Ihana aamuahdistus taas tuli takaisin ☹️ on tämä kumma kun menee näin ylösalaisin olot, vähän päässyt niskan päälle parin viikon ajan ja olo ollut jo aika hyvä... Nyt taas ihan toinen ääripää ja kamalaa ahdistusta 😠 oli pakko ottaa taas opamoxikin ja toivoa että se auttaa..

Moi!

Mulla todettiin määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö parisen vuotta sitten, mutta siihen viittaavia juttuja on ollu kyllä jo pitkään. Apua hain, kun alko tuntumaan siltä etten enää pärjää itteni kanssa, onneks olin isommalla firmalla duunissa niin pääsin työterveyden kautta hyvälle psykiatrille, joka laitto mut hyvälle psykoterapeutille, ja kohta on 3 vuotta täynnä. On auttanu ihan todella paljon, oon alkanu ite hiffaamaan että mikä on ns. normaalia ahdistusta ja mikä täysin turhaa. Eihän se siihen tunteeseen auta, mutta jotenkin on alkanut oppimaan ignooraamaan sitä. En ottanu missään vaiheessa saikkua (koska pelkäsin niin paljon että mut leimataan huonoksi ihmiseksi, mikä ei tietenkään oo totta, mutta....), oon tässä terapian aikana opiskellu itelleni ammatin, vaihtanu vähän alaa ja alkanu miettii että mitä tältä elämältä oikeasti haluan.

Vertaistuki on kyllä ihan tajuttoman tärkeää, varsinkin ahdistuksen kanssa eläville. Tätä kun löytyy niin monessa eri muodossa. Mulla se on enempi sitä, että en tunne ikinä olevani riittävä, ja että muut ajattelee musta pahaa tai että en vaan osaa yhtään mitään. Oon töissä sekä ravintola- että hoitoalalla, eli kokoajan ihmisten kanssa tekemisissä. Se on välillä ihan liian rankkaa, mut sit vaan mietin että kotona saan hajoo, siirrän sitä tunnetta pois koska ajattelen että on pakko jaksaa. On vaan pakko. Ja nykyään myös tiedostan, että liiallinen työnteko on myös yks keino tuhota itseään, joten siitä pitäis kans oppia poies... Ikinä ei oo tarpeeksi hyvä.

Ja yks oudoimpia juttuja mitä mulla on tullu tän myötä on tietty hikoilu, oudot puutumiset ja tunne siitä, että oon kussu alleni. Tää ei oo ees vitsi eikä enää hauskaa, mut varsinkin julkisilla paikoilla pelkään kokoajan että oon päästelly alleni, en tiiä mikä lapsuuden trauma siellä kolkuttelee mutta ärsyttää kun ei voi edes bussissa matkustaa ilman että on kokoajan pelko kirjaimellisesti persiissä.

En tiiä oliko tästä kellekkään mitään hyötyä, mutta pääsinpähän vähän avautumaan.

Moi 🙂
Hikoilu on tuttua myös mulle, mikä on välillä ihan tajuttoman noloa kun pää hiessä ja ihan yhtäkkiä tulee ☹️ myös jalkojen puutuminen on läsnä lähes joka päivä, kävelen pitkiä lenkkejä päivittäin ja ehkä vähän helpottaa ja toisinaan taas pahentaa...

Itse opiskelen/opiskelin hoitoalaa, mutta totesin sitten ettei ole mun juttu ja on henkisesti liian rankkaa kun itse on toipilas ja ahdistus ei ole hallinnassa, paitsi nyt taas alkanut olee parempia päiviä ja välillä huonompia 🙂 nyt tullut sydämen muljahtelut seuraksi ☹️ varsinaisesti ei onneksi ahdista mutta tuo sydän tekee hulluksi kun muljuu välillä miten sattuu ja tulee sellaisia omituisia humahduksia että sydän pompahtaa ja päässä sumenee, tämä kestää jonkun muutaman sekunnin..

Kiva kun kirjoitit, se kyllä vähän auttaa kun saa jonnekin purkaa oloja 🙂