Aikuisena aikuistuminen
Onko kukaan joutunut kokemaan sitä, että aikuistuu henkisesti vasta aikuisiällä? Minusta tuntuu siltä, että kun olen kokenut depression ja ahdistuksen. Olen saanut hoitoa erilaisissa terapioissa ja nyt olen pelkällä lääkityksellä. Musta tuntuu, että mä kasvan henkisesti. Mulla alkaa olla voimavaroja ottaa elämästäni yhä enemmän ja enemmän vastuuta.
Mä olen käytökseltäni aika välitön ja mulle on sanottu joistakin asioista, että pikkulapset tekevät noin, esim. vilkuttavat tutulle ihmiselle tai vaihtavat bussissa paikkaa tutun ihmisen luokse.
Kun olen yrittänyt puhua kasvamisestani esim. sukulaisille, niin minulle on sanottu, että puhun jotain ihan outuja ihmeellisyyksiä. Miten te muut ihmiset olette kokeneet oman henkisen kasvuprosessinne? Musta tuntuu, että mun tämän hetkinen henkinen kasvuni on hurjan nopeaa, eivätkä ihmiset mun mielestä suostu ymmärtämään sitä.
Nykyään mua kiinnostaa asiat, jotka koskevat oman talouden suunnittelua ja raha-asioiden järkevää hoitamista.
Hei,
Ehkäpä tässä sorrun yleistykseen ja latteuksiin, mutta minusta tuntuu, että useimmat ihmiset eivät oikein ole tietoisia itsestään. Tekevät asioita sen kummemmin ajattelematta - siksi sinun huomiosi omasta kasvustasi saattavat mennä monelta ohitse.
Elämäntaitokirjoissa hoetaan, että kriisi on myös mahdollisuus, kriisin seurauksena syntyy jotain uutta. Näin on sinun kohdallasi käynyt, hienoa!
Eräässä kirjassa - jonka nimeä en nyt tietenkään muista - käsitellään ihmisen muuttumista eri ikäkausina. Osa meistä ei "muutu" eikä kehity, vaan jää pyörimään hemkisesti paikalleen, osa aikuistuu (kaamea synti nykyään...) ja kypsyy, pohtii valintojaan yms...
Oletko huomannut, että olet alkanut kiinnostua myös muiden ajatuksista ja siitä miten he mieltävät elämänsä?
Olen miettinyt asioita myöskin muidenkin kannalta. Miten ennen niin mukavasta työporukasta onkin tullut sellainen, jossa on yksi kyttääjä, joka kyttää meitä muita ja muut olemme väsyneitä. Olenko kenties heittänyt ns. vaalean punaiset lasit romukoppaan.
Oikeastaan voi olla niin, että meillä ihmisillä on taipumusta elää niin omissa kuvioissa, että toisen kasvu jää huomaamatta. En ole pahemmin elämäntaito opuksia lueskellut. Kait tämäkin kuuluu kasvuun, että etsii sitä omaa mielipidettä tai toimintatapaa sisältäpäin, eikä ole enää niin riippuvainen ulkoapäin tulevasta hyväksynnästä.
Monet aikuiset tai ns. aikuiset eivät esim. välitä raha-asioista. En tiedä hidastaako kulutusyhteiskunta ja joka puolella tarjolla olevat erilaiset pienlainat aikuistumista. Eikös aikuisuuteen kuuluu, että ihmisellä on itsekontrollia, eikä ihminen ole holtiton? Olen pääsemässä eroon itsekontrollin puutteesta ja holtittomuudesta, tosin sukulaisteni tuella ja valvonnalla.
Joskus minua lapsettaa ja joskus taas yritän olla todella aikuinen eli mielestäni erittäin hillitty ja hallittu. Mietin asioita miksi ne ovat niin kuin ne ovat. Selitän itselleni asioiden oikeaa laitaa, mutta silloinhan se oma näkökanta muodostuu ja siihen voi sitten tukeutua kun tilanne toistuu.
Kiitos vertaistuesta Jasse.
Joo, olen huomannut omat kasvuprosessini, hyvinkin tietoisesti. Kyllä siellä noita samoja asioita on. Juuri tuo muista ihmisistä, ympäristöstä ja maailmasta kiinnostuminen mm. Elämä ikäänkuin laajenee oman navan ympäriltä ja keskittyy moneen muuhun asiaan muualle, kuitenkin itsestä huolehtiminen on samanaikaisesti tärkeää itselle.
Ihana, jos siellä sellaisia lapsekkaan herttaisia asioita ja välittömyyttä säilyy vaikka vanhuuteen asti 🙂
Kiitos Eveny
On ihanaa lukea kertomuksia siitä, että en ole ainoa aikuisena aikuistuva. On helpottavaa tajuta, että kaikki ei välttämättä johdu itsestäni. Toki olen menneitä asioita läpikäydessäni muistuttanut itseäni siitä, että myös mulla on ollut osuuteni tapahtumien kulkuun.
Nyt kysymys kaikille tätä foorumia lukeville:
Minkälaisia henkisiä kasvukipuja teillä on ollut tiellänne kohti vastuullista aikuisen elämää?
Hei Samppa!
Tämä on mielenkiintoinen aihe ja koskettaa itseänikin. Olen keski-ikäinen nainen ja ulkoisesti hyvinkin hillitty ja hallittu ja minusta voi saada hyvin aikuisen vaikutelman. Silti aikuistumiseni on ollut kivuliasta. Tälläkin hetkellä tunnen että sisälläni asuu viisivuotias, joka kokee voimakkaita tunteita. Olen ollut monien asioiden suhteen kuin sumussa ja sitten vaiheittain herään ottamaan vastuuta esim. taloudesta ja omasta onnellisuudestani. Olen ajelehtinut monissa asioissa ja nyt ihmettelen sitä, miten esim. entiset opiskelukaverini olivat jo 20 vuotta sitten järkeviä ja tekivät fiksuja valintoja. Näen usein entisiä kurssikavereitani TV-uutisissa kun heita haastatellaan asiantuntijoina ja virkamiehinä. Itse olen opinnoistani huolimatta päätynyt duunariduuniin, jossa minua kohdellaan usein kuin pikkulasta.
Terveisin Möhkö2 🙂🌻
Kiitos viestistäsi möhkö2:
Musta tuntuu taas, että mun sisälläni asuu teini-ikäinen ihminen ehkä aikuistumisen kynnyksellä. Olen vieraassa seurassa hillitty ja hallittu turvallisuushakuinen ihminen, mutta tutumpien ihmisten seurassa olen toisaalta välitön. Olen käsitellyt tätä aihetta tukihenkilön kanssa ja nyttemmin tämän aiheen avauksen jälkeen täällä ryhmässä.
Kasvukivut ovat joskus aika tukalia ja kasvamiseeni on kuulunut myös se, että tarvitsen runsaiden yöunien lisäksi päiväunia. Joskus voin olla väsynyt töistäkin, sillä teen duunarina hyvin fyysistä duunia.
Mua ei sentään kohdella ihan pienen lapsen tavoin enää, mikä helpottaa minua.
Tämä helpottaa minua jäsentämään myös omaa kasvuani.
olen kateellisena katsellut pikkusiskoani, jo aikuista, kun hän tulee huoneeseen niin ei hän "hillitse" itseään, vaan kävelee ja heiluttaa kättään, nauraa ja tervehtii tuttuja spontaanisti. Hänellä ei ole itsetunto ongelmaa, vaan hän saa olla sellainen kuin on eikä pelkää mitä muut sanoo, eikä edes mieti sellaista.
Olisin ikionnellinen jos joskus vielä uskaltaisin vilkuttaa tutuille tai vaihtaa paikkaa bussissa, tai tehdä muutakin välitöntä ja vapautunutta.
Nyt olen pelkoa täynnä oleva, arka värjöttelijä, toisten takana, piilossa. Oma-aloitteisesti en puhu juuri mitään. En tiedä miksi.
Työpaikalla teen hulluna töitä että pääsen kotiin äkkiä, en mielelläni istu kahvipöydässä muiden kanssa nauramassa, juttelemassa. Nuorempana uskalsin, nuorempana osasin puhua, nauraa muiden kanssa ja olla iloinenkin. Aikuistuinko liikaa. Ei. Vaan masennus ja liika epäonnistuminen ihmissuhteissa sai minut pelkäämään muita ihmisiä. Varsinkin arvostelemista en siedä yhtään, vaan hätäännyn ja tulee tunne etten osaa mitään, minusta ei ole mihinkään. Itkuun pillahtaminen ei ole ollenkaan mahdotonta kun olen "siinä tilassa" että pelkään muiden minua inhoavan ja haluavan että olisin toisenlainen.
Oikeanlainen "aikuistuminen" loppui ja suunta lähti väärään, tulin lapseksi jälleen, herkäksi ja araksi. Tänään oli paha päivä töissä, tunsin tosiaan että olen ihan keskenkasvuinen ja muuta ovat aikusia, osaavia ja neuvokkaita. Minä tyhmä siellä sotken kaiken. Huh. Onneksi huomenna on uusi päivä.
Sukulaisille en uskalla puhua mitään, esitän niin hyvinvoivaa etteivät tiedä kaikkea, ja en ole paljoa tekemisissä heidän kanssaan.