Olen ollut masentunut lähes koko elämäni. Oirehtia aloin ennen teini-ikää, suunnilleen niihin aikoihin, kun huomasin olevani lesbo. Lesbouden tunnustaminen oli hieno asia, kunnes ymmärsin yhteiskunnan raadollisuuden ja sen miten paljon minua kiusattiin tuon, silloin vielä kovin herkän asian kanssa. Sairastuin bulimiaan, sain paniikkikohtauksia ja vetäydyin kaveriporukasta. Istuin yksin koulun käytävällä ja toivoin kuolemaa. En pystynyt käsittelemään niitä asioita yksin. Ystävystyin opettajani kanssa, sillä hän (toisin kuin isäni ja äitipuoleni) ymmärsi, että minä en tästä muutu, mutta en toisaalta voi kestää yksin sellaista helvettiä. Asiat olivat paremmin hetken ajan, kun minulla oli tuo yksi ihminen joka ymmärsi ja tuki minua. Hän oli kuin äiti minulle.
Kun menin lukioon, välimme viilenivät, eikä hänellä ollut enää aikaa minulle. Tunsin tulleeni hylätyksi ja se tunne oli todella raastava. Yritin sopeutua kaveriporukkaan, mutta en vain kyennyt omien herkkien tunteideni ja hylätyksi tulemisen pelosta kiintymään keneenkään. Tunsin itseni ulkopuoliseksi. Aina. Se ei ollut mitään kultaista nuoruutta. Kuusitoistavuotiaana en enää kyennyt menemään kouluun, sairastin edelleen bulimiaa ja yksinäisessä epätoivossani yritin itsemurhaa.
Hain itse itselleni apua. En halunnut luovuttaa. Vanhempani suuttuivat itsemurhayrityksestäni ja isäni vähättelee sitä edelleen. Tai oikeastaan siitä ajasta ei puhuta. Toivoin vain, että joku rakastaisi ja pitäisi huolta. Että ei tarvitsisi olla yksin ja kantaa taakkaa, jota kenenkään lapsen ei tarvitsisi kantaa. Olin muutaman viikon nuorten psykiatrisella osastolla ja sen jälkeen vuoden kuluessa pääsin takaisin opintojen pariin ja bulimiankin sain loppumaan.
Täysi-ikäisenä tapasin nykyisen tyttöystäväni. Minä kipuilin edelleen, mutta pystyin elämään suhteellisen normaalia ja onnellistakin elämää. Lukiosta sain luokkani parhaat paperit ja pääsin yliopistoon opiskelemaan. Opintoni aloitin vuosi sitten, 23-vuotiaana. Olen luokkani parhaita edelleen, mutta opiskeluvauhtini on KELAn mukaan liian hidas. Niin, yhteiskunta on suunniteltu täydellisille ihmisille..
Ongelmana on se, että olen jälleen alkanut masentua. Vuosi sitten aloin muistaa asioita lapsuudestani. Minulle selvisi, että äitini, joka muutti pois kotoa kun olin 6-vuotias, on maanis-depressiivinen. Kun olin pieni, äitini meni psykoosiinkin muutaman kerran. Itse muistan raivokohtaukset ja sen kuinka peloissani olin. Minä olin kiltti lapsi ja yritin auttaa äitiäni, mutta hän torjui minut. Aina uudestaan. Koskaan en ollut turvassa. En edes kaapissa, jonne piilouduin useiksi tunneiksi äitini raivareiden takia.
Muistaessani näitä asioita, aloin jälleen saada todella pahoja paniikkikohtauksia, joihin liittyi pelko itsensä tai muiden satuttamisesta. Kuljin puoli vuotta kuin sumussa ja olin varma, että menetän järkeni ja minusta tulee samanlainen kuin äidistäni. Pääsin KELAn korvaamaan terapiaan, jossa käyn kahdesti viikossa ja pahimmat oireet ovatkin helpottuneet. Terapia auttaa, mutta ei se kuitenkaan poista sitä syvää yksinäisyyttä, jota koen ystävien seurassa. Minä en pysty luottamaan keneenkään, koska pelkään, että minut jätetään. Tunnen itseni jatkuvasti kelpaamattomaksi ja kavereilleni en osaa ongelmistani puhua. Pelkään, etteivät he ymmärrä. Kun ajattelen heidän elämäänsä ja lapsuuttaan, näyttää se mielestäni niin ihanalta. Kuin unelta. Ja minuun koskee se, etten ole itse kokenut koskaan mitään sellaista.
Nyt itken päivittäin. Joskus ajattelen itsemurhaakin, mutta tiedän sen olevan luovuttamista. Vaikka olen aikuinen, päällepäin terve ja tyytyväinen (olen hyvä näyttelemään), minulla on käsittämätön tarve sille, että joku aikuinen nainen, vahvempi ja vanhempi kuin minä, halaa minua ja kuuntelee. Niinkuin se pieni, haavoittunut, herkkä ja ujo lapsi olisi vihdoin uskaltautunut tulemaan esiin sieltä kaapista. Se on aivan käsittämättömän voimakas tunne ja joka kerta, kun joudun toteamaan itselleni, että ”sori vaan, sun lapsuus meni ohi. Ei voi enää mitään” haluaisin vain kadota jonnekin. Se tuntuu niin pahalta, ettei sille ole olemassa edes minkäänlaista käsitettä. Tyttöystäväni tukee minua parhaansa mukaan, mutta silti minä olen kovin yksinäinen ja kaipaan jotain. Ystäviä kai. Läheisyyttä. Itken, koska olen tajunnut miten monta vuotta olen kärsinyt siksi, että äitini oli sellainen kuin oli. Ja minä etsin syytä sille, enkä voi ymmärtää miksi elämä on niin epäreilua. Miksi minä en saanut onnellista lapsuutta? Miksi minulla ei ollut kelvollista äitiä? Miten joku ei voinut rakastaa niin suloista lasta kuin minä olin? Mikä minussa oli vikana? Ja se pahin kysymys: tulenko koskaan enää tuntemaan onnea? Loppuuko tämä suru koskaan? Onko kaikki ponnistelu ollut turhaa?
Surullista tarinaa, kuin omaani joiltakin osin... Minäkin suren nuoruuden menetystä, ja tekee pahaa kuunnella toisten kertova kuinka hauskaa heillä oli nuorena. Oma nuoruus meni syömishäiriön (ei anoreksia tms vaan ruokahaluttomuus) kanssa kärsiessä ja yksinäisyydessä itkien ja vanhempien erosta toipuen. Mä oon kans huomannut, että kaipaan jotain, mitä en ole koskaan saanut. Tukea ja hyväksyntää isältä ja äidiltä. Että ne myöntäisivät omat virheensä ja että niistä asioista voisi puhua. Mutta kun ei. Vanhemmat ovat niin itsekkäitä, että eivät laita lasta oman etunsa edelle. Ei haluta puhua asioista, vaikka se auttaisi lasta, koska he tuntevat syyllisyyttä. Mielellään kirjoittelisin kanssasi, jos haluat. 🙂🌻
Sepä juuri tuntuisi hienolta, jos saisi hyväksyntää. Minusta tuntuu, että vanhempani (tarkoitan isää ja äitipuolta) ovat osanneet tukea minua vain koulun suhteen. Ja sen suhteen olenkin hyvä. Mutta vaihtaisin oitis kaiken koulumenestyksen siihen, että minulla olisi ollut äiti. Tai että voisin kokea läheisyyttä ja hyväksytyksi tulemista edes ystävien kanssa. Kaikki se, mitä olisin lapsena tarvinut oman persoonani vahvistumiseen on kuitenkin jäänyt tukematta. Vieläkin saatan kiintyä vahvasti esimerkiksi opettajiini, jotka näkevät esseiden kautta persoonani ja tukevat minua. Tai tarkemmin sanottuna juuri niitä piirteitä minussa, joita vanhempani eivät ole näähneet tai halunneet nähdä. Opettajatkaan (tai luultavasti kukaan) eivät kuitenkaan koskaan voi antaa sellaista läheisyyttä, jota olen ollut aina vailla. Tuntuu siltä kuin aina vain jäisi jotakin vaille. Ja se kai tässä onkin pahinta, kun tietää, että minulla on kuitenkin paljon sellaista, mistä olla onnellinen, mutta se raastava (äidin)läheisyyden kaipuu varjostaa kaikkea ja jää koko ajan täyttymättä. On vaikeaa nauttia oikein mistään.
Mutta oikeaa, biologista äitiäni, en kaipaa. En näe häntä mitenkään sellaisena äitinä, jota edes voisin kaivata. Ehkä kaipaukseni onkin siis jotain aivan utopistista. Sitä kaipauksen äitiä ei ole olemassakaan - on vain haaveita siitä, millainen se voisi olla.
Mäkin oon välillä kiintynyt paljon miesopettajiini. Jotenki se varmaan tekee, että se on miesauktoriteetti ja siinä läsnä päivittäin ja vaikuttaa kiinnostuneelta mun asioista tai musta. Se on vaan sitten raakaa, kun näitä ihmisiä ei oikeasti pääse lähelle ja ne menettää, kun koulu loppuu... Ja taas tulee uusia menetyksiä. Mäkään en varsinaisesti kaipaa omaa oikeaa isää, koska se on niin vaikea tapaus, enkä ole juuri mitään tukea häneltä koskaan saanut, mutta kaipaan jotain sellaista mitä en ole saanut. Nykyään kaipaan sellaisia ihmissuhteita, jossa tuli nähnyksi ja kelpaisi semmosena ku on, eikä ois aina jotain vaatimuksia taustalla, että ole iloinen ja onnellinen ja hiljaa niistä sun vaikeista asioista. Harmi vain, että sellaisia ystäviä on vaikea saada.
Niinpä, sellaiset ystävät on todella harvassa. Itsekin olen huomannut, että kun joskus esimerkiksi koulussa on paha olla, monet ystävät menevät jotenkin aivan lukkoon kun yritän puhua heille olostani. Ja sitten mulle tulee sellainen olo, että missään nimessä en nyt saa itkeä ja olla oma itseni, koska toiset vaivautuvat siitä. Sellaistakin olen kokenut että ihmiset ei enää pyydä ulos tai mihinkään, koska ajattelevat, että en varmaan halua lähteä, koska olen masentunut. Ihmeellistä! Juurihan sitä toivoisin, että saisin olla oma itseni (masentuneenakin) ja viettää aikaani ihmisten kanssa.
Eilen kävin sitten hakemassa psykiatrilta lausunnon terapian jatkohakemusta varten. Siellä puhuimme mielialalääkkeistäkin ja vaikka olenkin aina ollut niitä vastaan, päätin kokeilla. Jotenkin niistäkin tulee silti sellainen fiilis, että tässä nyt yritetään lääkitä toinen ihminen olemaan itkemättä. Tuskinpa mikään lääke maailmassa voi äidinkaipuuta poistaa... Mun on siis vaikea uskoa siihen, että lääkkeet todella auttaa. Eilen otin ensimmäisen ja vaikka määrä onkin pienin mahdollinen, olen ollut koko aamun tosi uninen ja kulkenut vähän niinkuin sumussa. En voi sanoa, että olo siinä mielessä olisi yhtään parempi kuin ennen, mutta toivoisin kyllä että tämä on vain jotain alkuvaikeutta.
kuiskaaja kirjoitti 8.11.2008 12:13
Niinpä, sellaiset ystävät on todella harvassa. Itsekin olen huomannut, että kun joskus esimerkiksi koulussa on paha olla, monet ystävät menevät jotenkin aivan lukkoon kun yritän puhua heille olostani. Ja sitten mulle tulee sellainen olo, että missään nimessä en nyt saa itkeä ja olla oma itseni, koska toiset vaivautuvat siitä. Sellaistakin olen kokenut että ihmiset ei enää pyydä ulos tai mihinkään, koska ajattelevat, että en varmaan halua lähteä, koska olen masentunut. Ihmeellistä! Juurihan sitä toivoisin, että saisin olla oma itseni (masentuneenakin) ja viettää aikaani ihmisten kanssa.
Eilen kävin sitten hakemassa psykiatrilta lausunnon terapian jatkohakemusta varten. Siellä puhuimme mielialalääkkeistäkin ja vaikka olenkin aina ollut niitä vastaan, päätin kokeilla. Jotenkin niistäkin tulee silti sellainen fiilis, että tässä nyt yritetään lääkitä toinen ihminen olemaan itkemättä. Tuskinpa mikään lääke maailmassa voi äidinkaipuuta poistaa... Mun on siis vaikea uskoa siihen, että lääkkeet todella auttaa. Eilen otin ensimmäisen ja vaikka määrä onkin pienin mahdollinen, olen ollut koko aamun tosi uninen ja kulkenut vähän niinkuin sumussa. En voi sanoa, että olo siinä mielessä olisi yhtään parempi kuin ennen, mutta toivoisin kyllä että tämä on vain jotain alkuvaikeutta.
Minä olin nuorempana varsinkin semmonen, että pidin kaiken sisälläni. En kertonut kellekään, että mitä tunsin. Kuuntelin kyllä esim. naapurin tytön suruja heidän kotielämästä, mutta en kertonut omistani... Ehkä senkin vuoksi nuo ihmissuhteet jäivät jotenkin pinnallisiksi. En osannut muodostaa läheisiä ihmissuhteita. Tuo mulla on ongelmana vieläkin, vaikkakin nykyään avaudun lähes kaikista asioistani niille ystäville, joita mulla on (ihan sama vaikkei ne kaikkea ymmärräkkään)... Olen itsekin syönyt masennuslääkkeitä. Sanoisin, että jos on tosi paha olla niin niistä voi olla apua siihen ettei nyt ainakaan sängynpohjalle jää... Mutta toki sulla on oikeus surra sitä mitä vaille olet jäänyt. Kyllä mullakin oli vaikeaa taas eilen, kun oli isänpäivä ja itellä ei ole isää (tai on mutta en tiedä edes missä, enkä haluakkaan tietää), kaipaan sellaista mitä ei ole koskaan ollut ja suren niitä kokemuksia, joita oikea isäni pisti minut kokemaan. Haen miehiltä hyväksyntää ja minun on tosi vaikeaa rakastua miehiin... Pidän heitä omasta mielestäni koukussa seksillä tms, vaikka ilmeisesti ainakin osa heistä tykkäis musta muutenkin. Itse vain haen jotain ihmeellistä rakkauden tunnetta, jota en ilmeisisti ikinä tule saavuttamaan. Välillä olen sillä tavalla, että "ei tunnu missään, ei ole isää ikävä, isä on perseestä jne" kauhea angsti päällä, vaikka oikeasti olen masentunut ja surullinen tilanteesta.... Voimia taas sulle... Ja tosi hyvä että käyt terapiassa, kävisin itsekin ellei sitä ois jo takana se maks 3 vuotta...