Nyt on mieli todella maassa. Kuten joku täällä arveli, ei sen mun lähete kelvannutkaan
kunnalliselle depressiohoitajalle.
Mä putosin korkeelta ja kovaa. Olin jo toiveikas.
Toivottavasti teillä muilla menee paremmin ja saatte apua, joka teille kuuluu.

Hei, VinksVonks!

Älä lannistu, vaan varaa itsellesi nyt aika terveysasemallesi. Sieltä varmasti yleislääkäri tekee sitten sen lähetteen mikä kelpaa. Voit kertoa tilanteestasi varatessasi aikaa, jotta saisit ajan itsellesi pikaisesti.

Hei heidi h, poropeukalo, Pompula, VinksVonks, DeepBlackSea ja muutkin! 🙂

Harmi kuulla, että asiat ei teillä suju niin kuin toivoisi. Tuo on niin tuttu tunne mullekin tästä matkan varrelta. Tuskastuttaa ja suututtaa se, miten lyhytnäköisiä tässä hoitohommassa ollaan. Säästetään tässä kohti eikä ajatella, että kuinka paljon se tulevaisuudessa maksaa, jos ongelmat pääsee kasaantumaan ja pitkittymään! Yks tosi iso takapakki mulle tuli siinä kohti, kun Kela antoi hylkäävän päätöksen psykoterapiahakemukseen siihen tyyliin, että "sinusta ei tule työkykyistä...". Siinä kohti taisin ajatella, että mun elämä on sitten tässä, että jos ei kukaan muukaan usko niin miksi sitten itse yrittäisin? Läheiset potki kuitenkin eteenpäin ja vanhempieni lainarahalla maksoin terapiaa monta vuotta ja niin: nyt oon tehnyt osa-aikatyötä 1,5 vuotta samalla opiskellen ja olen saanut lupauksen vakipaikasta työssä siinä kohti kun opiskelu loppuu kokonaan eli ens vuoden alusta.

Mutta ei oo helppo taistella väsyneenä ja voimattomana tätä järjestelmää vastaan. Luulisi, että sairastuneen ei enää hoitoa tarvitsisi itselleen tapella 😐

Toivon sinnikkyyttä teille ja onnea myös hoitosuhteiden saamisessa ja luomisessa. Kyllä se on tosi tärkeää että saa tukea hyvästä ammattiavusta! Mutta sekin on totta, että aina kemiat ei kohtaa ja mullakin ehti olla monta terapeuttia joiden kanssa asiat ei edenneet ennen kuin löysin oikean aarteen, jonka kanssa terapia toimi.

Hei Kaikki! kysyin lääkäriltä sitä lähetettä psykiatrian poliklinikalle uudemman kerran ja vastaus on et kuulumme järvenpään psykiatrian piiriin, vaikka mäntsälässä on yksi paikka. En tarvitsisi muuta kuin keskusteluapua erään ongelman ratkaisemisessa enkä itse enää osaa käsitellä asiaa sen enempää mitä olen nyt asiaa käsitelly kun ei kirjastostakaan löydy kirjoja miten käsittelen menneisyyden haamut ja tunteet. ☹️ Kahtena yönä olen heräillyt ihmeellisiin uniin joita en kuitenkaan aamulla herätessäni muista mutta muistan vain sen että itkin kuitenkin yöllä ennen kuin herään, mitä ihmettä tämä oikein tarkoittaa? osaako kukaan selittää.

Nykyinen avopuoliso jo alusta asti valehteli minulle ja luottamukseni häneen rakoilee en uskalla enää luottaa häneen. En haluaisi leikkiä hänen tai omieni tunteiden kanssa, mutta miten voin elää sopusoinnussa tämän miehen kanssa jos luottamus rakoilee. olen tunteellinen ihminen joka pistää peliin koko elämän mutta kun valheet paljastuvat niin luottamus särkyy. Miksi en vain voisi elää onnellista elämää jossa luottamus on molemmin puolista.😭

Hei heidi h!!

Toivottavasti pääset sinne psykiatrian poliklinikalle ja pääset purkamaan itseäsi. Se on totta, kun luottamuksen on menettänyt toiseen, sitä on vaikea saada takaisin. Kiva tietää, että on muitakin masentuneita kuin vain itse. Tietysti toivon, että masennus kaikkoaa. Olisi kiva, että sitä varten olisi nappula, jota painaa ja masennus katoaisi. Vaikeaa myöntää itselleen saati kertoa masennuksesta jollekkin.

Tsemppiä sulle toivon!!🙂👍

Hei kaikki.

Viimeisestä vierailustani Tukinetissä on kulunut kaksi vuotta. Rimpuilen masennukseni otteessa edelleen. 2007 minulla diagnosoitiin vakava masennus. Sain lääkkeet, ja myöhemmin toiset, koska ekat eivät auttaneet. Uniongelmiin on kokeiltu jos vaikka mitä - ongelmani ovat kovat painajaiset, joiden takia olen jatkuvasti väsynyt.

2007 olin psykiatrisessa sairaalahoidossa. Se oli kyllä järkyttävän ahdistava paikka. Sairaslomalla töistäni olin vuoden. Nyt olen ollut kaksi vuotta töissä. Kesälomani on juuri alkanut. Olen jälleen masentuneempi kuin aikoihin, eikä tämä masennus ole merkittävästi hellittänyt koko aikana. Lääkehoito lopetettiin jouluna kahden ja puolen vuoden jälkeen, koska en halunnut jatkaa. Koin sen kerta kaikkiaan turhaksi. Rauhoittavia käytän satunnaisesti, kun ahdistus menee oikein pahaksi. Ja unilääkettä otan, jos tarve vaatii. Rauhoittavien käytössä on se ongelma, että menen pienestäkin edelleen ihan veteläksi, niin tokkuraan, ettei halua muuta kuin nukkua. Ja sittenhän ei yöuni niin helposti tulekaan.

Kävin 1 1/2 vuotta psyk.sh:n juttusilla peräti 2 kertaa viikossa. Sitten sain puoltavan päätöksen yksityiseen psykoterapiaan. Siellä alkoi juuri toinen vuosi. Terapeuttini on aivan ihana ja kannattelee minua todella merkittävästi.

Kysyisin nyt teiltä, miten itsetuhonne ilmenee. Minulla on ollut sairasta tarvetta viillellä itseäni. Pidän sitä vähän teinien ongelmana. Syyllisyys on kovaa, ja häpeä tietysti. Meni kuukausia, etten satuttanut itseäni, mutta nyt olen taas tehnyt niin useamman kerran. 😯🗯️

Voiko täältä oikeasti ikinä nousta?

Hei kaikki!Olen 42 vuotias neljän lapsen äiti. Pojat ovat 16,14 ja 13 v ja tyttö on 10v eli koti on täysi murkkuikäisiä + minä masentunut henkilö.Mulla masennus todettiin ennen joulua. Mä olen taas tyytyväinen, että sain Kelasta myöntävän päätöksen toukokuussa, jotta pääsin aloittamaan terapian, jotta työkyky säilyisi.Mä en haluaisi myöntää olevani masentunut. Toivon, että tämä on ohimenevä vaihe ja pääsisi eroon noista lääkkeistä.Mä olen nyt kirjoittanut liian moneen juttuun. Mut saa vapaasti potkia pois. Siinäs näette mä en usko itseeni pätkääkään. Tänne vaan tuntuu hyvältä kirjoittaa.🙂Tsemppiä kaikille!🙂

Hei!On tää elämää! Mieli menee kuin vuoristorata. Täytyykö tässä ryhdistäytyä vai mikä on vialla. En saa mentyä uloskaan, jos ei ole pakko. Ruuan saan tehtyä lapsille, mikä on ihan pakollinen tehtävä. Joudun pakottamaan itseni, jotta saan siivottua. Häpeän itseäni ja olen epäonnistunut äitinä ja vaimona. Löytäisinpä pakokeinon tästä kaikesta. Mulla on niin voimakas halu luovuttaa elämästä. Haluan kuolla. Miksi täällä on pakko elää? Mä en jaksa enää.

Olisi ihanaa jos osaisi puhua ja uskaltaisi. Minulla on iso kynnys hakeutua lääkäriin. Pelkään ja kammoan. Olen todella ahdistunut. Tällä hetkellä olen kärsinyt noin kolme päivää siitä että tärisen, hikoilen ja oksennan kokoajan. Sydän laukkaa ja ajatuset eivät pysy kasassa. Syönyt en ole kunnolla kohta viikkoon. Olen aivan rikki. En uskalla edes ajatella hakevani apua. Olen juuri aloittanut uudessa työpaikassa ja koeaikakaan ei ole vielä ohi. Mitä jos menetän työni tämän takia.
Olen lapsesta pitäen elänyt kauheassa kaaoksessa. En koskaan ole pystynyt puhumaan tuskastani. Kohta se on niin ylitsepääsemätön että pois pääsy tiet vähenee ja jäljelle jää vain yksi.