Ei tätä aina voi ymmärtää..tätä aikuisen elämää. Kuinka paljon raadollisia asioita joutuu kohtaamaan, olemaan valmis ihan kaikkeen. henkisesti joutuu laittamaan itsensä likoon, terveytensäkin uhalla.

Olen 30-vuotias kahden pienen lapsen äiti. Perheeseeni kuuluu lisäksi aviomies, joka sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön kaksi vuotta sitten. Maanisessa vaiheessa mieheni vei taloutemme kuseen, jonka johdosta maksamme vielä vuosia niitä luottokorttivelkoja.
Tällaisen ihmisen kanssa eläminen on vaatinut lujasti töitä: Olenko valmis kyttäämään jatkuvasti hänen mielenterveyttään? Missä menee raja siinä että olen hänen holhoojansa tai vaimonsa? Mies ei saanut tarvittavan hyvää psykiatrsista hoitoa ja hoitovastuu jäi minulle. Nyt mies ei enää käy keskustelemassa. Toivon ettei hänen vointinsa menisi huonoksi.

Sairauden takia menetin elämäni suuren rakkauden. Tuo ihana ihminen onkin aivan erilainen… on tuskaa katsoa häneen silmiin ja todeta, kuinka kadoksissa hän on. Työnsä hän hoitaa tunnollisesti, harrastaa, on ihana isä lapsille. Vaan minulla ei ole enää miestä. Ei ole miestä joka rakastaa, on tukena silloinkin kun minulla on vaikeaa.

Taloudellisen helvetin jälkeen voisi sanoa että selviää mistä vain. En olisi ikinä kuvitellut että näen valoa vielä. Mutta kovan työn takia olen saanut elämääni voimaa.

Vaikeuksien kautta ystävyys punnitaan. Hyvin harva on enää lähellämme. Eivät omassa täydellisessä elämässään kestäneet läheisen huonoa oloa, taloudellista ahdinkoa.. eivät jaksaneet tukea.

Aikuisena on suuri vastuu. Äitinä on vastuussa lisäksi lapsistaan, jotka saattavat oirehtia kuten meillä. On otettava vastaan mahdollisesti toisen lapsemme kehitysvamma. Se vaatii työtä. On raskasta.

Surullisessa elämässä näkee kuitenkin toivoa. Toivoa on TÄÄLLÄ jossa uskallamme ja voimme jakaa asiat, joita ehkä emme kenellekään muulle voi sanoa. Voimia meille kaikille.