Ahdistus ja viiltely
olen aikuinen jo yli kolmekymppinen nainen ja kärsinyt jonkin aikaa ahdistuksesta. olen nuorempana viillellyt usean vuoden ajan päivittäin ja minulla on siitä muistona kädet täynnä erilaisia arpia.
nyt kun ahdistus on jälleen palannut ja alkanut lisääntymään niin myös ajatukset viiltelystä ovat palanneet. vielä en ole sortunut, mutta juuri tälläkin hetkellä tekisi mieli viiltää.
olen kuitenkin äiti, enkä millään haluaisi sortua viiltelyyn, pelkään että mieheni ja lapseni huomaisivat jäljet.
olen siis vuosia sitten ollut hoidossa juurikin mm. itsetuhoisuuden eli viiltelyn ja itsemurhayritysten vuoksi. luulin vaan päässeeni eroon noista ajatuksista jo vuosia sitten, en tajua miksi ihmeessä tämä ahdistus on nyt palannut ja nämä viiltelyajatukset myös… en kuitenkaan ole mikään teini enää. viiltämisen halu on vaan niin voimakas kun tietää, että se auttaa ahdistukseen välittömästi…
ja nyt tuijotan käsieni kymmenen vuotta vanhoja arpia ja näen mielessäni kuin otan käteeni terän ja painan sen ihoani vasten… siihen vanhojen arpien päälle viiltäisin uudet haavat. ahdistus katoaisi. saisi hetken olla vapaa…
Minä en ole mikään hyvä antamaan neuvoja, mutta minulla on aika tuoretta kokemusta itsetuhoisuudesta, jonka vuoksi olin syksyllä osastohoidossakin.
Eli ahdistukseni syveni pikkuhiljaa kesän aikana syventyen pakko-ajatuksiksi itseni satuttamisesta ja pahemmastakin itsetuhosta. Tuli pakkomielle mennä keittiöön, ottaa veitsi ja viiltää käteen, kuten teinkin. Ikinä ennemmin minulla ei ahdistus ole mennyt siihen pisteeseen, enkä ole ollut niin suoraan itsetuhoinen.
Sinua varmaan kyllästyttää, kun kysyn onko sinulla mitään hoitotahoa ja onko lääkitystä. Oletan, että ei ole. Kun ahdistus menee siihen pisteeseen, että itsensä satuttaminen alkaa pyöriä mielessä on hyvä puuttua siihen nopeasti (itse annoin sen mennä liian pitkälle ja vakavaksi) ja hankkia keskusteluapua ja tarvittaessa lääkitystä.
Ihan päivystykseenkin voi mennä jos on pikaista apua vailla. Ei ole häpeä hakea apua. Minulla lääkitys on tuonut apua. Tietysti vieläkin ahdistaa enemmän tai vähemmän, mutta itsetuhoisuus pahimmassa muodossaan ei enää kalva mielessä, eikä vaadi toteuttamista.
Jokainen itse tekee päätöksensä, mutta toivoisin sinun hakevan ja saavan jotain apua sillä tiedän, kuinka nopeasti ajatukset yleensä johtavat tekoihin jne.
sanomani saattoi kuulostaa tyhmälle, mutta en osaa sitä nyt paremmin muotoilla. Toivon sinulle parempaa jatkoa!
Kiitos sinulle vastauksesta. Niin, itse tiedostan sen toki, että jotain apua tarvitsisin, en vain oikein saa tehtyä asialle mitään. Lääkitystä eikä mitään hoitokontaktia minulla ei ole ollut seitsemään vuoteen, olen pärjännyt tämän ajan todella hyvin ja elämäni on ollut onnellista. Nytkin kaiken pitäisi olla hyvin, mutta jostain syystä tämä ahdistus nyt palasti. Eilen itseasiassa jo vähän viilsin, mutta vain ihan pinnallisia naarmuja, eli ei mitenkään pahasti. No, jäljethän toki jäi ja nyt täytyy vaan toivoa, että esim. mieheni ei katso jalkojani niin tarkkaan.
Viime kesänä ahdistukseni oireili syömättömyydellä ja oksentelulla, mutta se meni ihan itsestään ohi sitten.
Moi kaikille!
Koen kirjoituksenne hieman jopa lohduttavina, minusta on helpottavaa kuulla että toisetkin aikuiset viiltelevät. Olen itse 21-vuotias ja viiltelin eilen ensimäisen kerran. Aikaisemmin olen kietänyt sen itseltäni, koska "se on vain teinien juttu". Olen syönyt mielialalääkettä jo yli vuoden, ja viime kesän jälkeen jo rupesin harkitsemaan lääke annokseni vähentäämistä, koska olo oli jo niin hyvä.
Yhtäkkiä kuitenkin taas romahdin. Hyvä ystäväni teki itsemurhan pari kuukautta sitten ja syksy toi tullessaan muitakin pienempiä vastoinkäymisiä.
Viimeisen kahden viikon aikana olo on käynyt sietämättömäksi. Eilinen oli huonoin päivä pitkään aikaan. Kesken työpäivän tuli yksinkertaisesti vaan niin paha olo, että tuntui ettei siinä tilanteessa vaan voinut tehdä mitään muuta kuin viillellä. Heti se sitten helpottikin. Ennen kotiin lähtöä purskahdin kuitenkin hillittömään itkuun.
Oma työterveyslääkärini on onneksi aivan mahtava tyyppi, hän aina muistuttaa, että voin, ja pitääkin, soittaa hänelle kun siltä tuntuu. Varasin puheluajan hänelle heti huomiselle, en aio vielä antaa tälle periksi. 🙂
🙂
Tällä hetkellä minulla pysyy viiltelyajatukset pois rauhoittavien avulla. En lääkärille viiltelyjutuista puhunut, mutta ahdistuksesta muuten.