Ahdistus ja itsetuhoisuus
Tuntuu, että johonkin on kirjoitettava, josko olo helpottuisi edes vähän. Ahdistaa niin järjettömästi, etten enää oikein tiedä mitä tekisi. En ole mitään apua hakenut, kun en oikein tiedä mitä sanoisin. En usko, että mistään on juuri apua, ainakaan niin paljon, että voisin ajatella elämän taas soljuvan eteenpäin järjellisillä raiteilla. Niin monimutkainen tilanne itseni kanssa, etten vaan pysty tai halua lähteä sitä purkamaan kenenkään kanssa, en edes täällä. Jos lähtisin niin tilanne kuulostaa niin hullulta ettei tosikaan, vaikka se ei olekaan hullua. Kai?
Viimeiset kolmetoista vuotta onkin sujunut suht mukavasti. Sitä ennen parikymppisenä oli ongelmia itseni kanssa. Lähinnä varmaan kehonkuvan ja sen kanssa minkälainen minä olen. Aivan samanlainen olo kuin nyt. Silloin sairaaloissa tuli ravattua ja oltua pitkiäkin aikoja. Mielestäni niistä ei ollut apua. Itsemurhaa yritin, yliannostuksia otin ja käsivarret ja jalat viiltelin piloille. Nyt olen taas turvautunut kolmentoista vuoden jälkeen viiltelyyn. Harmittaa tietysti, kun eikö tämän pitänyt olla nuoruuden ongelma. Toisaalta tuosta on jonkin verran apua, mutta huomaan taas, että viiltoja pitää olla paljon ja syviä, että vaikutus olisi huomattava. Masentaa tämäkin, että viimein kun arvet ovat vaalentuneet ja niiden kanssa on oppinut elämään, niin niitä tulee lisää ja tuoreita. Taas saa olla pitkähihaiset paidat ja housut päällä. Toi viiltelykin on yksi syy miksi en enää uskalla lähteä keskustelemaan minnekään. En uskalla, kun varmaan pistävät sairaalaan enkä sinne halua.
Töistä olen ajatellut irtisanoutua, kun en vaan yksinkertaisesti pysty keskittymään. Nytkin pitäisi tehdä kaikenlaista, mutta enemmänkin ajatuksissa on, että haluaisi vaan olla yksin kotona nukkumassa. Ja ahdistaa.
Ensi viikolla minulla on kyllä aika psykiatriselle sairaanhoitajalle erään toisen asian/tutkimuksen tiimoilta. Miettinyt, että pitäisikö minun mainita tästä olostani. Ainakin olen ajatellut pistää poikki tuon hoitokontaktin tai tutkimuksen. Miettinyt vain, että passitetaankohan minut sairaalaan suoraan, kun käsivarret ja jalat on järkyssä kunnossa ja tuntuu ettei mistään enää tule mitään. Sairaalaan en halua. Tuntuu että siinä menee taas elämä moneksi vuodeksi pilalle. Ehkä vaan poikkasen ton kontaktin ja menen kotiin nukkumaan. En edes tiedä mihin koirani joutuu, jos minä joudun sairaalaan.
En tiedä. Jotenkin hankalaa nähdä mitään ratkaisua. Vaikka saisi nyt jotenkin itsensä taas raiteille, niin sama tilanne ja olo on taas edessä vuosien päästä. Mitään järkeä tässä elämässä.
Ikävä kuulla, todella 😭
Teit oikein kun halusit/pystyit alkuun täällä kirjoittamaan. Itse en tuota viiltelyä ymmärrä, vakava suicidi-yritys kyllä takana. Kannattaa kertoa lääkärille aivan kaikki, siitä se lähtee purkaantumaan. Jos asioita vähättelee, ei ainakaan julkisilla hoitoon pääse. Ymmärrän tuon hoitosuhteen miettimisen, itse tehnyt aivan samaa. N.18vuotta sairastaneena on ollut vain yksi hoitsu, josta on keskusteluterapiassa ollut apua. Nykyisellä en enää jaksa käydä.
Itsellä diagnosoitu vakava masennus, vakava ahdistuneisuushäiriö yms.. Lääkkeenä Valdoxan (turha kait) sekä kohta kaksi viikkoa mennyt Anafranil 25mg ahdistukseen. Bentsojen voimalla pystyy normi-arjen hoitamaan jotenkuten.
Kyllä meitä koira-ihmisiä on paljon, joten varmasti hoitopaikka löytyy, jos tarvetta sairaalajaksoon. Toivon todella voimia sinulle, ihminen kallis 🙂🌻
Kiitos Timppa.
Kyllä mä vaan olen saanut kaiken niin solmuun. Juttelin viime yönä jonkun hätäpäivystyksenkin kanssa ja olivat myös sitä mieltä, että on monimutkainen tilanne. Niin monta asiaa päällekkäin. Niinkuin aina. En mä varmaan parikymppisenäkään ollut mikään selkeä tapaus, kun diagnooseja oli vissiin seittemän kappaletta. Eniten mua pelottaa, että sillosessa psykologin lausunnossa epäiltiin alkavaa skitsofreniaa. Ja viimeisenäkin diagnoosina oli skitsofreenistyyppinen psykoosi. Toivottavasti tää ei ole tuota tai ainakin ymmärrän lopettaa kaiken ennen vajoamista.
Aamusta soitin tuonne toiseen tutkimuspaikkaan ja vastaus oli, ettei heillä ole hoitovastuuta, vain tekevät selvittelyä erinäisestä asiasta, ei muuta. Mene päivystykseen oli neuvo.
Ja päivystyksessä taas ei tiedetä mitä tehdä, kun on monimutkaista. Terveyskeskus kai on vielä vaihtoehto. En tiedä.
Taas töissä valvotun yön jälkeen. Huomasin vasta täällä, että hihakin on veressä. Mahdan olla kyllä näky. Mä viillän, jotten mä tapa itseäni. Niin oudolta kuin se kuulostaakin. Joka kerta mä kyllä pelkään, että kuolen.
Hirvee olo kyllä.
Hei, Ennah!
Tutulta kuulostaa. Mä aloin viillellä vasta aikuisiällä eli tuo sinun nykyinen viiltelysi ei ole aivan poikkeuksellista. Ja ymmärrän myös tuon, että viillät, jottet tekisi itsemurhaa.
Tuo on se kohta, joka mun huomioni nyt kiinnittää: Tekisit itsemurhan. Pelkäätkin sitä.
Sinuna hakisin apua juuri tuohon itsemurha-vaaraan. Viiltelyyn et todennäköisesti kuole. Ehket sen takia vielä pääsisi/joutuisi sairaalaan, mutta itsetuhoisuus otetaan jo vakavammin. Mutta silloinkaan sinua tuskin toimitetaan sairaalaan tahdon vastaisesti. Mutta jonkinlaista apua tässä tilanteessa mielestäni tarvitsisit...
Ehkä tuo päivystys on se reitin alku, josta tilanne voisi helpottua. Mutta hienoa jo kuitenkin, että kirjoitit tänne!
Voimia sinulle!
-Jardin Prive
hei mitä teen kuun raavin ja tekke mielli koko ajan viiltää?