Ahdistusta purkaan kirjoittamalla
Ahdistus ja epätoivo iskee helpommin, kun on yksin. Harvoin tulee siinä tilassa soitettua kenellekään. En tahdo rasittaa ystäviäni mun murheilla. Päiväkirjaan tulee kirjoitettua murheita. Välillä on siinäkin jokin kontrolli päällä. Ei haittaa, jos tulee kielioppivirheitä tai hyppii asioista toiseen. Parhaimmillaan kirjoittaminen rauhoittaa.
Olen erehtynyt jopa kirjoittamaan runoja. Ne runot ovat raakoja ja rumia. Niitä ei voi julkaista. Niihin on purettu kipua ja tuskaa. Toivottavasti joskus olisi se aika, kun niitä vois joillekin näyttää. Tiedä, vaikka joku muukin löytyy niistä jotain.
Jos niissä runoissa on kipua, kipujen keskellä elävä voi kestää omia kipujaan paremmin? Toivottavasti jaat jossain vaikka sanot niitä raaoiksi ja rumiksi. Jakaessa kivustaan voi tavallaan päästää niistä irti osasta ainakin?
Kiitos keskustelua sanoistasi. En usko, että julkaisen niitä. En ole siihen valmis. Täytyy parantua ekaksi itse tai mennä ainakin parempaan päin. Runoissa on väkivalta, pelko ja tuska läsnä. En ole kenellekään niitä näyttänyt enkä lukenut. Huolestuttaa kyllä se, kun minusta aika jättää. Mitä minusta ajatellaan runojen perusteella. Runoissa olen pelokas lapsi ja pelokas nuori. Nyt äitinä ja isoäitinä suhtaudun sisäiseen lapseeni ja nuoreen uudesta näkökulmasta. Kai sitä pääsee työstämään psykoterapiassa, jos sinne pääsen.