Aikuinen lapsi olohuoneessani
Tyttäreni isän kuoltua joitain vuosia sitten, myimme entisen yhteisen omakotitalomme ja minä muutin pieneen kerrostaloasuntoon. Olen tyytyväinen ja onnellinen uudesta asunnostani, siellä minun on helppo ja turvallinen olla. Minua vaivaa kuitenkin se, että aikuisen ikäinen (27 v.) tyttäreni viettää niin paljon aikaa luonani. Hän opiskelee yliopistossa toisella paikkakunnalla ja hänellä on siellä oma asunto. On ihan mukava, kun hän tulee perjantai-iltana. Viikonloput menevät yleensä hyvin, mutta sitten tulee sunnuntai-ilta, tulee maanantai ja joskus tiistai-iltakin ja minua harmittaa. En osaa tehdä muuta kuin odottaa hänen lähtöään. Kaipaan omaa rauhaani tehdä ja touhuta omassa kodissani omien aikataulujeni ja omien mielihalujeni mukaan.
Viime kesä meni kokonaan sohvallani. Pelkään jo tulevaa kesää. Olen yrittänyt kysellä kesätöiden hakemisesta, mutta ei häneltä saa oikein mitään vastausta. Hän opiskelee alaa, jolta käsittääkseni on löydettävissä työtä aika hyvin. Oma-alotteisesti hän ei puhu mitään opiskelusta, välillä yritän kysyä jotain opinnoista, mutta hän vaikuttaa kovin vaivaantuneelta, en saa oikein mitään vastausta. Minulle on tullut jo vahva epäily koko opiskelusta. Ei hänellä ole koskaan esim. mitään opiskeluun viittaavaa materiaalia mukanaan, lojuu vaan sohvalla tietokonetta tuijottaen aamusta iltaan ja välillä yötkin perään. En tiedä mitä ajatella, olen yrittänyt olla positiivinen ja suvaitsevainen, ainakin näyttää siltä, vaikka sisällä kiehuu. Välillä yritän ajatella, että hän on aikuinen ihminen, tehköön mitä tekee, en minä voi enää huolehtia. Välillä taas ajattelen, että hän kaipaisi jotain ravistelua herätäkeen todellisuuteen.
Tytär oli taas luonani viikonlopun. Saunottiin, laitettiin ruokaa yhdessä ja syötiin. Minä kertoilin vähän omasta kuluneesta ja viikostani ja tulevista suunnitelmistani. Hän ei puhunut omistaan edes sananpuolikasta, aivan kuin haluaisi sulkea opiskelun ja kaiken siihen liittyvän kokonaan mielestään.
Ennen lähtöään kävi oksentamassa varmaankin. On sitä ollut ennenkin, vaikka itse ei haluaisi nähdä eikä kuulla. Minä tunnen itseni aika huonoksi ihmiseksi, kun en osaa auttaa. Joskus olen yrittänyt, mutta ei siitä ole mitään hyvää seurannut.
Täytyy täällä olla jotain hyvääkin, koska hän aina tulee, vaikka on itsellä oma hyvä asunto.
Hei. Kyllä minustakin jotain on vialla, opinnoista ei puhuta eikä mitään opiskelumateriaalia ole mukana viikonloppuisin. Oletko pannut merkille soittaako hänelle kukaan kun hän on luonasi? Jos ei, niin sekin on viite johonkin «ei nomaaliin» nuoren opiskelian elämään. Voisit ehdottaa hänelle, että tulet kylään opiskelupaikkakunalle. Keksit jonkin syyn. Tai sitten kysyisit aivan suoraan kuinka asiat ovat. Samalla lupaisit hänelle että autat häntä eteenpäin oli vaikeudet mitkä tahansa. Koska tuskin pystyt nauttimaan täysin sydämmin «omasta ajasta» jos tiedät että tyttärelläsi on vaikeuksia. Hän tulee kuitenkin luoksesi ja se on luottamuksen osoitus. Kun vain saisit hänet avautumaan sinulle. Ehkä joku ammatilainen osaisi neuvoa teitä eteenpäin. Tyttäresi saisi asiansa kuntoon ja sinä voisit jatkaa omaa vapautta aikuisen ihmisen äitinä ja tapaisitte silloin tällöin juhlapyhinä ja muina merkkipäivinä. En toivo sinulle samaa kohtaloa johon itse olen joutunut. Koska meillä on vähän samanlainen tilanne ja olemme päätyneet «nurkkaan» josta on vaikea päästä eteenpäin. Meidän aikuinen tytär on aivan liian riippuvainen minusta. Tiedän hänen vaikeuksistaan ja edelliset terapiat ovat menneet pieleen ja nyt hän kieltäytyy tyystin ulkopuolisen avun vastaanotosta. En tiedä miten pääsisimme eteenpäin. Eli 😯🗯️ täältäkin päin.