Hei, heidi h!

Minulla on vaikea masennus ja on ollut jo joitakin vuosia. Mielestäni täällä saa mainita myös lääkkeiden nimiä (kunhan ei käyttöohjeita anna;)) ja, jos ei niin moderaattorit, kyllä ne poistavat. Minäkin syön lääkkeitä, jotta pystyisin nukkumaan.

Minulla ei ole tukihenkilöä. Haluaisin sellaisen kyllä (elävän ihmisen, en mitään nettiversiota), mutta en tiedä mistä sellaisen saisin. Minunkin ajatukseni ovat aivan sekaisin. Tekisi mieli tyhjentää ahdistuslääkepurkki. Kun ajatukset sahaavat samalla ladulla ees taas ja jne. Ajatuksenkulkuni pomppii myös, enkä osaa keskittää niitä johonkin miellyttävään. Aurinko paistaa kirkkaana taivaalta ja ilma on kaunis, mutta minä istun kotona ja osa minusta haluaisin valua nesteenä johonkin rakoon, että en olisi minä.
Uusi elämäkään ei tässä tapauksessa varmaan auttaisi. Tekisin varmasti samat virheet uudelleen.

Pahaolo ja ahdistaa. En tiedä miten saisin tämän möykyn pois sisältäni.

Hei Heidi, Pompula ja te kaikki muut masennusta sairastaneet: ette ole yksin! Masennus on hirvittävä tauti, joka vie kaikki voimat, mutta SIITÄ VOI MYÖS PARANTUA! Tärkeintä on antaa itselleen aikaa toipua ja välttää vahingoittamasta itseään. Lääkkeistä ja terapiasta on apua, samoin ystävien tuesta. Oikeaa lääkitystä joutuu etsimään joskus pitkäänkin, mutta omani ja ystävieni kokemus on, että se löytyy lopulta. Pitää olla hurjan sinnikäs (mikä juuri on vaikeaa masentuneena!) ja jaksaa vain pyytää apua, hakeutua hoitoon.

Jokainen meistä on tehnyt elämässään virheitä, mutta katuminen ei muuta asioita. Pitää vain kääntää rohkeasti uusi lehti ja antaa itselleen anteeksi. Juuri tästä Jeesuskin puhuu Vuorisaarnassaan: rakkaudesta ja anteeksiantamisesta.

On hurjan vaikeaa antaa anteeksi ihmisille, jotka ovat kohdelleet itseä väärin, mutta joka päivä pitäisi vaan antaa itselleen tähän uusi mahdollisuus. Myös itselleen pitää pystyä antamaan anteeksi, koska siitä se voimaa jatkaa.

Oman tarinani löydätte Tarinat-osiosta otsikolla "Ylös kuopasta". Minä olen omasta kuopastani noussut ja uskon, että sinäkin pystyt siihen. Me toivomme aina, että tulisi joku, joka rakastaisi meidät ehjiksi. Mutta unohdamme rakastaa itsemme ehjiksi! Jos olen itse itselleni hyvä, voin sillä uskolla ja anteeksiantamuksella auttaa myös muita.

Tämä on tosin Ihmeiden Oppikurssista, mutta se toimii. Kokeile ja kerro, miten onnistui! Aurinkoista kevättä kaikille, myös masentuneille! Valo riisuu ja paljastaa, mutta alaston ihminen on kaunis, täydellinen itsessään kaikkine puutteineenkin. 🙂👍

Moi Heidi H ja Pompula.

Olen myöskin jo aikuisen ikään ehtinyt nainen, jolla hiljattain todettu vakava masennus ja työuupumus. Olisin varmasti saanut diagnoosin jo vuosia, vuosia sitten jos vain olisin tajunnut/uskaltanut hakea apua.
Tunnen olevani todella hukassa. En saa oikein mistään kiinni elämässäni, mikään ei tuota enää iloa. Mielialalääkettä syön kyllä, mutta toistaiseksi siitä ei juurikaan ole apua ollut. Ei edes tähän unettomuuteen.
Tuntuu että elämä lipuu vain ohitse. Olen kadottanut jopa vauvakuumeeni.

En vain jollakin tapaa voi käsittää, että tähän on tultu. En ole ollenkaan oma itseni.

😯🗯️

Pompulan kirjoitus olisi voinut olla omani! En pysty keskittymään mihinkään...käyn depressiohoitajalla ja olen syönyt lääkettä nyt vasta vähän aikaa. Lääkkeestä tuntuu olevan nyt enemmän haittaa kuin hyötyä ja koko ajan odotan koska hyvä vaikutus alkaa, kun siihen kuulemma menee aikaa. Olen ihan koomassa. En jaksa! Haluaisin elää, mutta oloni on niin raskas, vaikka mitä yritän, se ei kevene!Tosi paha olla koko ajan.

Heippa Pompula
Vastasin sulle mut vastaus on taas mennyt pittiavaruuteen.
Jos on masennusta tai muuten pahaolo niin ehdottomasti kannattaa
tukihenkilöön ottaa yhteyttä ja voi asioita jutella sillä tiedän että se auttaa.
jos elämässä om vaikeuksia niin niitä ei pidä yksin jäädä miettimään sillä yleensä olo vaan huononee. Voimia sulle ja kivaa kevättä

Hei kaikki!

Pompula: Tukihenkilön saa kunnalta jos vain osaa pyytää ja kysellä. Nuo lääkkeet jostai kerroin on myös unettomuuteni hoitoon annettu, ja nyt niinä päivinä kun sain lääkkeet niin olen huomannut nukkuvani tosi hyvin öisin onneksi enkä herää yhtään liian aikaisin enkä keskellä öitäni. Ajatukset seilaa mullakin ees taas ja välil en saa mitään tolkkua ajatuksistani.

Etsijä: Kirjoitit että "Masennus on hirvittävä tauti, joka vie kaikki voimat, mutta SIITÄ VOI MYÖS PARANTUA!" mutta miksi minä en ole sitten näiden 6vuoden aikana parantunut masennuksestani ja miksi olen mennyt takapakkia masennukseni kanssa? itse en jaksa edes toivoa huomista taikka tulevaisuuteni parempaa elämää en edes sinnikäästi, enkä edes usko tulevaisuuteni olevan yhtään sen parempi kuin nyttenkään. Ja suurimmaks osaksi minulla on tunne et juuri jumala rankaisee minua väärin tehdystä tai tekemättä jättämisestäni asiasta ja siksi olen masentunut. Jostain syystä ainakin omalla kohdallani on vaikea antaa itselleni anteeksi ja rakastaa itseäni. Mikä on ihmeiden oppikurssi????

VinksVonks: Sun kirjoitus on kuin mun kirjoittama😭 itse en edes kykene viettämään seksielämää avomieheni kanssa, mutta vauvakuumeni jyllää päälläni kaksinkertaisesti, Kaveritkin sanoo "et mä toivon että sä olisit se sama Heidi kuten aina ennen". mut mäkään en tajua mistä syystä juuri minä sairastuin masennukseen.

DeepBlackSea: voimia sylintäydeltä teille ihan jokaiselle,depressiohoitajalla käynti edes auttaa paranemista,vaikka omalta kohdalta paraneminen tuntuu niin vaikealta ja niin tuskaiselta. Enkä oikein taidä että miten olen antanut elämäni päästä tähän kuntoon että sairastuin masennukseen. Itse en ole saanut varattua aikaa edes lääkärille joka laittaisi lähetteen psykiatrian poliklinikalle.

Hei, Etsijä!

Juu kyllä kai siitä voi parantua. Olosuhteet eivät vain ole kaikkein parhaimmat.

Olen opetellut antamaan itselleni ja myös muille anteeksi. Masentunut käy useimmiten läpi elämäänsä ja sen kipeitä kohtia. Jotka useimmiten liittyvät tavalla tai toisella ihmissuhteisiin. Minä en usko jeesukseen, enkä jumalaan. Eikä minusta näillä keskustelupalstoilla tarvitse ”tuputtaa” uskoaan. Niin kuin ei esimerkiksi poliittista kantaansa tms. Minä tiedän ilman edellä mainittuja, että minun tarvitsee ensin rakastaa itseäni, ennen kuin voin rakastaa ketään toista – aidosti.

Hei, VinksVonks!

Kun kirjoitat, että olisit varmasti saanut diagnoosin jo vuosia sitten, niin se tuntuu jotenkin tutulta. Minäkin ”taistelin” päivästä toiseen, pitää tehdä ja on pakko tehdä asioiden kanssa. Enkä edes tajunnut, että olisin voinut pyytää psykiatrista apua.

Tänään on pikkaisen parempi päivä, kuin esimerkiksi eilen, vaikka ahdistus koputteleekin koko ajan nurkan takana. Mielialalääkkeitä voi joutua etsimään kauankin ja kokeilemaan erilaisia vaihtoehtoja. Sanoisin, että Onneksi olet kadottanut vauvakuumeesi!🙂 Hoida ensin itsesi kuntoon! Pikkuhiljaa, päivä kerrallaan, tai hetki kerrallaan.

Hei, DeepBlackSea!

Minäkin käyn depressiohoitajalla. Jos olet vastikään aloittanut masennuslääkkeet, niin ne tosiaan aiheuttavat joskus ensin tilan huononemisen (joka on ihan normaalia), ennen kuin alkavat tehoamaan oikein, tai sitten ne on vaihdettava. Mutta olet varmasti kuullut tämän jo lääkäriltä.

Yritä vähemmän!🙂 Ole vain. Sinulla on siihen oikeus🙂

Joo tukihenkilö asiaa olen yrittänyt laittaa eteenpäin. Saa nähdä mitä tulee.

heidi h!
Masennuksesta voi parantua, mutta kaikki eivät parannu. Ei ole olemassa mitään 100% takuita, että masennuksesta parantuu.

Kerrot, että olet mennyt takapakkia masennuksesi kanssa. Eli jokin on sen aiheuttanut. Sitä kannattaisi tutkailla. Minullakin on tunteita, että minua rankaistaan jostakin, mutta ne eivät liity millään tavoin jumalaan (johon siis en edes usko). Kaikki me tehdään asioita väärin ja paljon jää myös tekemättä. Välillä kyllä tuntuu, että maailmassa on vähän liikaakin tekemistä ja liian vähän olemista.

Ei kai kukaan ”valitse” masennusta. Se vain tulee ja oliko se nyt joka viides, viimeisimpien tietojen mukaan sairastuu masennukseen, jossakin vaiheessa elämäänsä - Suomessa. Sitten se masennus on paljolti myös aivokemian epäsuhteista toimintaa, johon ei paljon voi muuten, kuin lääkkeiden avulla vaikutta ja terapian tietenkin.

Tee nyt heidi h heti huomenna kuitenkin se varaus sinne lääkärille, että saat ajan psykiatrian poliklinikalle, että asiasi alkavat järjestymään! Voimia ja tsemppiä! 🙂🌻

Huojentavaa, että on muitakin samassa tilanteessa olevia.

Depressiohoitajalle se minunkin tieni käy, sain tänään yksityislääkäriltä lähetteen.
Pelottaa vaan tuo terveyskeskus, saako sieltä mitään aikaa, ja entä jos ei mee
kemiat yksiin hoitajan kanssa. Mä en kertakaikkiaan kestä minkäänlaista painostusta
tän asian kanssa, puhun sillon kun puhe on tullakseen ja silläsipuli.

Minkälaisia kokemuksia teillä on näistä hoitajista?
Kysyin lähetettä suoraan psyk.polille mutta tähän lääkäri totesi välittömästi että "sinne on
todella vaikea päästä".

Kolme viikkoa (ainakin) vielä sairaslomaa.

Hei, VinksVonks!

Minä rupesin miettimään, että käykö se yksityislääkärin lähete kunnalliselle puolelle (että pitäisikö olla terveyskeskuslääkärin lähete)? No kysyvä ei tieltä eksy, eli selvinnee sinulle piankin. Mutta tosiaan kannattaa varmasti ottaa selvää, ettei sitten turhaa odottele aikaa ja onkin sitten ”väärän” lääkärin lähete. Byrokratia on joskus kummallista..

Jonkun verran joutuu varmaan odottamaan aikaa ja soittamalla sekin selviää. Voi mennä vähän aikaa tai pitemmän aikaa, ennen kuin tulee sinuiksi hoitajan kanssa ja, jos ei tule, niin hoitajan saa vaihtaa. Oman kokemukseni mukaan ei ne painosta puhumaan. Kerrot sen mikä tuntuu hyvältä. Itse olen ollut useamman hoitajan kanssa tekemistä ja niin on niitäkin hyvin erilaisia. Jos nyt ihmiset voidaan yleisellä tasolla jaotella vaikka tyyppiin A, B, C ja D. Niin, niin on näitäkin ihmisiä näistä tyypeistä. Ikäjakauma on myös suuri.

Hyvä, että sulla on tuo sairasloma asia hoidossa.

Hei!

Tuntui siltä, että tähän pitää vastata. Vaikka en oikeastaan olis jaksanut. 😉

Itse sairastuin masennukseen 12 vuotta sitten. Pahimmillaan masennus oli psykoottistasoista ja olin pari jaksoa jossakin välissä myös osastolla. Nyt mun elämä alkaa olla kohdillaan. Riippuu varmaan masennuksen laadusta ja syistä ja syvyydestä jne. voiko siitä koskaan parantua kokonaan. Itse ainakin ajattelen, että mulla tulee aina olemaan taipumus reagoida vaikeisiin asioihin ja stressiin masennuksella. Sen taipumuksen kanssa on vaan tultava toimeen. Ja opittava keinot pysäyttää alamäki, kun huomaa sellaisen alkaneen. Ei kenenkään elämä pelkkää auringonpaistetta ole, mutta mulla notkahdukset tipahtaa helposti tosi syvälle. Nyt oon elänyt aika normaalia elämää pari vuotta (jopa ilman lääkityksiä), mutta sitä ennen olin "poissa pelistä" melkein kahdeksan vuotta. Olin ihan 100%sen varma vielä muutama vuosi sitten, etten koskaan toivu. Tulevaisuus näytti mulle eläkepäiviä ja jatkuvaa taistelua. Mutta sitten kun aika oli kypsä, suunta alkoi pikkuhiljaa muuttumaan. Ei itseään voi pakottaa paranemaan, mulla toipuminen lähti käyntiin vasta sitten kunnolla, kun sairaus oli tavallaan antanut sen mitä tarvitsin. Kun olin tarpeeksi itseäni ja elämääni oppinut. Niin kauan kuin vaadin itseäni parantumaan, mitään ei tapahtunut. Kun sitten aloin ajatella, että mun ei oo pakko mitään (ei oo pakko parantua, ei oo pakko olla iloinen) ja samalla asetin riman hieman alemmas (ei tarvitse parantua kokonaan, nyt riittää että yritän saada elämäni vähän paremmaksi), alkoi askel askeleelta tapahtua. Ja melkein huomaamatta askeleita oli tullut niin paljon, että huomasin olevani onnellinen. Mutta työtä se vaati, paljon työtä. Ja hyvää tuuria myös.

Jotenkin ajattelen niin, että oli mun onni että sairastuin. Masennus oli mulle suojakeino. Mun mieli reagoi elämäni asioihin - niin nurinkurista kuin se onkin - terveellä tavalla: masentumalla.

Mulla on ollut vauvakuume vuosia. Oma tilanne ei vaan ole sallinut sitä, että haaveesta olisi yrittänyt tehdä totta. Nyt sitten ei kyllä ole enää edes kumppania jonka kanssa perhettä rakentaa. Oon 35v. ja välillä tuntuu, että minusta aika on siin suhteessa ajanut jo ohi. Sitten toisinaan ajattelen elämääni taaksepän: miten paljon se on muuttunut viidessä vuodessa! Joten eihän sitä koskaan tiedä...🙂

Mää oon samaa mieltä siitä, että oman uskon tuputtaminen ei tänne kuulu. Tokihan voi kertoa siitä, mikä itseä on auttanut. Kunhan ymmärtää, että jollekin toiselle auttaa ehkä toiset asiat.

Toivon teille masennuksen kanssa kamppaileville ilon pilkahduksia harmauteen, toivon kipinöitä synkkyyteen! Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa - vaikkei se aina siltä tunnu.

Hei pompula, huomasin etten olekaan yksin näiden tunteitteni kanssa että minua rankaistaan jostakin asiasta, tosiaan psykologian poliklinikalle on ainakin mäntsälässä pitkät jonot, näin siis ainakin lääkäri puhui kun kyselin häneltä et voisko hän laittaa lähetteen mäntsälän psykologian poliklinikalle. Luin jostain että masennus voi myös tulla jos on joku aikaisemmin jo sairastanu masennusta no ainkin mun suvus se näyttää kulkeutuneen suvussa sekä isäni että äitini puolelta kaukaiset sukulaiseni on sairastuneet masennukseen. löysin yllättäviä tietoja suvustani tehdessäni sukututkimusta. yllättävin uutinen oli masennus ja lapsettomuus.

Pompulalle.
Ainakin lääkäri oli kovasti sitä mieltä, että hänen lähetteensä käy myös kunnalliselle puolelle.
En ole saanut vielä aikaiseksi soittaa asian tiimoilta yhtään mihinkään. Tää on niin tätä, kun joka asiaa siirtää ja siirtää.
Minäkin olisin halunnut suoraan psyk. polille, mutta siitä lääkäri sanoi samantien että sinne on todella vaikea päästä. 🙄

Kiitos navajo, kun kerroit kokemuksistasi!

Luulen olevani aika lailla samalla tiellä. Olen viisi vuotta sairastanut, enkä ole edistynyt yhtään. Pinnistely ja ponnistelu on vain saanut minut lannistumaan ja keräämään epäonnistumisia ja syvempää masennusta. Nyt olen luovuttanut ja ollut vaan. Olo on todella paljon parempi vaikka tekemistä vielä on. Selvin muutos on se, että en enää nuku niin paljon kuin aiemmin. Alan herätä monen vuoden horroksesta vähitellen. Jo olisi aikakin!😋

Hei, Navajo!

Kiva, että kirjoitit! Sun kirjoituksessa oli Paljon hyvää asiaa 🙂! Uteliaisuuteni heräsi, että oletko nyt työelämässä?

”Mun mieli reagoi elämäni asioihin - niin nurinkurista kuin se onkin - terveellä tavalla: masentumalla.” Niinpä! Minä olen joskus miettinyt, että tavallaan masentumiseni oli jollain tavoin, kuin lottovoitto, niin hullulta, kuin se kuulostaakin. Tunnen niin, koska en itse osannut pysähtyä, niinpä mieli teki sen ja sitten oli pakko pysähtyä ja tutkailla elämäänsä ja oloansa. Eihän elämästä ”ihanaa” tullut masennuksen myötä. Siitä tuli työtä. Työtä itsensä, kanssa.

Kyllä niitä pieniä ilon tai toivon pilkahduksia aina välillä tulee. On hyvä saada olla ja parantaa itseään ilman kiirettä ja jatkuvaa suorittamista (alitajunta tosin tekee omaa työtään). Ilman ammattilaisten apua, en olisi kuitenkaan selvinnyt niin hyvin, kuin tänään olen.

Pienet arkiset asiat tai esimerkiksi luonnon pienet ilmiöt tuovat hyvää mieltä.

Hei, heidi h!

Nyt minä vähän ”tipuin” – eli sinulla ei ole vielä psykiatrian kontaktia, vaan odottelet vielä aikaa? Kai lääkäri kuitenkin kirjoitti sen lähetteen, että saat sen ajan psyk.pkl:lle sitten kun saat, vaikka joutuisitkin jonottamaan?

Minun suvussani ei tietääkseni ole masennusta, mutta en tunne sukua kovinkaan hyvin ja on paljon mahdollista, että joskus entisaikoina masennus jäi esim. diagnosoimatta. Minulla on kyllä sukulaisia, joista voisi epäillä olevan / olleen mielenterveyden ongelmia. He vain eivät ole koskaan tietääkseni hakeneet apua. On varmasti paljon niitäkin (noin yleisesti), jotka esimerkiksi juovat masennukseensa / mielenterveysongelmiinsa ja sitten niitä, jotka jollain muilla itselle vahingollisilla tavoilla ”hoitavat” masennustaan / mielenterveysongelmaansa.

Minäkin olen joskus, aina välillä miettinyt sukututkimuksen tekemistä. Se on varmasti hyvin mielenkiintoista. 🙂

Hei, VinksVonks!

Kaikki on varmasti sitten kunnossa, jos lääkäri niin sanoi. (Luultavasti sinulla on mahdollisuus sinne psyk.pkl:lle päästä. Se varmasti riippuu siitä miten terveyskeskus lähetteen arvioi ja mihin eteenpäin lähettää.) Laitoin nuo lauseet sulkeisiin, kun en ihan 100% varma ole, että miten toimii. Kunhan hoidat itseäsi ja haet lisää sairaslomaa, jos/kun siltä tuntuu, kun sairasloma on lopuillaan. 🙂👍