, että tiedät jo nyt, että te selviätte.
Hei kaikki joille joulun lähestyminen ahdistaa...syystä että koko perhe on kuollut. Mun kohdalla kolme läheistä muutaman vuoden sisällä. Tänään äitin kuolinpäivä ja pari kuukautta sisaren kuolemasta,isä siinä välissä. Olen sanonut kaikille että ei tule mikään joulu,älkää toivottako. Voisin hypätä ensi vuoteen suoraan. En haluais mitään jouluidyllikuvia puhelimeen,niitä tulee kun en jokaiselle erikseen pysty kieltämäänkään. On ihan normaalia että tässä kohtaa vuotta kaikki toivottaa sitä hyvää joulua,ei pysty kokemaan sitä surua ja tyhjyyttä samalla tavalla kuin menetyksen kohdannut...sitä joulua tunkee joka tuutista ja pakoon ei pääse. Töihin ja kauppaan on mentävä. Tekis mieli vetää pussi päähän ettei kukaan nää...onneksi pääsen joulunpyhiksi olosuhteisiin missä joulu ei näy muuten kun telkkarista ja radiosta jos ne avaa...kertokaa miten koette,onko samoja tuntemuksia
Haluaisin antaa sinulle voimaa,rohkeutta,toivoa ja,tyyneyttä,kohdata surusi sekä löytää jokin keino selviytyä tästä hetkestä ja tästä päivästä.Itkin lukiessani kirjoitustasi.Olen juuri noin kaksi viikkoa sitten pois nukkuneen naisystäväni kaipaava ja surullinen mies,joka on jäänyt yksin tuskani,muistojeni ja ahdistukseni kanssa.Jokainen päiväni on taistelua tunti tunnilta että en tekisi mitään pahaa itselleni,koska en ole löytänyt enää tarkoitusta elämälleni.Tunnen valtavaa syyllisyyttä tapahtuneesta ja kaikesta siitä mitä yhdessä viiden vuoden aikana kohtasimme.Pahinta on se että laiminlöin häntä ja olisin voinut olla rakastavampi jos olisin osannut ja pystynyt osoittamaan tunteitani hänelle.Nyt kaikki on myöhäistä ja se viiltää sydäntäni.En ymmärtänyt että kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä.Itken nykyään yksikseni tässä tyhjässä kodissa joka oli ennen elämää täynnä.Olen lukenut raamattua ja etsinyt sieltä lohdutusta,mutta en näe suruni läpi,en kuule enkä ymmärrä miten löytäisin sanasta lohdutuksen.Olen siis surkea lohduttaja sinulle.On kuin voimani olisi viety ja kuljen sumuisessa metsässä löytämättä polkua tielle joka johtaisi minut pois tästä omasta tuskastani.Kaikki unelmat ja yhteiset haaveet ovat romuttuneet,nyt vasta ymmärrän kuinka paljon häntä rakastin ja tarvitsin.Ymmärrän samoin kuinka tärkeää on rakasaa lähimmäistä silloin kun hän on vielä elossa tässä maailmassa.Toivoisin että joku vöisi kirjoittaa jotain minulle.
Vaikka kuin tietää että vuoden päästä on varmaan jo helpompaa niin ei se kyllä nyt tässä hetkessä lohduta eikä vähennä ikävää eikä surua.Onneksi sitä omaa aikaa on antanut silloin kun he kaikki olivat elossa,hoidimme vanhempien asiat hyvin,yhdessä. Nyt kun enempää ei sisaruksia ole nii samaa historiaa ei ole enää kenenkään kanssa. Nyt huomaan tosiaanki eron näitten kuolemien välillä.Silloin oli yhteinen menetys ja suru,tuki toisesta. On tässä sulattelemista...