Tuon asian kanssa kamppailin vuosia, kun menneisyys painoi päälle, enkä osannut pitää ihmissuhteitani, ne mureni aina uudestaan. Ja suurin syyhän oli se etten pitänyt itseäni kenellekään sopivana seurana, olin huono jopa paha. Vaikken ollut tehnyt mitään pahaa kenellekään, henkisiä vammoja lukuun ottamatta. Ja nekin tein kun yritin löytää parempaa elämää itselleni. Ja nyt ihan naurattaa, kuinka yritin olla jotain muuta kuin olin, no, niin teki muutkin ja tekevät edelleen.
Muutos lähti siitä kun koin jonkinsortin heräämisen ja aloin rukoilla apua, en enää määritellyt miten minua piti auttaa vaan aloin ottamaan sitä apua vastaan mitä tarjottiin, vaikka se ei tuntunut miellyttävältä. Ja pyysin rohkeutta tehdä asioita eri tavalla kuin ennen.
Pahinta oli kun lähelläni oli lauma ihmisiä joille taloudellinen menestys oli tärkein, tai muutoin julkinen sivu puhdas, hinnalla millä hyvänsä, vaikka itsensä kieltämällä ja elämällä onttoa tyhjää, näyttämiseen perustuvaa elämää.
Ystäväpiirini vaihtui. Se oli tosi helpottavaa, kun ei enää tarvinnut esittää mitään.
En heitä soimaa enkä halua pilkata, mutta se mikä sopii heille ei sopinut minulle, koin sen niin ahdistavana. Ja koin epäonnistuneeni, enkä päässyt siitä tunteesta eroon.
Ehkä tärkein opetus oli että liiallinen riippuvaisuus muista ihmisistä oli sairasta. Että voi elää ilman että pitää joka asia ensin hyväksytyttää muilla tai kysyä muiden mielipidettä. Kun en pärjää kuitenkaan kilpailuissa, enkä halua kilpailla.
Voi elää ihmisenä ihmisten joukossa, ilman häikäiseviä suorituksia tai huumaavia onnen tuntemuksia....